kun isovanhemmat hylkää

Olen 20 v. Nainen. Tulen erilaisesta uskonnollisesta perheestä. Ei vl, vaan suurinpiirtein sen kaltainen, mutta paljon pienempi. Oikeastaan siihen uskoon kuuluu vain sukuni. Erosin itse siitä ollessani 15 v. Minuun kohdistui jonkin verran kiusaamista jne. Esim. Kun värjäsin hiukset blondiksi ja rupesin treenaamaan ja saavutin ihan hyvän kropan minua haukuttiin huoraksi, pinnalliseksi jne. Ja puhuttiin huonosta itsetunnostani kun "jouduin niin kovasti tälläämään ja treenaamaan jotta kelpaisin maailman ihmisille". Tein kuitenkin sen kaiken vain itseni vuoksi. Nautin laittautumisesta ja liikunta tuo paljon iloa elämääni. No 18 vuotiaana minut sitten raiskattiin. Tulin siitä raskaaksi, enkä keskeyttänyt sitä. En arvostele muiden abortteja, mutta en nähnyt mitään kunnollista syytä miksi sen raskauden keskeyttäminen olisi ollut oikea ratkaisu. Kerroin sitten eräänä iltana äidilleni olevani raskaana. Sen kun sain sanottua niin alkoi hirveä huuto. Hän huoritteli mua ja käytti hirveitä sanoja minusta. Säntäsin ulos ja siitä turvakodin kautta omaan kotiin. Lapsen synnytin. Terveen tytön. Olen siitä todella onnellinen. Se toi minulle valon muuten synkkään elämääni. Oikeastaan se on ollut välillä mulle ainut syy jatkaa tätä elämää. En ole siis pian kahteen vuoteen kuullut vanhemmistani mitään. Olen ajatellut että ottavat itse yhteyttä jos tahtovat. Nyt yllättäen niin kävikin. Sain tädiltäni viestin jossa hän haluaa järjestää perhetapaamisen, siten että siihen osallistuu minä ja mun vanhempani ja hän ja hänen miehensä. En tiedä mitä oikein nyt teen. Toisaalta vanhempani eivät tiedä että minut on raiskattu, enkä siis jakanut kännissä pesää, kuten äitini ajattelee. Vastasin tädilleni että minun täytyy miettiä ennen kuin suostun. Voisin mennä sinne tapaamiseen ja läimästä pöytään esitutkinta pöytäkirjat, oikeuden päätökset jne. Joista saisivat lukea mustaa valkoisella miten tämä minun raskaus sai alkunsa. Toisaalta taas mietin tuota mun pientä tyttöä. Veljelläni on jo lapsia ja äitini huolehtii heistä ja hössää kokoajan veljelläni kylässä jne tarjoaa heille rahallista apua joka kuukausi. Maksaa heidän autonsa jne. Tunnen näin, että ei minua oikeastaan nykyään edes haittaa vaikka perheeni hylkäsikin minut. Ainut mikä minua korpeaa ja aiheuttaa vihantunteitakin on se, että he hylkäsi mun ihanan tyttären. Tytön, pienen vauvan, joka on täysin syytön tähän sotkuun. Tytön joka varmasti tarvitsisi ja haluaisi että hänellä olisi isovanhemmat, mummu ja pappa. Sen takia olen hyvin surullinen. Muistan kun äitini sanoi että nyt kun näitä lapsenlapsia tuli (kun veljeni vaimo siis synnytti) hänen elämänsä sai jälleen uuden merkityksen. Hän niin toitotti kuinka haluaa olla lastenlapsien elämässä ja olla heille ihana pullantuoksuinen mummu. Eihän halunnut olla sitä minun pikkuiselleni. Se mua surettaa. Mitä itse tekisitte mun tilanteessa? Jatkaisitteko elämää, ettekä menisi tuohon tapaamiseen vai menisittekö ja kertoisitte miten raskaus sai alkunsa? Sekavaa tekstiä tuli...