En pärjää enää työelämässä kun en kestä enää pienintäkään stressiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit hakea helppoon työhön ja olla niin kauan kuin kestät. Ei potkujen saaminen olisi työkyvyttömyystilanteessa häpeä. Opettele kestämään epäonnistumisia.

Minulla on kaksi maisteritutkintoa ja hyvä cv vaativista töistä. En oikein tiedä mihin helppoon työhön pääsisin, kun jo ajatus ihan uudenlaisen työn opettelusta suistaa stressitasoni ihan tappiinbja suunnilleen haukon nurkassa henkeä kun stressaa niin paljon. Miten opetellaan kestämään epäonnistumisia? Osasin sen ennen ihan hyvin, mutta menin jotenkin rikki enkä osaa korjata itseäni eikä se psykologikaan osannut, eikä lääkäri. Ap

Minulla taitaa olla juuri päinvastainen ongelma. En välitä stressistä yhtään, eli en taida edes osata enää tuntea sitä. Jos asiakkailta tulee valitusta, teeskentelen tietenkin välittäväni, mutta tosiasiassa evvk. Itse alan ajatella, että ei taida olla enää asiakkaiden kannalta ihan reilua, että en välitä yhtään ovatko tyytyväisiä vai eivät. Eli kyseessä on ihan asennekysymys. Miksi välität jonkun työkaverin tai asiakkaan mielipiteestä? Suurin osa niistä on ääliöitä.

En minä välitäkään muiden mielipiteistä. Olen mennyt jotenkin rikki, ihan se että pitäisi vaikka soittaa yksi puhelu tai ehtiä 5 min päästä jonnekin saa stressitasoni taivaisiin ja luhistun. Ap

Joku syyhän siihen on. Mitä pelkäät, että tapahtuu jos jätät hommat hoitamatta? Iso kivi putoaa päähän?[/quote  

Niinhä siihen omkin. ap kuvaa tilannetta hyvin sanomalla olevansa rikki. Jos tätä ei ymmärrä, niin voi käyttää sanaa vammautunut, traumatisoitunut tai sairas. Joko aukeaa?

Mä menin postiin vakitöihin ja jätin hakematta kokonaan alani besserwisser valt kand hommia ja keskeytin opiskelut.

Mulle tuli tuo strssiyliherkkyys jo päälle 25v, käsillä tekeminen on minun juttuni. Ja päässä pysyy stressitön ilmatila.

Joku tuossa sanoi huono kunto….

Se on yksi osatekijä. Entä ravinto ja uni?

Toinen voi olla sen stressin käsittely ja suhtautuminen asioihin. Osaavan psykologin opastuksesta on apua. Jos yrität pakottaa stressiä pois, niin se vaan pukkaa pahempana päälle. Niin käy niille ”pitäisi” ja ”on pakko” tunteille muutenkin.

Jos tuo työ on sinulle sopimaton, niin olisiko mahdollista jokin muu?

Kuulostat tyypiltä, jolla kyllä on resursseja oppia uudelleen stressin käsittely… sinulla on nyt urautuneita toimintatapoja ja reagointitaooja. Toimit tottumallasi lailla.

Uutta oppimaan. Uudelleen aivojen opettamista…. Se on se ydinjuttu.

Lue tietoa:: aivot oppii ja uskoo, mitä niille syötetään.

Niitä voi kouluttaa ja omaa oloa sitä kautta helpottaa.

Siihen tarvitset osaavan avun. Etsi.

En heittäisi toivoani sinun tapauksessasi. Sinussa on potentiaalia. Löydät kyllä, kun annat itsellesi mahdollisuuden. Osaavia on olemassa.

.

Taustalla trauma, kun menee suoraan kehoon ja tunteisiin?

Olisiko sulla mahdollista tehdä alanvaihto, edes väliaikaisesti? Sanotaanko vaikka kauppapuutarhaan töihin pistämään kädet multaan. Se rentouttaa kun ajatustyön tilalle tulee kädellä tekemistä

Vierailija kirjoitti:

No, mitä se "luhistuminen" sitten tarkoittaa? Sitä nurkassa hapen haukkomista? Kuulostaa paniikkihäiriöltä mihin on kyllä lääkkeitä.

Kyse on hermostosta. Hermosto ja keho menee taistele ja pakene -tilaan aluksi trauman vuoksi, ja jos trauma jää päälle, myös taistele ja pakene -tila jää päälle. Elimistö syöksee stressihormoneja. Olo on hirveä. Mieti jos olet joskus säikähtänyt jotain, miten adrenaliini kohisee kehossa, sydän hakkaa, päässä sumenee. Traumailijalla on koko ajan tämä tila päällä. Siinä väsyy henkisesti ja fyysisesti.

Minulla ollut 10 vuotta. Ennen vanhaan pystyin myös pakottamaan itseni työhön valtavasta stressistä huolimatta. Nykyisin uuvun jos käyn pari tuntia asioilla ja makaan 2 päivää sängyssä. Toki minulla on taustalla myös fyysisiä sairauksia jotka  myös aiheuttavat uupumusta.

Olisi ihana jaksaa tehdä asioita ja työtä. Teen omia projekteja voinnin mukaan. Liikuntaa harrastan  myös niin paljon kuin vain ikinä pystyn, eli treenaan tavoitteellisesti, mutta myöskin voinnin mukaan.

Vähän samankaltainen tilanne mulla. Tosin on jo diagnosoitu masennus ja unihäiriö ja on lääkkeet niihin, ja toisaalta vielä roikun työsuhteessa. Mutta tuskin on muuta ratkaisua kuin jättäytyä pois ja toivoa että pää alkaa kestää muutaman vuoden kuluttua ja että silloin vielä joihinkin hommiin pääsee. Tai en kyllä tiedä haluanko enää edes yrittää.