Mihin uskovaiset purkavat vihan tunteensa?

..tai siis että miten sitten ei-uskovaiset purkaa vihaa, jos se on jotenki erilaista..

Mulla lähtee vihan tunne kun lähden kunnon hikilenkille tai jumppaan tai kuntosalille tai ihan mihin vaan missä hiki irtoaa ja adrenaliini saa vauhtia!!!

Mutta yritän pitää huolen ettei vihaa ainakaan kasaudu mieleen. Juttelen asioista enkä haudo kaikkea vain omassa päässä. Ja otan omaa aikaa. Meillä ollut itsestään selvää koko yhteisen elämän alusta asti miehen kans, että kummallakin on omat harrastukset joita ei jätetä perheen kasvamisen myötä! Tietysti välillä pitää joustaa siinäkin asiassa!

Uskovaiset kun vaan aina korostavat lähimmäisen rakkautta ja anteeksiantoa niin tuli mieleen että tunnustaako kukaan saavansa koskaan kunnon raivareita? Tuntevatko masennusta ja ahdistusta? Tuntuu että monet uskovaiset piilottavat sisälleen paljon kuonaa ja kotioloissa varmaan räjähtelevät. Monet lapset(tytöt lähinnä) koitetaan kasvattaa kilteiksi ja luulisi että jonkinlaisia katkeruuden tunteita tulee esiin jossain vaiheessa.

Minusta lähimmäisenrakkaus ja anteeksianto näkyvätkin uskovaisten vihastumisissa siinä että kun semmoisia tilanteita tulee niin ne rumat sanat ja teot pyydetään ja uskotaan anteeksi.



Minä ainakin olen näin perhepiirissä aika tempperamenttinen. Lähinnä mutisen ja paapatan kaikenmaailman asioista.



Vieraampien kanssa olen pitkkäpinnasempi mutta sitten kun räjähän niin annan kyllä kuulua....sekös jälkeempäin harmittaa ja hävettää.

Ja miksi se anteeksipyytäminen tuntuu niin vaikeelta joskus....



Isännän kanssa meillä on semmosta tasaista " mielipiteiden" vaihtoa vaikka kyllä joskus tulee semmoisiakin tilanteita että (minä lähinnä) saatan lähteä ovat paukkuen jonnekkin yksin. Ei sekään hyvältä tunnu mutta parempi kuin huutaa kaikkea rumaa päin naamaa.



Tärkeintä näissä tilanteissa on kuitenkin se anteeksipyyntö. Oikeestaan kun aattelee niin ois kauheaa jos pitäs yöunillekkin mennä ilman anteeksipyyntöä ja antoa. Ja alottaa seuraava päivä niinku ei mitään.



Tämä varmasti on myös osa tämän päivän avioerojen taustalla. Ei voida antaa anteeksi eikä unohtaa.



Mitä tuohon " tyttöjen" kasvatukseen tulee niin en oikeen ymmärtäny mitä tarkotettiin...?



Meillä ainakin tytöt tappelee siinä missä pojatkin...

En tunne ketään uskovaista, joka ei välillä suuttuisi ihan kuin kuka tahansa muukin ihminen. Vihan tunteiden jatkuva kieltäminen on haitallista. Eri asia tietenkin on pohtia, miten ja missä suuttumuksen osoittaminen on viisasta. Rakentavan riitelyn opettelu tekee terää itse kullekin.

Minä ainakin tunnustan saavani joskus karmeita raivareita. Silloin huudan ja kiroilen ja paiskon tavaroita. Usein lyön nyrkillä seinään, ja sen tuoma kipu vähän haihduttaa kiukkua. Täytyy sanoa, että on pinna ollut monta kertaa lapsen kanssa koetuksella!



Miehen kanssa riitelemme aika harvoin, mutta kun riitelemme, minä ensin mökötän tunnin pari ja sitten annan tulla. Mutta kuten (oliko se nyt kyökkipiika) hyvin sanoikin, nämäkin asiat saamme pyytää ja antaa anteeksi.



Eli siis uskova tottakai raivostuu siinä missä joku ei-uskovakin - ihan luonteesta riippuen. Raamattu ei muuten mitenkään kiellä vihan tunnetta. Siellä muistaakseni jossakin on lause " Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö" . Minä uskon sen tarkoittavan, että vihastua saa mutta vihan tunteet pitäisi purkaa rakentavasti. Tähänhän me vajavaiset ihmiset emme läheskään aina kyllä pysty.



Minusta tämä oli oikeastaan ihan mielenkiintoinen aihe :)

Kuka niitä nyt sitten mitenkin purkaa, se kai riippuu ihmisestä. Jos siinä raivonpuuskassa tulee loukanneeksi muita niin sitten ei auta kuin pyytää anteeksi. Mutta ei sitä, että suuttui, vaan sitä, että loukkasi toista.

Yleensä poistun toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Kuuntelen esimerkiksi rauhallista musiikkia, itken vapauttaakseni pahasta olosta tai vaan hengittelen keskittyneesti. Joskus sorrun adrenaalissani siivoamiseen, eli hyysään pitkin huoneistoa toimeliaana (muuten kun olen oikeasti kauhean laiska ihminen). Parhaimmat siivoukseni olenkin saanut aikaiseksi adrenaliinin voimin.. :-D Haaveissani olisi tulevaisuudessa Thich Nhat Hanhin keksintö, eli perheen hiljainen huone.



Hanh kirjoittaa kirjassaan Rauha on jokainen askel:



" Ehdotan, että otamme kotona pienen huoneen tällaiseen käyttöön ja kutsumme sitä " hengityshuoneeksi" . Siellä voimme olla yksin ja harjoittaa vain hengittämistä ja hymyilyä, ainakin vaikeina hetkinä. Tuota pientä huonetta tulisi pitää Rauhan Valtakunnan Lähetystönä. Sitä tulisi kunnioittaa eikä sitä pitäisi häpäistä vihalla, huutamisella tai muulla vastaavalla. Kun lapselle ollaan aikeissa huutaa, hän voi turvautua tuohon huoneeseen. Sen paremmin kuin isä tai äitikään ei voi enää huutaa hänelle.-----



Oletetaan että aviomiehesi on ärtynyt. Opittuaan hengittämisen harjoituksen hän tietää, että on viisainta mennä tuohon tiettyyn huoneeseen, istuutua alas ja harjottaa hengittämistä. Et ehkä huomaa, minne hän on mennyt, minne hän on mennyt pilkkoessasi toimeliaasti porkkanoita keittiössä. Mutta sinullakaan ei ole hyvä olla, koska välillänne oli juuri jonkinlaista sanaharkkaa. Käytät porkkanoiden pilkkomiseen tavallista enemmän voimaa, sillä sinussa oleva vihan energia on hakenut ilmaisukanavavansa liikkeittäsi. Äkkiä kuulet kellon äänen ja tiedät, mitä tehdä. Lopetat pilkkomisen ja hengität sisään ja ulos. Tunnet jo olosi paremmaksi ja saatat hymyillä ajatellessasi aviomiestäsi, joka tietää, mitä tehdä tullessaan vihaiseksi. Juuri nyt hän istuu hengityshuoneessa hengittäen ja hymyillen. Se on ihmeellistä; monet eivät toimi näin. Äkkiä lempeys täyttää olemuksesi, ja olosi tuntuu paljon paremmalta. Kolmen hengityksen jälkeen alat pilkkoa porkkanoita jälleen, mutta työskentelytapasi on nyt melko toisenlainen.



Tapahtumaa todistanut lapsesi tiesi, että jonkinlainen myrsky oli puhkeamassa. Hän vetäytyi huoneeseensa, sulki oven ja odotti hiljaa. Mutta myrskyn sijasta hän kuulikin kellon äänen, ja ymmärsi, mitä juuri nyt oli tapahtumassa. Hän on hyvin huojentunut, ja haluaa osoittaa isälleen arvostuksensa. Niinpä hän kävelee hitaasti hengityshuoneeseen, avaa oven, astuu hiljaa sisään ja istuutuu isänsä viereen osoittaakseen tälle tukensa. Tästä on isälle paljon apua. Hän tunsi jo olevansa valmis astumaan ulos huoneesta - hän kykenee jo hymyilemään - mutta koska tytär istuu nyt siinä, hän haluaa soittaa kelloa vielä uudelleen, että tämäkin voi hengittää.



Keittiössä kuulet toisen kellonäänen ja tiedät, ettei porkkanoiden pilkkominen ole juuri nyt sitä, mitä sinun tulee tehdä. Niinpä lasket veitsen kädestä ja menet hengityshuoneeseen. Aviomiehesi on tietoinen että ovi avautuu ja että sinä tulet sisään. Vaikka hän on tasapainossa, hän jää vielä vähän pidemmäksi aikaa ja soittaa kelloa, että sinäkin saisit hengittää. Tämä on kaunis kohtaus."

=D HASSU KYSYMYS...

Usko... miten se liittyy vihan purkamiseen. Olisiko pikemminkin niin, että kysyjällä on oma väärinkäsitys uskovaisista..



Kyllä meillä ainakin ihan suoraan sanotaan mikä suututtaa. Jos on huono päivä niin saattaapa tulla ärhäkästikin sanottua. Periaatteena meillä kuitenkin on (siis meidän kotona, muista en voi puhua kuin itestäni) , että vihan tunteiden purkamisessakin olisi hyvä muistaa kohtuus... Annammehan me lapsille esimerkin siitä, miten asioita voi selvitellä. Aikuisen on kuitenkin aina muistettava, että tosiaan on aikuinen.



Pidän myös tehokkaampana, ja miellyttävämpänä, jos hullun raivon sijaan voi kertoa mikä suututtaa, vaikka sitten ääntään korottaenkin... Mutta sellainen suora raivo, huutaminen ei mielestäni ruoki kanssaihmisten ymmärrystä, siis he eivät todennäköisesti ota selvää mikä mättää... Eivät ole ehkä kovin vastaanottavaisia.



Siitä huolimatta joskus palaa proppu oikein kunnolla ja tulee minulla ainakin joskus jopa huudettua! Pyrin kuitenkin, en suoranaisesti uskoni, vaan ihan omanarvontunteeni, takia löytämään parempia keinoja itseilmaisuun.

Minun keinoja tasapainoisen mielen säilyttämiseksi on aktiiviurheileminen... Harrastan 4 kertaa viikossa liikuntaa ja kummasti se pitää mielen hyvänä ja lisää itsekontrollia..



Mutta... kaiken kaikkiaan...

Jokainen osaa varmasti suuttua. Muinusta se, että miten suuttuu, liittyy pikemminkin temperamenttiin kuin uskovaisuuteen.

ankristin:

Pidän myös tehokkaampana, ja miellyttävämpänä, jos hullun raivon sijaan voi kertoa mikä suututtaa, vaikka sitten ääntään korottaenkin... Mutta sellainen suora raivo, huutaminen ei mielestäni ruoki kanssaihmisten ymmärrystä, siis he eivät todennäköisesti ota selvää mikä mättää... Eivät ole ehkä kovin vastaanottavaisia.

Jokainen osaa varmasti suuttua. Muinusta se, että miten suuttuu, liittyy pikemminkin temperamenttiin kuin uskovaisuuteen.

Ihan kaikki eivät osaa suuttua, ainakaan suoraan ja reilusti, vaikka olisivat miten vihaisia. Ja se (piiloagressio) on paha se...

Ainakin minä olisin mieluummin lapsena ottanut vastaan hetken hirveän huudon kuin sellaisen painostavan ukkosfiiliksen, " äiti on nyt hyvin, hyvin vihainen, mutta äiti on hillitty ihminen eikä missään tapauksessa riehu ja raivoa vaan keskustelee hillitysti (" minua nyt aika lailla kiusaa kun sinä..." ), etkä sinäkään saa raivota, koska olet hillityn ihmisen lapsi" . Ja koko muu suku oli samanlainen. Jumalakin, ihmisen kuva (tässä tapauksessa), vedettiin mukaan syyllistämään, " kyllä Taivaan Isällä on nyt kovin paha mieli, kun sinä noin kiukkuat."

Se oli oikeasti KAMALAA.

Nyt itse äitinä olen yrittänyt (eikä se ole ollut helppoa) opetella sietämään kiukkuamista ja huutoa, ja olenpa joskus ylittänyt itseni ja huutanut itsekin... ja pyytänyt sitten anteeksi aiheuttamaani hämminkiä. Sen jälkeen on voitu jutella ihan avoimesti ja todeta, että aika kaukana täydellisistä ollaan, mutta kovasti rakastetaan toisiamme.

Minusta huudon hillinnässä ei oikeasti ole mitään hienoa. (Enkä tarkoita, että raivoa pitäisi purkaa kontrolloimatta -- mutta hetken huuto ei satuta ketään. Hullun raivon ja viileän hillinnän välimaastossa on onneksi aika paljon vaihtoehtoja. Ehdoton sääntö minulle on toisen ihmisen, pienen ja ison, fyysinen koskemattomuus " pahassa mielessä" -- vain hengenpelastustoimenpiteissä saa ja joskus pitää tehdä toiselle fyysistä " väkivaltaa" , esim. riuhtoa kädestä, ravistella tai puristaa (heimlich).)

Ja rohkenen ajatella, että Taivaan Isä ei pahoita mieltään pienen ihmisen huudosta, ehkä vain katselee lempeästi ja tuumii, että " no, no, mikä nyt hätänä, älä huolehdi, kyllä se kohta ohi menee, minä pidän kiinni."