Lue keskustelun säännöt.
Tunteettomat ja kylmät vanhemmat
04.12.2014 |
Olen varmaan koko aikuisikäni (olen nyt 30-vuotias) miettinyt välejä vanhempiini. Vanhempani ovat toisaalta hyvin avoimia, jotka puhuvat noloistakin asioista paljon ja myös toisinpäin, mutta kun kyse on tunteista erityisesti negatiivista/surullisista tunteista, tuntuu kuin vanhempani katoaisivat.
Voin ihan oikeasti laskea yhdellä kädellä ne kerrat, kun esimerkiksi äitini on halannut minua. Tai ainakin ne kerrat, jotka muistan. Mutta uskoisin, että muistaisin jos niitä olisi enemmän. Se yksi ainoa kerta oli äitini synttäreillä 6 vuotta sitten. Mutta esimerkiksi omissa ylioppilasjuhlissani tai valmistujaisissani äiti ei halannut. Kun lukiossa poikakaverini jätti minut ja tulin itkien kotiin, äitini ei halannut eikä oikeastaan sanonut mitään, korkeintaan käveli pois huoneesta. Kun muutin pitkäksi aikaa ulkomaille, vanhemmat eivät hyvästellessään halanneet minua. Eivät oikeastaan edes vaivautuneet eteiseen hyvästelemään. Äitini on kyllä itse sanonut, ettei pidä halaamisesta. Mutta eikö joskus voisi ajatella, että ehkä muut pitävät? Se sattuu, kun koskaan ei halata.
Muistan jotenkin äitini olleen aina todella tiukka, joka pitää kodin järjestyksessä ja huolehtii että asiat toimii. Samanlainen on isäni, mutta ehkä jopa hieman tunteellisempi. Aina olen saanut palautetta negatiivisista asioista ja uskon, että pitkältii huono itsetuntoni tuli siitä. Kun nuorta arvostelee koko ajan kaikesta (ulkonäöstä, kavereista, laiskuudesta...), lopulta jää fiilis, että ei ole missään hyvä. Ja sitä fiilistä olen jo pitkään yrittänyt opetella pois, mutta se on vaikeaa. Olen myös hävennyt omia vanhempiani esimerkiksi silloin kun kaverini kanssa yhdessä lähdettiin ulkomaille ja molempien vanhemmat oli saattamassa. Kaverini vanhemmat halasivat tiukasti jopa minua, mutta omat vanhempani seisoivat vieressä sanomatta mitään.
Joskus huomaan, että olen itse samanlainen. Minun ei ole helppo vieläkään mennä lohduttamaan, jos jollain on vaikeaa, mutta pakotan itseni siihen. Samoin kuin olen opetellut halaamaan kavereitani aina kun näemme, jotta oppisin halaamiskulttuuriin. Mutta esimerkiksi siskojeni kanssa emme koskaan halaa. Tai joskus jos halaamme, minä olen aina aloitteen tekijä. Muistan pienenä kuinka pullopyörityksessä tuli tehtäväksi halata siskoa, ja se oli meille todella vaikeaa. Kun ei koskaan opetettu tunteiden näyttämistä, siitä tuli todella nolo asia.
Sen takia tuntuu myös, että parisuhteiden luominen on vaikeaa. Vaikutan helposti ulospäin kylmältä, mutta toisaalta kun minuun tutustuu, olen halailemassa koko ajan. Exäni sanoi aikoinaan, ettei se ole kenenkään toisen kanssa halaillut niin paljon kuin minun kanssa. Luulen, että se on vähän menetettyjen halausten takaisinottamista. :P
Mutta äitini on edelleen ongelma minulle. Niin kauan kun minulla menee hyvin, tuntuu että asiatkin on hyvin. Sitten kun kerroin, että olen joutunut käymään lääkärissä aika vakavissa tutkimuksissa, ei äitistäni ole enää kuulunut. En ole viitsinyt itse soittaa ja ilmoittaa mitä lääkärissä selvisi, luulisi että häntä kiinnostaisi kysyä mitä verikokeissa selvisi. Tänään hän soitti, mutta puhui koko ajan siitä miten kivoihin juhliin on menossa viikonloppuna. Ei edes kysynyt miten omalla lapsella menee, vaikka saattaisin olla vaikka kuolemansairas. Ehkä olen joskus asiassa vähän marttyyrikin, mutta en vain jaksa tällaista.
Voiko vanhemmat olla noin kylmiä tai muuten kykenemättömiä halaamaan vai eikö ne oikeasti vain välitä? Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia? Oletteko tehneet asialle jotain?
Kommentit (4)
I feel you! Meilläkin aina ollut normaali duunariperhe, ystäviä ja harrastuksia.. kaikista meistä lapsista tuli ylioppilaita ja kaikki hyvin...paitsi..
Tunneäly tai tunteiden näyttäminen. Sitä ei koskaan kotona opetettu. Jos itkin pienempänä niin äiti sanoi "hmh..no voi.." ja käveli pois. Tietty eri asia jos oikeasti sattunut joku haava niin kyllä se hoidettiin. Mutta ei mitään halauksia muutakun tasan ehkä rippijuhlis ja yo juhlissa! Teini-iässä meillä ei itketty enää..ja en vieläkään ole yhtään niin tunteellinen mitä naiset yleensä. Mua on kans aina rassannu tollanen tunnekylmyys..etenkin äidin kun se ei lähetä kellekkää joulukortteja eikä soita tai tuu käymään ikinä! Yleensä sillon on porukat käyny ku oon muuttanu asunnosta toiseen ja pyytänyt kahville. Muuten koko perhe ollaan kyl sosiaalisia ja ihmisten kans tekemisissä..mutta mä olen kai herkempi yksilö joka olis kaivannut empatiaa tai huomiota lapsuudessa enemmän.. sosiaalialalle nyt olen päätynyt ja välil tuntuu että en sovi alalle ollekaa ku puuttuu jotain tunnteiden tunnistamisessa ja käsittelys niinkun asiakkkaan kohalla... noh onneksi voi aikuisenakin vielä oppia uusille tavoille. Parisuhde on tehny todella hyvää tunneosaamiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 20:04"]
I feel you! Meilläkin aina ollut normaali duunariperhe, ystäviä ja harrastuksia.. kaikista meistä lapsista tuli ylioppilaita ja kaikki hyvin...paitsi.. Tunneäly tai tunteiden näyttäminen. Sitä ei koskaan kotona opetettu. Jos itkin pienempänä niin äiti sanoi "hmh..no voi.." ja käveli pois. Tietty eri asia jos oikeasti sattunut joku haava niin kyllä se hoidettiin. Mutta ei mitään halauksia muutakun tasan ehkä rippijuhlis ja yo juhlissa! Teini-iässä meillä ei itketty enää..ja en vieläkään ole yhtään niin tunteellinen mitä naiset yleensä. Mua on kans aina rassannu tollanen tunnekylmyys..etenkin äidin kun se ei lähetä kellekkää joulukortteja eikä soita tai tuu käymään ikinä! Yleensä sillon on porukat käyny ku oon muuttanu asunnosta toiseen ja pyytänyt kahville. Muuten koko perhe ollaan kyl sosiaalisia ja ihmisten kans tekemisissä..mutta mä olen kai herkempi yksilö joka olis kaivannut empatiaa tai huomiota lapsuudessa enemmän.. sosiaalialalle nyt olen päätynyt ja välil tuntuu että en sovi alalle ollekaa ku puuttuu jotain tunnteiden tunnistamisessa ja käsittelys niinkun asiakkkaan kohalla... noh onneksi voi aikuisenakin vielä oppia uusille tavoille. Parisuhde on tehny todella hyvää tunneosaamiselle.
[/quote]
Vietit elämäsi ensimmäiset 20 vuotta tynnyrissä vai miksi et tunnista tunteita?
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 20:11"]
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 20:04"]
I feel you! Meilläkin aina ollut normaali duunariperhe, ystäviä ja harrastuksia.. kaikista meistä lapsista tuli ylioppilaita ja kaikki hyvin...paitsi.. Tunneäly tai tunteiden näyttäminen. Sitä ei koskaan kotona opetettu. Jos itkin pienempänä niin äiti sanoi "hmh..no voi.." ja käveli pois. Tietty eri asia jos oikeasti sattunut joku haava niin kyllä se hoidettiin. Mutta ei mitään halauksia muutakun tasan ehkä rippijuhlis ja yo juhlissa! Teini-iässä meillä ei itketty enää..ja en vieläkään ole yhtään niin tunteellinen mitä naiset yleensä. Mua on kans aina rassannu tollanen tunnekylmyys..etenkin äidin kun se ei lähetä kellekkää joulukortteja eikä soita tai tuu käymään ikinä! Yleensä sillon on porukat käyny ku oon muuttanu asunnosta toiseen ja pyytänyt kahville. Muuten koko perhe ollaan kyl sosiaalisia ja ihmisten kans tekemisissä..mutta mä olen kai herkempi yksilö joka olis kaivannut empatiaa tai huomiota lapsuudessa enemmän.. sosiaalialalle nyt olen päätynyt ja välil tuntuu että en sovi alalle ollekaa ku puuttuu jotain tunnteiden tunnistamisessa ja käsittelys niinkun asiakkkaan kohalla... noh onneksi voi aikuisenakin vielä oppia uusille tavoille. Parisuhde on tehny todella hyvää tunneosaamiselle.
[/quote]
Vietit elämäsi ensimmäiset 20 vuotta tynnyrissä vai miksi et tunnista tunteita?
[/quote] Olet tainnut itse viihtyä tynnyrissä, kun et tajua miten iso merkitys kasvatuksella on kykyyn tunnistaa ja käsitellä tunteita.
Voi helvetti, en muuta sano!
Halaaminenko on merkki välittämisestä? Pedofiilit halailee lapsia pehmittäessään niitä itse aktiin - ihailtavaa avoimuutta vai selkeää manipulointia.
Inhoan halaamista, minusta siinä ei ole mitään tunteikasta vaan pelkästään ulkokultaista itsensä ylentämistä: minä nyt halaan sinua ja sitten sinä olet minun ansiostani niiiiiiin onnellinen.
Sinä saat halailla niin paljon kuin tahdot, mutta muista, että halaamisongelma on sinussa, ei meissä muissa. Sinä olet keksinyt, että halaaminen on merkki välittämisestä, monelle muulle se on pelkkä turha tapa.