Saanko avautua kiusaamisestani?

No. Avaudun kuitenkin.
Olin aivan tavallisen näköinen suomalainen tyttö. Kiltti ja hyvä koulussa, mutta olin muita huomattavasti pidempi. Se ei kuitenkaan ollut syy kiusaamiseeni, vaan se, kun äitini on venäläinen. Jo ensimmäisenä koulupäivänäni ala-asteella minua kiusattiin. Kiusaaminen alkoi jo koulumatkalla taksissa, missä viisi vuotta vanhempi poika alkoi ryssittelemään minua. Koulussa jätettiin ulkopuolelle, ryssiteltiin ja vedettiin turpaan. Pari kertaa tönäistiin koulun betonirappusia päin ja löin pääni ja kerran, kun opettaja pyysi minua hakemaan yläkerrasta syntikan, tönäisi vuotta vanhempi tyttö minua portaissa ja kaaduin sen verran pahasti, että jalkapöytäni murtui kolmesta kohtaan. Päälleni myös syljettiin. Opettajat eivät tietenkään huomanneet koskaan mitään.
Sen tiedän kuitenkin, että taksissa minua ryssitellyt poika sai isältänsä selkään, isäni puhelun jälkeen. Se ryssittely loppuikin viikoksi.
Viidennellä luokalla sain ensimmäisen kännykkäni ja aloin saamaan tuntemattomasta numerosta tappouhkauksia. Tätä jatkui koko ala-asteen.
Yläasteella kiusaaminen jatkui. Ei mennyt kauaa, kun yksi poika tarttui minua hiuksista ja huusi kovaan ääneen: "mitä tää ryssähuora täällä tekee?"
Ulkonäköäni haukuttiin jatkuvasti, vaatteeni oli vääränlaiset, en käyttänyt räikeää luomiväriä tai meikannut muutenkaan, enkä käyttänyt stringejä. Ryssittely ja huorittelu jatkui, koska tulin paremmin joidenkin poikien kanssa juttuun. Menetin myös parhaan ystäväni, joka oli poika, koska joku oli laittanut huhun kiertämään, jossa olin muka kertonut meidän seurustelevan. Siitä sain kuulla vasta joitain vuosia myöhemmin.
Kerran, yksi luokkalaiseni poika kävi välitunnilla päälleni ja kuristi minua niin kauan, että pyörryin. Ei mitään sanktiota tälle pojalle. Itse kuitenkin sain joskus jälki-istuntoa, kun paiskasin yhden tytön seinään, kun hän yritti tumpata tupakan kasvoihini.
Pyöräni rikottiin useamman kerran koulun pihassa, eikä tekijöitä saatu koskaan kiinni.
Olin siinä vaiheessa jo niin turtunut, etten tuntenut enää mitään tunteita ja syrjäydyin tietoisesti porukoista.
Yläasteen jälkeen menin lukioon, jossa sama paska vain jatkui. Aloin viillellä, että pysyisin turtana ja lintsasin minkä kerkesin. Vuoden jaksoin sitä käydä ja vaihdoin sitten ammattikouluun.
Ammattikoulussa meni hetken paremmin, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi kiusaaminen. Milloin kiusasivat poikaystävästäni, milloin hiuksistani ja milloin vaatteistani. Siinä vaiheessa, kun huomasivat minun viiltelevän ja alkoivat kiusata siitä, katosi maailmalta pohja ja yritin itsemurhaa. Epäonnistuin siinä ja olin pitkään sairaalassa. Kun vihdoin kotiuduin, oli kiusaaminen paljon pahempaa. Jatkuvasti sain kuulla, että olen vitun luuseri, joka ei saa itseään edes hengiltä ja olis paljon parempi kun olisin vain kuollut. Poissaoloni lisääntyivät, koska en enää uskaltanut mennä kouluun. Jossain vaiheessa jouduin taas osastolle hoitoon ja lopetin sitten kokonaan opiskeluni.
Nykyisin opiskelen viimeistä vuotta ammattikoulussa viisi vuotta nuorempien kanssa ja elämäni alkaa näyttää pikkuhiljaa valoisemmalta. Saan hyviä numeroita koulussa, minulla on kiva asunto ja ihana poikaystävä. Kuitenkin mietin päivittäin, miten mä enää olen tässä ja miksi mun elämästä on täytynyt tehdä helvettiä.