Varhaiskasvatuksen kertomuksia - alan työntekijöiden hätähuuto resurssipulan ja uupumisien vuoksi

Ongelma näyttää olevan johtamisessa, töitten organisoinnissa ja yhteistyökyvyn puutteessa eri ammattiryhmien välillä.

Miten palkankorotus poistaa nämä ongelmat?

Mitä korkeampaa palkkaa maksetaan, sitä vähemmän tekijöitä palkataan, jotta kulut pysyvät kurissa.

Menestystä kuitenkin hankkeellenne.

Onko kokemuksia sijaisena olemisesta varhaiskasvatuksessa? Olen nyt tehnyt yhden päivän keikkasijaisuuksia ja ongelmana on se, että olen aivan loppu päivien jälkeen.

Joka kerta uudet lapset, uudet työntekijät ja eri päväkoti. Yritän parhaani, mutta kun ei tiedä talon tapoja eikä edes lasten nimiä saati taustoja, niin tosi kuormittavaa. Lisäksi sosiaalinen kuorma plus meteli eivät sovi itselle ollenkaan.

Opiskelen erityisopettajaksi ja alan olla sitä mieltä, että en pysty niihin ollenkaan...

Vierailija kirjoitti:

Onko kokemuksia sijaisena olemisesta varhaiskasvatuksessa? Olen nyt tehnyt yhden päivän keikkasijaisuuksia ja ongelmana on se, että olen aivan loppu päivien jälkeen.

Joka kerta uudet lapset, uudet työntekijät ja eri päväkoti. Yritän parhaani, mutta kun ei tiedä talon tapoja eikä edes lasten nimiä saati taustoja, niin tosi kuormittavaa. Lisäksi sosiaalinen kuorma plus meteli eivät sovi itselle ollenkaan.

Opiskelen erityisopettajaksi ja alan olla sitä mieltä, että en pysty niihin ollenkaan...

Miksi opiskelet erityisopettajaksi? Et tietenkään pysty siihen työhön, jos pelkkä sijaisuus normiryhmässä ottaa noin koville. Tai sitten kannattaa hakeutua kuurojen kouluun tms.

Meillä on pienryhmätoimintavaatimus, jota erityisopettaja hysteerisesti kyttää, että ei kai vaan esikoululaiset ole yli kuuden ryhmissä, koska pari erityistä eivät osaa olla niin muutkaan ei saisi olla normaalissa eskariryhmässä, vaan täytyy kaikkien käpertyä nurkkiinsa heijaamaan itseään että on varmasti laadukasta esiopetusta. Sitten ei kukaan mene suunnittelemaan ikinä mitään, eikä kahville. Ollaan vaan omissa nurkissamme, eikä aikuiset juuri kohtaa päivän aikana toisiaan.

Mitäpä sitä suunnittelemaankaan mitään tai opettelemaan ryhmässäolemisen taitoja kun erityisopettajan keksimät tuen lapset eivät kuulemma kykene.

Onnea luokanopettajalle yleisopetuksen luokkaan! Mitään ei ole vaadittu, eikä opetettu. Erityisopettaja on hillonnut näitä omissa poteroissaan ja vammauttanut toimenpiteillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kokemuksia sijaisena olemisesta varhaiskasvatuksessa? Olen nyt tehnyt yhden päivän keikkasijaisuuksia ja ongelmana on se, että olen aivan loppu päivien jälkeen.

Joka kerta uudet lapset, uudet työntekijät ja eri päväkoti. Yritän parhaani, mutta kun ei tiedä talon tapoja eikä edes lasten nimiä saati taustoja, niin tosi kuormittavaa. Lisäksi sosiaalinen kuorma plus meteli eivät sovi itselle ollenkaan.

Opiskelen erityisopettajaksi ja alan olla sitä mieltä, että en pysty niihin ollenkaan...

Miksi opiskelet erityisopettajaksi? Et tietenkään pysty siihen työhön, jos pelkkä sijaisuus normiryhmässä ottaa noin koville. Tai sitten kannattaa hakeutua kuurojen kouluun tms.

Kiitos kannustuksesta :) 

Minäpä kerron...olen alanvaihtaja ja edellisellä alalla oli vaikea työttömyys. Halusin jotain ihmisten parissa tehtävää työtä ja haaveenani oli lukion erityisopettaja. Itsekin omassa viestissäni myönsin, että ala taitaa olla kuitenkin minulle väärä, mutta kun konkreettisesti en kasvatusalan töitä ollut ennen opintoja tehnyt, niin hankalahan sitä on varmaksi tietää, että mitä jaksaa. Päiväkotia pidän kuitenkin joka tapauksessa  hieman erilaisena työympäristönä kuin koulua, vaikka voi olla että kumpaakaan en itse jaksa.

.

No, mutta eihän esim. varhaiskasvatuksen erityisopettajan työ ole lainkaan raskasta. Ei ryhmätyöskentelyä, jne.

Lasten pukeminen/pukemisen ohjaaminen on päivän oleellisimpia kasvatustilanteita! T: lastenhoitaja

Vierailija kirjoitti:

Täällä 20 v alalla ollut! Samat fiilikset... Olin muutaman vuoden muissa hommissa ja toisessa maassa, sitten tänne takaisin ja päiväkotiin. Huhhuh, mikä ilmapiiri ja kriisitunnelma, talot täynnä monenlaista reagointia. Siellä minne menin on tehostus viety äärimmilleen. Yli 100 lapsen talo. Töissä muutama 50-60 v. vanha tekijä, sitten nuoria kandeja lähes jokaisessa ryhmässä ja lisäksi muutamia lähihoitajia, jotka olleet n. 5-10 vuotta työelämässä. Kyllä on väsynyttä, riutunutta ja stressaantunutta väkeä. Sain sellaisen komboryhmän, johon oli kerätty uusia vauvoja, keväällä aloittaneita taaperoita ja sekalainen joukko 3-5-vuotiaita, jotka oli kerätty eri ryhmistä, kun eivät olleet sinne "sopeutuneet". Tiiminä yksi 40% työaikaa tekevä kuntoutuja, sitä (epäsäännöllisesti) tuuraava kielenopiskelija ja sitten kohta eläkkeelle jäävä vanhan polven hoitaja. Avustajaa ei ryhmään saatu palkattua, vaikka tuentarpeet sen edellyttäisi. No, siinä ei auta jäädä lätäkköön makaamaan. Ensin kaikki lippulaput pois seiniltä, risat lelut, kirjat ja huonekalut roskiin, huoneet tyhjiksi (meillä käytössä 2 x 15m2, pieni kolmen ryhmän kesken jaettu eteinen ja vessa, jossa 1 pytty / 28 lasta (!). Onneksi osalla potta tai vaipat.). Sitten kalustus niin, että mahtuu syömään, nukkumaan ja leikkimään. Leluja 4 eri laatikkoa, perustavarat, kestävät ja monikäyttöiset. Palapelejä ja lautapelejä 4 kutakin, fiksut ja tarpeeksi kiinnostavat, muttei liian vaikeat. Vauvoille oma nurkkaus, jossa patjoja, tyynyjä ja jäkerrettävää, pieni "liukumäki" ja heijauskeinu. Taaperoille maja ja kotieläimiä. Isommille roolileikit, autot, ja jumppavälineitä. Kaikille musiikkia, kirjoja ja kuvisvälineitä, kutsuvasti esille eikä minnekään korkealle hyllyyn.

Kun kaikilla on puuhaa ja aikuiset jaettu yksi jokaiseen touhuun mukaan, jää aikaa huomata, missä tässä mennään, keitä on mukana, miten tästä eteenpäin? Ei sieltä minnekään sak-huoneeseen voi lähteä, hyvä jos kotiin ajallaan. Siinä se on samalla katsottava ja mietittävä, että kuka pystyy mihinkin, mitä annettavaa ja opittavaa, ja suunniteltava sen mukaan, tuotava vaikka ruokapöytäkeskusteluun yhdessä ideoitavaksi. Sitten kun joskus on koko tiimi samaan aikaan paikalla, niin kaikki lapset ja liikenevät aikuiset ulos ja laitat tilat taas uudenlaiseen, tavoitteita vastaavaan kuntoon. Tai illalla, kun suurin osa haettu ja voit vielä työajalla käydä laittamassa.

Vasut menee niin, että tiedät ja tunnet lapset ja mitä on toiminta ja tarpeet olleet. Siitä muutamalla pointilla oleelliset suunnat vanhemmalle tietoon ja yhdessä sovitaan, miten mennään jatkossa. Ja miksi. Pidän Vasut keskitetysti 2pv aikana, sen vaadin, että silloin on ryhmässä sijainen. Eli sen sijaan, että 5h joka viikko pois ryhmästä olenkin 2 kk välein 2 x 7,5h (+ tauko 9 min 😉) eli 15h pois kerralla joka toisen kuukauden lopussa. Siinä on sellainen isompi suunnittelu, paperityöt, portfoliot, materiaalien lukeminen, tehdyn arviointi ja raporttien laatiminen. Pienempää kokousta tai akuuttia suunnittelua tarpeen vaatiessa erikseen, eipä ole paljon ollut. Kun on hyvä johtaja, se ymmärtää tämmöisen vastaantulon arvon ja mahdollistaa toiminnan. Talossa on kiertävä varahenkilö ja meidän ryhmässä se on varattu noiksi päiviksi jo ennakkoon. Homma vaatii opelta aika paljon panostusta, mutta on toiminut ja kuulkaas, sairaspoissaoloja ei ole paljon ollut. Paras palkka oli, kun se vanha hoitaja tuli eilen ja sanoi, että kiitos, kyllähän tämä nyt sujuu, kun tuollaiset vanhat konkarit tietää mitä tekee, saa lapsetkin rauhoittumaan. Kiitos sulle, ja koko joukolle!

On sulla ollut savottaa. Hatunnosto!

Esimerkkisi kuvaa johtajuutta, asioiden ajattelemista (lasten) tarvelähtöisesti ja toimintatapojen muokkaamista niiden pohjalta.

Rohkeutta, osaamista ja sitoutumista työhön. Nämä elementit kantavat hyvää hedelmää.

Terv. Samma Här

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamista alalla on järkyttävän paljon. Jos ei uuvu työmäärään, niin viimeistään siihen että oman tiimin työntekijä kyykyttää, pihtaa informaatiota, puhuu selän takana, valittaa sinusta esimiehelle keksittyjä juttuja ja kyräilee.

Tuo on muuten aivan totta. Nyt, alalla jo lähemmäs kolme vuosikymmentä olleena ja monenlaiset muutokset ja tiimit kokeneena olen samaa mieltä edellisen huomion kanssa nykytilanteesta. Huolestuttavaa on, että työrauha ja sellainen suurimmalle osalle ihmisiä miellyttävä arjen rytmi (rauhallinen, muttei veltto; utelias, muttei poukkoilevan rikkonainen) on hävinnyt kokonaan. Päiväkotiin ei enää aamusella mennä ilosta olla yhdessä hyvien tyyppien kanssa (työkaverit ja lapset) ja koska leikkiminen, leipominen, pulkkamäki, pelit, maalaaminen, musiikki, retket ja päiväunet kunnon sadun kera todellakin ovat elämän parasta antia. Nyt sinne mennään duuniin, suorittamaan, toteuttamaan ja pitämään järjestelmä käynnissä. Puhutaan tuottavuusoletuksista, kilpailusta ja tulosarvioista, resurssikohdentamisesta, budjetista ja supistamisista.

Se, että jollakin on paha olla ja hän reagoi siihen kykenemällään tavalla, nimetään osaamattomuudeksi, alentuneeksi suorituskyvyksi ja erityisen tuen arviointitarpeeksi. Vielä 20 vuotta sitten sellainen kaveri napattiin syliin, kasteltiin yhdessä kukkia, tehtiin lumiukkoja tai lähdettiin muutaman kaverin kanssa uimaan. Siinä samalla juteltiin ja oltiin etenkin yhdessä, hidastettiin tahtia. Ja työkaverikin halattiin, istuttiin yhdessä kahvikuppeineen sohva nurkkaan ja juteltiin, miltä tuntuu. Tsempattiin. Ja sitten taas jaksettiin.

Nykyinen meno rikkoo ihmisyyden, ja ihmisen, oli sitten pieni tai suuri.

Surullisen kaunis kuvaus, avarasydämiseltä kasvattajalta.

Kaikkien pedagogisten pikkumaisuuksien ja hankehumppien sijaan, varhaiskasvatuksen pitäisikin ehkä rauhoittua tämän kysymyksen äärelle: mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mistä hyvinvointi tulee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kokemuksia sijaisena olemisesta varhaiskasvatuksessa? Olen nyt tehnyt yhden päivän keikkasijaisuuksia ja ongelmana on se, että olen aivan loppu päivien jälkeen.

Joka kerta uudet lapset, uudet työntekijät ja eri päväkoti. Yritän parhaani, mutta kun ei tiedä talon tapoja eikä edes lasten nimiä saati taustoja, niin tosi kuormittavaa. Lisäksi sosiaalinen kuorma plus meteli eivät sovi itselle ollenkaan.

Opiskelen erityisopettajaksi ja alan olla sitä mieltä, että en pysty niihin ollenkaan...

Miksi opiskelet erityisopettajaksi? Et tietenkään pysty siihen työhön, jos pelkkä sijaisuus normiryhmässä ottaa noin koville. Tai sitten kannattaa hakeutua kuurojen kouluun tms.

Miten niin hän ei pysty? Perustele nyt edes vähän paremmin. Erityisopettajan toimenkuva kun on tehtävästä riippuen hieman erilainen kuin normiopettajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamista alalla on järkyttävän paljon. Jos ei uuvu työmäärään, niin viimeistään siihen että oman tiimin työntekijä kyykyttää, pihtaa informaatiota, puhuu selän takana, valittaa sinusta esimiehelle keksittyjä juttuja ja kyräilee.

Tuo on muuten aivan totta. Nyt, alalla jo lähemmäs kolme vuosikymmentä olleena ja monenlaiset muutokset ja tiimit kokeneena olen samaa mieltä edellisen huomion kanssa nykytilanteesta. Huolestuttavaa on, että työrauha ja sellainen suurimmalle osalle ihmisiä miellyttävä arjen rytmi (rauhallinen, muttei veltto; utelias, muttei poukkoilevan rikkonainen) on hävinnyt kokonaan. Päiväkotiin ei enää aamusella mennä ilosta olla yhdessä hyvien tyyppien kanssa (työkaverit ja lapset) ja koska leikkiminen, leipominen, pulkkamäki, pelit, maalaaminen, musiikki, retket ja päiväunet kunnon sadun kera todellakin ovat elämän parasta antia. Nyt sinne mennään duuniin, suorittamaan, toteuttamaan ja pitämään järjestelmä käynnissä. Puhutaan tuottavuusoletuksista, kilpailusta ja tulosarvioista, resurssikohdentamisesta, budjetista ja supistamisista.

Se, että jollakin on paha olla ja hän reagoi siihen kykenemällään tavalla, nimetään osaamattomuudeksi, alentuneeksi suorituskyvyksi ja erityisen tuen arviointitarpeeksi. Vielä 20 vuotta sitten sellainen kaveri napattiin syliin, kasteltiin yhdessä kukkia, tehtiin lumiukkoja tai lähdettiin muutaman kaverin kanssa uimaan. Siinä samalla juteltiin ja oltiin etenkin yhdessä, hidastettiin tahtia. Ja työkaverikin halattiin, istuttiin yhdessä kahvikuppeineen sohva nurkkaan ja juteltiin, miltä tuntuu. Tsempattiin. Ja sitten taas jaksettiin.

Nykyinen meno rikkoo ihmisyyden, ja ihmisen, oli sitten pieni tai suuri.

Surullisen kaunis kuvaus, avarasydämiseltä kasvattajalta.

Kaikkien pedagogisten pikkumaisuuksien ja hankehumppien sijaan, varhaiskasvatuksen pitäisikin ehkä rauhoittua tämän kysymyksen äärelle: mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mistä hyvinvointi tulee?

Niin, tämähän kuulostaisi hyvältä. Mutta mitä me työntekijät voitaisiin tehdä että tämä toteutuisi? Meille ei anneta riittävästi resursseja, ryhmät täpötäynnä, lapsiaines on erilaista digitalisaation myötä eikä tätä ole huomioitu mitenkään, (+inkluusio), sijaispooli olematon, on venyttävä ja paukuttava, kaikki väsyy. Tilat surkeita häkkikanaloita. Rajoitukset, lait, asetukset ja kunnan tiukat rahahanat eväävät monet hauskat tekemiset, ja sen sijaan velvoittavat osallistumaan kaikkeen turhaan ja tekemään liikaa paperitöitä.

Päättäjien pitäisi itse astua varhaiskasvatuksen työntekijöiden saappaisiin ja tehdä työtä viikko tai kaksi. Eikä vain toimivassa yksikössä, vaan sijaistaa jossain kaaoksessa. Se nimittäin on valitettavan yleistä.

Liitot eivät aja varhaiskasvatuksen työntekijöiden puolta, ollaan vaan "hengessä mukana". Oaj sysipaska, ja hoitajat useissa eri liitoissa. Ei siitä saa mitään yhtenäistä rintamaa aikaan. Vanhempien pitäisi nostaa mekkala, hehän ne palvelujen käyttäjiä ovat. Vaan kun hups, oman lapsen olot päivän aikana merkitsee yllättävänkin vähän, kunhan nyt saa johonkin hoitoobäon päivän ajaksi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamista alalla on järkyttävän paljon. Jos ei uuvu työmäärään, niin viimeistään siihen että oman tiimin työntekijä kyykyttää, pihtaa informaatiota, puhuu selän takana, valittaa sinusta esimiehelle keksittyjä juttuja ja kyräilee.

Tuo on muuten aivan totta. Nyt, alalla jo lähemmäs kolme vuosikymmentä olleena ja monenlaiset muutokset ja tiimit kokeneena olen samaa mieltä edellisen huomion kanssa nykytilanteesta. Huolestuttavaa on, että työrauha ja sellainen suurimmalle osalle ihmisiä miellyttävä arjen rytmi (rauhallinen, muttei veltto; utelias, muttei poukkoilevan rikkonainen) on hävinnyt kokonaan. Päiväkotiin ei enää aamusella mennä ilosta olla yhdessä hyvien tyyppien kanssa (työkaverit ja lapset) ja koska leikkiminen, leipominen, pulkkamäki, pelit, maalaaminen, musiikki, retket ja päiväunet kunnon sadun kera todellakin ovat elämän parasta antia. Nyt sinne mennään duuniin, suorittamaan, toteuttamaan ja pitämään järjestelmä käynnissä. Puhutaan tuottavuusoletuksista, kilpailusta ja tulosarvioista, resurssikohdentamisesta, budjetista ja supistamisista.

Se, että jollakin on paha olla ja hän reagoi siihen kykenemällään tavalla, nimetään osaamattomuudeksi, alentuneeksi suorituskyvyksi ja erityisen tuen arviointitarpeeksi. Vielä 20 vuotta sitten sellainen kaveri napattiin syliin, kasteltiin yhdessä kukkia, tehtiin lumiukkoja tai lähdettiin muutaman kaverin kanssa uimaan. Siinä samalla juteltiin ja oltiin etenkin yhdessä, hidastettiin tahtia. Ja työkaverikin halattiin, istuttiin yhdessä kahvikuppeineen sohva nurkkaan ja juteltiin, miltä tuntuu. Tsempattiin. Ja sitten taas jaksettiin.

Nykyinen meno rikkoo ihmisyyden, ja ihmisen, oli sitten pieni tai suuri.

Surullisen kaunis kuvaus, avarasydämiseltä kasvattajalta.

Kaikkien pedagogisten pikkumaisuuksien ja hankehumppien sijaan, varhaiskasvatuksen pitäisikin ehkä rauhoittua tämän kysymyksen äärelle: mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mistä hyvinvointi tulee?

Niin, tämähän kuulostaisi hyvältä. Mutta mitä me työntekijät voitaisiin tehdä että tämä toteutuisi? Meille ei anneta riittävästi resursseja, ryhmät täpötäynnä, lapsiaines on erilaista digitalisaation myötä eikä tätä ole huomioitu mitenkään, (+inkluusio), sijaispooli olematon, on venyttävä ja paukuttava, kaikki väsyy. Tilat surkeita häkkikanaloita. Rajoitukset, lait, asetukset ja kunnan tiukat rahahanat eväävät monet hauskat tekemiset, ja sen sijaan velvoittavat osallistumaan kaikkeen turhaan ja tekemään liikaa paperitöitä.

Päättäjien pitäisi itse astua varhaiskasvatuksen työntekijöiden saappaisiin ja tehdä työtä viikko tai kaksi. Eikä vain toimivassa yksikössä, vaan sijaistaa jossain kaaoksessa. Se nimittäin on valitettavan yleistä.

Liitot eivät aja varhaiskasvatuksen työntekijöiden puolta, ollaan vaan "hengessä mukana". Oaj sysipaska, ja hoitajat useissa eri liitoissa. Ei siitä saa mitään yhtenäistä rintamaa aikaan. Vanhempien pitäisi nostaa mekkala, hehän ne palvelujen käyttäjiä ovat. Vaan kun hups, oman lapsen olot päivän aikana merkitsee yllättävänkin vähän, kunhan nyt saa johonkin hoitoobäon päivän ajaksi...

Niinpä!

Ja se lapsi tuodaan hoitoon vaikka olisi miten puolikuntoinen, ollaan naama sitruuna, kun sitten joudutaan soittamaan perään, että "Kielokaisla ei nyt jaksa täällä päiväkodissa, koska yskii vain & räkä koko ajan poskella/lämpöä on" tmv ja lapsi tuodaan hoitoon, viis siitä että tiedossa on kuinka työntekijöitä puuttuu ja vaikka itse oltaisiin vieläpä kotona.

Kun pääasia on, että lapsen voi tuoda päiväkotiin, oli mikä oli.

T. Tältä viikolta esimerkkejä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamista alalla on järkyttävän paljon. Jos ei uuvu työmäärään, niin viimeistään siihen että oman tiimin työntekijä kyykyttää, pihtaa informaatiota, puhuu selän takana, valittaa sinusta esimiehelle keksittyjä juttuja ja kyräilee.

Tuo on muuten aivan totta. Nyt, alalla jo lähemmäs kolme vuosikymmentä olleena ja monenlaiset muutokset ja tiimit kokeneena olen samaa mieltä edellisen huomion kanssa nykytilanteesta. Huolestuttavaa on, että työrauha ja sellainen suurimmalle osalle ihmisiä miellyttävä arjen rytmi (rauhallinen, muttei veltto; utelias, muttei poukkoilevan rikkonainen) on hävinnyt kokonaan. Päiväkotiin ei enää aamusella mennä ilosta olla yhdessä hyvien tyyppien kanssa (työkaverit ja lapset) ja koska leikkiminen, leipominen, pulkkamäki, pelit, maalaaminen, musiikki, retket ja päiväunet kunnon sadun kera todellakin ovat elämän parasta antia. Nyt sinne mennään duuniin, suorittamaan, toteuttamaan ja pitämään järjestelmä käynnissä. Puhutaan tuottavuusoletuksista, kilpailusta ja tulosarvioista, resurssikohdentamisesta, budjetista ja supistamisista.

Se, että jollakin on paha olla ja hän reagoi siihen kykenemällään tavalla, nimetään osaamattomuudeksi, alentuneeksi suorituskyvyksi ja erityisen tuen arviointitarpeeksi. Vielä 20 vuotta sitten sellainen kaveri napattiin syliin, kasteltiin yhdessä kukkia, tehtiin lumiukkoja tai lähdettiin muutaman kaverin kanssa uimaan. Siinä samalla juteltiin ja oltiin etenkin yhdessä, hidastettiin tahtia. Ja työkaverikin halattiin, istuttiin yhdessä kahvikuppeineen sohva nurkkaan ja juteltiin, miltä tuntuu. Tsempattiin. Ja sitten taas jaksettiin.

Nykyinen meno rikkoo ihmisyyden, ja ihmisen, oli sitten pieni tai suuri.

Surullisen kaunis kuvaus, avarasydämiseltä kasvattajalta.

Kaikkien pedagogisten pikkumaisuuksien ja hankehumppien sijaan, varhaiskasvatuksen pitäisikin ehkä rauhoittua tämän kysymyksen äärelle: mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mistä hyvinvointi tulee?

Niin, tämähän kuulostaisi hyvältä. Mutta mitä me työntekijät voitaisiin tehdä että tämä toteutuisi? Meille ei anneta riittävästi resursseja, ryhmät täpötäynnä, lapsiaines on erilaista digitalisaation myötä eikä tätä ole huomioitu mitenkään, (+inkluusio), sijaispooli olematon, on venyttävä ja paukuttava, kaikki väsyy. Tilat surkeita häkkikanaloita. Rajoitukset, lait, asetukset ja kunnan tiukat rahahanat eväävät monet hauskat tekemiset, ja sen sijaan velvoittavat osallistumaan kaikkeen turhaan ja tekemään liikaa paperitöitä.

Päättäjien pitäisi itse astua varhaiskasvatuksen työntekijöiden saappaisiin ja tehdä työtä viikko tai kaksi. Eikä vain toimivassa yksikössä, vaan sijaistaa jossain kaaoksessa. Se nimittäin on valitettavan yleistä.

Liitot eivät aja varhaiskasvatuksen työntekijöiden puolta, ollaan vaan "hengessä mukana". Oaj sysipaska, ja hoitajat useissa eri liitoissa. Ei siitä saa mitään yhtenäistä rintamaa aikaan. Vanhempien pitäisi nostaa mekkala, hehän ne palvelujen käyttäjiä ovat. Vaan kun hups, oman lapsen olot päivän aikana merkitsee yllättävänkin vähän, kunhan nyt saa johonkin hoitoobäon päivän ajaksi...

Niinpä!

Ja se lapsi tuodaan hoitoon vaikka olisi miten puolikuntoinen, ollaan naama sitruuna, kun sitten joudutaan soittamaan perään, että "Kielokaisla ei nyt jaksa täällä päiväkodissa, koska yskii vain & räkä koko ajan poskella/lämpöä on" tmv ja lapsi tuodaan hoitoon, viis siitä että tiedossa on kuinka työntekijöitä puuttuu ja vaikka itse oltaisiin vieläpä kotona.

Kun pääasia on, että lapsen voi tuoda päiväkotiin, oli mikä oli.

T. Tältä viikolta esimerkkejä

Tämä on niin turhauttavaa! Omassa ryhmässä eräs lapsi on ollut puolikuntoinen kk ajan, koska ei saa kunnolla parantua, vaan tuodaan päiväkotiin ja samalla tartuttaa muuta ryhmää ja henkilökuntaa. Eräänkin kerran epäiltiin, että oli annettu kuumetta alentavaa lääkettä, kun lapsi aivan tööt, mutta mittari nousi hädin tuskin 36'C. Monta kertaa sanottiin yskäsyydestä, tukkosuudesta, vedottomuudesta ja suositeltiin, että antaisi parantua kotona, mutta ei. Tapauksen vanhempi ei edes töissä! Voi kunpa palattaisiin aikaan, jolloin lapset oli pakkoa hakea kotiin ja ei saa tuoda seuraavana päivänä, jos selvästi puolikuntoinen.

Niin surullista. Mitä pitäisi tapahtua, että tilanteeseen herättäisiin? Ei isompi palkka saa välttämättä jäämään tällaiseen tilanteeseen, vaan ryhmiin olisi saatava lisähenkilökuntaa (ilman lisää lapsia).

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/abb46f5b-ad5c-4a96-9dcb-11542bccb223

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamista alalla on järkyttävän paljon. Jos ei uuvu työmäärään, niin viimeistään siihen että oman tiimin työntekijä kyykyttää, pihtaa informaatiota, puhuu selän takana, valittaa sinusta esimiehelle keksittyjä juttuja ja kyräilee.

Tuo on muuten aivan totta. Nyt, alalla jo lähemmäs kolme vuosikymmentä olleena ja monenlaiset muutokset ja tiimit kokeneena olen samaa mieltä edellisen huomion kanssa nykytilanteesta. Huolestuttavaa on, että työrauha ja sellainen suurimmalle osalle ihmisiä miellyttävä arjen rytmi (rauhallinen, muttei veltto; utelias, muttei poukkoilevan rikkonainen) on hävinnyt kokonaan. Päiväkotiin ei enää aamusella mennä ilosta olla yhdessä hyvien tyyppien kanssa (työkaverit ja lapset) ja koska leikkiminen, leipominen, pulkkamäki, pelit, maalaaminen, musiikki, retket ja päiväunet kunnon sadun kera todellakin ovat elämän parasta antia. Nyt sinne mennään duuniin, suorittamaan, toteuttamaan ja pitämään järjestelmä käynnissä. Puhutaan tuottavuusoletuksista, kilpailusta ja tulosarvioista, resurssikohdentamisesta, budjetista ja supistamisista.

Se, että jollakin on paha olla ja hän reagoi siihen kykenemällään tavalla, nimetään osaamattomuudeksi, alentuneeksi suorituskyvyksi ja erityisen tuen arviointitarpeeksi. Vielä 20 vuotta sitten sellainen kaveri napattiin syliin, kasteltiin yhdessä kukkia, tehtiin lumiukkoja tai lähdettiin muutaman kaverin kanssa uimaan. Siinä samalla juteltiin ja oltiin etenkin yhdessä, hidastettiin tahtia. Ja työkaverikin halattiin, istuttiin yhdessä kahvikuppeineen sohva nurkkaan ja juteltiin, miltä tuntuu. Tsempattiin. Ja sitten taas jaksettiin.

Nykyinen meno rikkoo ihmisyyden, ja ihmisen, oli sitten pieni tai suuri.

Surullisen kaunis kuvaus, avarasydämiseltä kasvattajalta.

Kaikkien pedagogisten pikkumaisuuksien ja hankehumppien sijaan, varhaiskasvatuksen pitäisikin ehkä rauhoittua tämän kysymyksen äärelle: mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mistä hyvinvointi tulee?

Niin, tämähän kuulostaisi hyvältä. Mutta mitä me työntekijät voitaisiin tehdä että tämä toteutuisi? Meille ei anneta riittävästi resursseja, ryhmät täpötäynnä, lapsiaines on erilaista digitalisaation myötä eikä tätä ole huomioitu mitenkään, (+inkluusio), sijaispooli olematon, on venyttävä ja paukuttava, kaikki väsyy. Tilat surkeita häkkikanaloita. Rajoitukset, lait, asetukset ja kunnan tiukat rahahanat eväävät monet hauskat tekemiset, ja sen sijaan velvoittavat osallistumaan kaikkeen turhaan ja tekemään liikaa paperitöitä.

Päättäjien pitäisi itse astua varhaiskasvatuksen työntekijöiden saappaisiin ja tehdä työtä viikko tai kaksi. Eikä vain toimivassa yksikössä, vaan sijaistaa jossain kaaoksessa. Se nimittäin on valitettavan yleistä.

Liitot eivät aja varhaiskasvatuksen työntekijöiden puolta, ollaan vaan "hengessä mukana". Oaj sysipaska, ja hoitajat useissa eri liitoissa. Ei siitä saa mitään yhtenäistä rintamaa aikaan. Vanhempien pitäisi nostaa mekkala, hehän ne palvelujen käyttäjiä ovat. Vaan kun hups, oman lapsen olot päivän aikana merkitsee yllättävänkin vähän, kunhan nyt saa johonkin hoitoobäon päivän ajaksi...

Niinpä!

Ja se lapsi tuodaan hoitoon vaikka olisi miten puolikuntoinen, ollaan naama sitruuna, kun sitten joudutaan soittamaan perään, että "Kielokaisla ei nyt jaksa täällä päiväkodissa, koska yskii vain & räkä koko ajan poskella/lämpöä on" tmv ja lapsi tuodaan hoitoon, viis siitä että tiedossa on kuinka työntekijöitä puuttuu ja vaikka itse oltaisiin vieläpä kotona.

Kun pääasia on, että lapsen voi tuoda päiväkotiin, oli mikä oli.

T. Tältä viikolta esimerkkejä

Siis...

Onko äideillä jotka ovat päivisin kotona, TODELLAKIN HÄPYÄ tuoda vanhempi lapsi/et päiväkotiin VAIKKA tiedossa olisi kasvattajien puute syystä tai toisesta??

Voi luoja, eikö ihmisillä ole mitään rotia, aivan äärettömän vastenmielistä ja kyseenalaista touhua🤯😐

Mutta mikäs siinä, sinne vaan muiden hoteisiin ja takaisin kodin rauhaan tekemään muuta/keskittymään vain siihen yhteen rakkaushedelmään.

Näihin epäkohtiin on oikeasti saatava muutos ihan lain kirjaimella, tilanne on jo muutenkin niin hälyttävä koko vaka-alalla!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamista alalla on järkyttävän paljon. Jos ei uuvu työmäärään, niin viimeistään siihen että oman tiimin työntekijä kyykyttää, pihtaa informaatiota, puhuu selän takana, valittaa sinusta esimiehelle keksittyjä juttuja ja kyräilee.

Tuo on muuten aivan totta. Nyt, alalla jo lähemmäs kolme vuosikymmentä olleena ja monenlaiset muutokset ja tiimit kokeneena olen samaa mieltä edellisen huomion kanssa nykytilanteesta. Huolestuttavaa on, että työrauha ja sellainen suurimmalle osalle ihmisiä miellyttävä arjen rytmi (rauhallinen, muttei veltto; utelias, muttei poukkoilevan rikkonainen) on hävinnyt kokonaan. Päiväkotiin ei enää aamusella mennä ilosta olla yhdessä hyvien tyyppien kanssa (työkaverit ja lapset) ja koska leikkiminen, leipominen, pulkkamäki, pelit, maalaaminen, musiikki, retket ja päiväunet kunnon sadun kera todellakin ovat elämän parasta antia. Nyt sinne mennään duuniin, suorittamaan, toteuttamaan ja pitämään järjestelmä käynnissä. Puhutaan tuottavuusoletuksista, kilpailusta ja tulosarvioista, resurssikohdentamisesta, budjetista ja supistamisista.

Se, että jollakin on paha olla ja hän reagoi siihen kykenemällään tavalla, nimetään osaamattomuudeksi, alentuneeksi suorituskyvyksi ja erityisen tuen arviointitarpeeksi. Vielä 20 vuotta sitten sellainen kaveri napattiin syliin, kasteltiin yhdessä kukkia, tehtiin lumiukkoja tai lähdettiin muutaman kaverin kanssa uimaan. Siinä samalla juteltiin ja oltiin etenkin yhdessä, hidastettiin tahtia. Ja työkaverikin halattiin, istuttiin yhdessä kahvikuppeineen sohva nurkkaan ja juteltiin, miltä tuntuu. Tsempattiin. Ja sitten taas jaksettiin.

Nykyinen meno rikkoo ihmisyyden, ja ihmisen, oli sitten pieni tai suuri.

Surullisen kaunis kuvaus, avarasydämiseltä kasvattajalta.

Kaikkien pedagogisten pikkumaisuuksien ja hankehumppien sijaan, varhaiskasvatuksen pitäisikin ehkä rauhoittua tämän kysymyksen äärelle: mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mistä hyvinvointi tulee?

Niin, tämähän kuulostaisi hyvältä. Mutta mitä me työntekijät voitaisiin tehdä että tämä toteutuisi? Meille ei anneta riittävästi resursseja, ryhmät täpötäynnä, lapsiaines on erilaista digitalisaation myötä eikä tätä ole huomioitu mitenkään, (+inkluusio), sijaispooli olematon, on venyttävä ja paukuttava, kaikki väsyy. Tilat surkeita häkkikanaloita. Rajoitukset, lait, asetukset ja kunnan tiukat rahahanat eväävät monet hauskat tekemiset, ja sen sijaan velvoittavat osallistumaan kaikkeen turhaan ja tekemään liikaa paperitöitä.

Päättäjien pitäisi itse astua varhaiskasvatuksen työntekijöiden saappaisiin ja tehdä työtä viikko tai kaksi. Eikä vain toimivassa yksikössä, vaan sijaistaa jossain kaaoksessa. Se nimittäin on valitettavan yleistä.

Liitot eivät aja varhaiskasvatuksen työntekijöiden puolta, ollaan vaan "hengessä mukana". Oaj sysipaska, ja hoitajat useissa eri liitoissa. Ei siitä saa mitään yhtenäistä rintamaa aikaan. Vanhempien pitäisi nostaa mekkala, hehän ne palvelujen käyttäjiä ovat. Vaan kun hups, oman lapsen olot päivän aikana merkitsee yllättävänkin vähän, kunhan nyt saa johonkin hoitoobäon päivän ajaksi...

Niinpä!

Ja se lapsi tuodaan hoitoon vaikka olisi miten puolikuntoinen, ollaan naama sitruuna, kun sitten joudutaan soittamaan perään, että "Kielokaisla ei nyt jaksa täällä päiväkodissa, koska yskii vain & räkä koko ajan poskella/lämpöä on" tmv ja lapsi tuodaan hoitoon, viis siitä että tiedossa on kuinka työntekijöitä puuttuu ja vaikka itse oltaisiin vieläpä kotona.

Kun pääasia on, että lapsen voi tuoda päiväkotiin, oli mikä oli.

T. Tältä viikolta esimerkkejä

Siis...

Onko äideillä jotka ovat päivisin kotona, TODELLAKIN HÄPYÄ tuoda vanhempi lapsi/et päiväkotiin VAIKKA tiedossa olisi kasvattajien puute syystä tai toisesta??

Voi luoja, eikö ihmisillä ole mitään rotia, aivan äärettömän vastenmielistä ja kyseenalaista touhua🤯😐

Mutta mikäs siinä, sinne vaan muiden hoteisiin ja takaisin kodin rauhaan tekemään muuta/keskittymään vain siihen yhteen rakkaushedelmään.

Näihin epäkohtiin on oikeasti saatava muutos ihan lain kirjaimella, tilanne on jo muutenkin niin hälyttävä koko vaka-alalla!!!

On äidillä häpy.

Usein se paikalle raahattu lapsi on vielä puolikuntoinen. On yskää, silmätulehdusta, räkää ja lämpö lääkitty alas aamulla.

Onneksi apua on tulossa.

https://okm.fi/-/yli-seitseman-miljoonaa-turvattomista-oloista-tulleide…

Yli seitsemän miljoonaa turvattomista oloista tulleiden lasten varhaiskasvatukseen

Vakassa pitäisi laskea rimaa reilusti. Palkka on niin pieni ja työtehtäviä on liikaa. Pois vaan kaikki höpöhöpö suunnittelu ja paperihommat minimiin. Paranee työssäjaksaminen kun ei tarvitse pingottaa.

" on hyvä, että mahdollisimman moni heistä pääsee laadukkaan varhaiskasvatuksen piiriin."

Tällä hetkellä laatu on kyllä kaukana ainakin pk-seudulla, kun lapsiryhmiin tungetaan lisälapsia uhkasakkojen uhalla/takia.