Miten olette saaneet intohimon takaisin parisuhteeseenne?

Meillä oli sama tilanne, yhdessä 9 vuotta ja tuntui että tapeltiin vaan ja ei ollut kummallakaan seksuaalista kiinnostusta. Mies sitten meni kännissä toista panemaan ja kertoi siitä kyllä mulle. Siinä oli meillä molemmilla kriisin paikka, itkettiin monet illat lasten ollessa nukkumassa että tässäkö tämä sitten oli. No siinä sitten ruvettiin lohduttelemaan toisiamme ja naitiinkin pian aivot pihalle. Nyt tapahtuneesta 2 vuotta ja meillä menee paremmin kuin koskaan! Keskustellaan asioista, seksiä on todella usein, käymme treffeillä yms. Se pettäminen oli meille uuden alku.

Panemalla.

Näin suoraan sanottuna.

Mä veikkaan, että useimmille pettäminen on lopun alku, mutta voihan siinä hyvällä tuurilla käydä toisinkin päin.

Me ollaan oltu myös 18 vuotta yhdessä ja mä pidän mun miestä edelleen seksikkäänä, mun halut ovat vain kadonneet täysin. En ymmärrä miksi. Kilpirauhasen vajaatoimintaan olen syönyt kohta vuoden Thyroxinia ja miettinyt, että aiheuttaakohan tuo "tauti" jotenkin tämän haluttomuuden. Rakastan miestäni kuitenkin yli kaiken. Itse olisin ihan hepulin partaalla, jos mun mies käyttäytyisi näin ja mietinkin, että kuinka kauan mies jaksaa tälläistä kuivaa kautta. Ei kerta sillon tällöin auta mitään. Eihän tuo ole mitään valittanut, mutta kun itse miettii asiaa, niin onhan seksi hemmetin tärkeä asia parisuhteessa, varsinkin pitkässä.

No ensinnäkin ehkäisemällä että, se intohimo ei pääse liikaa hiipumaan. Ihan oma vikanne jos liian myöhään havahdutte tilanteeseen. Ei ikinä saisi pitää parisuhdetta ja puolisoa itsestään selvyytenä.

Meillä on tosi rankkaa välillä kun ei saada nukuttua tarpeeksi, talosta löytyy esiteini-ikäisiä, taapero ja kohta uusi vauva. Eli kahdenkeskinen aika on kortilla, pinna kireänä ja seksi luonnollisesti vähentynyt tosi paljon. Silti yritetään ylläpitää intohimoa sen verran mitä nyt näissä oloissa ikinä mahdollista on. Ollaan sovittu, että tavoite on että edes kerran viikossa jaksetaan/ehditään seksiä harrastaa. Pyritään myös muistamaan välillä halimaan ja hellimään toisiamme, vaikka myönnän että sekin on tosi paljon vähentynyt parin vuoden takaisesta. Usein myös keskustellaan asiasta ja siitä, että kyllä tämä vielä helpottaa ja palautuu normaaliksi, kunhan pikkuiset ovat vähän isompia. Muistetaan myös sanoa usein toiselle että rakastan sua. Sekin on todella tärkeää.

Hei.

Kaikki pariskunnat joutuvat pitkässä suhteessa käymään läpi erilaisia intohimon vaiheita. Se on normaalia. Miksi koko ajan tarvitsisikaan olla intohimon liekeissä, eihän elämässä muutkaan asiat ole muuttumattomia.
Parisuhteen seksuaalisuutta kannattaa kuitenkin vaalia, sillä se on tärkeä ja merkittävä asia ja ongelmat siinä heijastuvat muuhunkin elämään - sekä päinvastoin.

Monilla on hyviä kokemuksia parisuhdekursseista.
Esimerkkinä
http://www.katajary.fi/suhteen-hyvinvointiin/kurssit/sylikkain

Kurssi ei tietenkään ole mikään naps-kaikkihyvin-juttu, mutta antaa arvokkaita tunnetaitoja elämää varten

En mä mielestäni pidä omana syynä intohimon häviämistä enkä ole yht'äkkiä havahtunut sen häviämiseen. En pidä miestäni enkä parisuhdetta itsestään selvyytenä. Seksiä meillä on ollut vaihtelevasti näinä 18 vuotena useampana kertana päivässä siihen kerta viikkoon. Nyt on halut vain kadonneet täysin eikä seksi himottomana ole hauskaa. Ei vaikka kuinka yrittää päästä tunnelmaan. Puhuttukin ollaan paljon asiasta, joten töitä himon palaamiseen ollaan tehty, molemmat, vaikka vain mä olen se ketä ei halua. 

Kyllä mä ainakin otan miehen ihan itsestäänselvyytenä ja en käsitä miten se seksielämään vaikuttaisi. Kerta pari viikkoon on seksiä, vaikka en tosiaankaan panosta enkä erityisesti arvosta miestäni, ja tunne on varmaan molemminpuolinen. Oletteko te muut jonkun nobelistin kanssa naimisissa vai miten sitä arvostusta jaksaa tuntea vuosikymmeniä ihan tavallista ihmistä kohtaan? En käsitä.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 12:24"]

Kyllä mä ainakin otan miehen ihan itsestäänselvyytenä ja en käsitä miten se seksielämään vaikuttaisi. Kerta pari viikkoon on seksiä, vaikka en tosiaankaan panosta enkä erityisesti arvosta miestäni, ja tunne on varmaan molemminpuolinen. Oletteko te muut jonkun nobelistin kanssa naimisissa vai miten sitä arvostusta jaksaa tuntea vuosikymmeniä ihan tavallista ihmistä kohtaan? En käsitä.

[/quote]

Eihän sitä nyt mitään nobelia tai kunniakirjoja tarvitsekaan jakaa, vaan arvostaa tässä hirvittävän kylmässä ja tunteettomassa maailmassa vaikka sitä, että toinen on rinnalla niin hyvinä kuin huonompinakin hetkinä ja tukee arjessa. Elämähän nimenomaan on sarja tapahtumia, arkisia sellaisia, mitä nyt joitain etelänmatkoja tms. tulee väliin katkomaan harmaita normeja.

 Tavallisia ihmisiä kaikki ovat, mutta taviksetkin voidaan jakaa kahdenlaisiin nyt ainakin, eli luotettavat ja uskolliset ja just nämä nykytyypit, jotka haahuavat aina jonkun uuden perässä.  Ei todellakaan kannata pitään mitään eikä ketään itsestäänselvyytenä!!  Kokemusta on, yhdessä miehen kanssa 30v.

Ja mitä tuohon itse aiheeseen tulee, niin pakottaminen ja syyllistäminen vie kaikki mahdolliset halut ja innon. Rento ilmapiiri, yhteinen tekeminen ja extemporejutut, niin siitä se lähtee. Pitää vaan uudestaan löytää ne kumppanin hyvät jutut, eikä jatkuvasti miettiä niitä, mitkä ärsyttää, elleivät ne piirteet ole todella merkittäviä ja luotaan työntäviä. Omaa  ja rauhallista aikaa, vaan mistäpä sitä lapsiperheet tuosta noin vain ottavat?

Lisäksi vielä yksi tärkeä: Henkilökohtainen OMA aika vaan itselle. Auttaa jaksamaan ja ottamaan toisenkin huomioon, kun on ns. kliseenä 'akut ladattu'.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 12:39"]

[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 12:24"]

Kyllä mä ainakin otan miehen ihan itsestäänselvyytenä ja en käsitä miten se seksielämään vaikuttaisi. Kerta pari viikkoon on seksiä, vaikka en tosiaankaan panosta enkä erityisesti arvosta miestäni, ja tunne on varmaan molemminpuolinen. Oletteko te muut jonkun nobelistin kanssa naimisissa vai miten sitä arvostusta jaksaa tuntea vuosikymmeniä ihan tavallista ihmistä kohtaan? En käsitä.

[/quote]

Eihän sitä nyt mitään nobelia tai kunniakirjoja tarvitsekaan jakaa, vaan arvostaa tässä hirvittävän kylmässä ja tunteettomassa maailmassa vaikka sitä, että toinen on rinnalla niin hyvinä kuin huonompinakin hetkinä ja tukee arjessa. Elämähän nimenomaan on sarja tapahtumia, arkisia sellaisia, mitä nyt joitain etelänmatkoja tms. tulee väliin katkomaan harmaita normeja.

 Tavallisia ihmisiä kaikki ovat, mutta taviksetkin voidaan jakaa kahdenlaisiin nyt ainakin, eli luotettavat ja uskolliset ja just nämä nykytyypit, jotka haahuavat aina jonkun uuden perässä.  Ei todellakaan kannata pitään mitään eikä ketään itsestäänselvyytenä!!  Kokemusta on, yhdessä miehen kanssa 30v.

Ja mitä tuohon itse aiheeseen tulee, niin pakottaminen ja syyllistäminen vie kaikki mahdolliset halut ja innon. Rento ilmapiiri, yhteinen tekeminen ja extemporejutut, niin siitä se lähtee. Pitää vaan uudestaan löytää ne kumppanin hyvät jutut, eikä jatkuvasti miettiä niitä, mitkä ärsyttää, elleivät ne piirteet ole todella merkittäviä ja luotaan työntäviä. Omaa  ja rauhallista aikaa, vaan mistäpä sitä lapsiperheet tuosta noin vain ottavat?

[/quote]

Olisi kyllä kamalaa jos joutuisi vielä oikein panostamaan johonkin vuosikymmenien parisuhteeseen, jonka idea ainakin omasta mielestäni on juuri se, ettei tarvitse panostaa. Kyllä siinä työn ja lastenhoidon jälkeen alkaa olla paukut jaettu. Jos sitten vielä olisi sellainen puoliso, jota pitäisi kauheasti arvostaa ja asettaa jalustalle vain siksi, että tekee osansa, olisin kyllä valmis vetämään itseni jojoon. Onneksi mies on ihan tavallinen siinäkin suhteessa, että tajuaa olevansa ihan tavallinen... Erityisiä lumihiutaleita näkyy olevan yllättävän vanhoissakin ihmisissä näköjään. Mutta joo, intohimo lienee jotain jonka biologinen tehtävä on varmistaa lisääntyminen. Se on se kiima, joka kestää aikansa. Saman miehen kanssa se ei mitenkään voi kestää vuosikymmeniä, vaikka kuka väittäisi mitä. Seksiin riittää halut ja sopiva kumppani.