Onko muilla 3-4 vuotiailla kaikki yhtä hankalaa?
Niin, meillä siis esikoistyttö on 3,5 vuotta ja tuntuu että kaikki asiat on niin mahdotonta vääntämistä. Pukemiset, syömään tulemiset, nukkumaan menemiset.. koko ajan pitää kiristää ja uhkailla jäähyillä tai lelujen menettämisellä tai muulla, eivätkä ne yleensä edes tehoa. Tytöllä ei ole enää korvia, vaan tekee asiat juuri niinkuin itse tahtoo eli yleensä ihan päinvastoin mitä vanhemmat haluavat. Muuten on kyllä ihana ja reipas tyttö, mutta joku toimintahäiriö siihen on tullut. No leikki leikkinä, mutta alkaa vaan itsellä harmittamaan, kun koko ajan pitää suuttua ja tahtoo sitten tuo oma pinna kiristyä turhan paljon. Vertaistukea kaipaisin.
Kommentit (3)
...ja olen huomannut, että hänen kohdallaan auttaa, että hän saa vähän aikaa valmistautua uuden asian tekemiseen. Eli jos pitää lähteä jonnekin, mennä syömään tms. niin poika tulee usein ihan nätisti, jos saa tehdä loppuun sen asian, joka hänellä on kesken. Toki siihen ei aina ole mahdollisuutta, mutta sekin jo helpottaa, että hän saa etukäteen varautua siihen, että kohta pitää lopettaa ja tehdä jotain muuta. Esim. leikkipuistossa sovimme, että poika saa vielä kerran mennä liukumäestä, tai nukkumaan mentäessä saa ajaa ensin kaikki pikkuautot parkkiin, jos on juuri silloin leikkimässä niillä.
Mutta joo, normaali kehitysvaihehan tämä on...
Juu siis esikoistyttömme on kutakuinkin 3.5v ja kuopus 9kk vanhoja.
Olen miettinyt ihan samaa että onko kaikilla näin hankalaa! :)
Välillä tosiaan tuntuu että joka asiasta saa vääntää, kiristää, uhkaila, lahjoa tms. Ja usein nekään eivät toimi vaan "äidin on suututtava taas". Huoh.
Meillä alkoi tämä kun pikkusisko syntyi, välillä oli vähän tasaisempaa ja nyt tuntuu että taas pinnaa kiristetään. Tai sit miulla on vaan pinna niin kireellä :)
Mutta joo, normaalilta kuullosta, ainakin meille.
Niin ja johonkin lähtötilanteissa tyttö aina keksii jotain mukamas oleellista. Pissittää, janottaa, tahtoo purkkaa, väärät kengät tai muuta mukavaa.
Suutun kyllä usein mutta aika usein myös myydän itse anteeksi "turhaa" suuttumistani. Joskus vaan tuo vetkuilu ärsyttää.
Eli meillä on nyt kolmas lapsi juuri 3,5-vuotias ja ihan sama tilanne. Ensimmäisen neidin kanssa harjoiteltiin tätä uhmaa, kun aiemmin siitä ei itselläkään suurempia kokemuksia ollut. Toisen kanssa meni jo hieman mallikkaammin eikä tarvinnut enää niin paljion lyödä omaa päätään seinään. Nyt kun tämä kolmas on samaisessa vaiheessa, niin enää sitä ei ota oikein edes vakavasti. Yksi vaihe vain, joka kohta on ohi.
Nauramme, että taas on se elämä lapsella, että korvat keikkuvat hiusrajassa vain kauniina koristeina. Mutta toimintaa niissä ei ole. Paitsi silloin, kun ei pitäisi. Käänteispsykologia on meillä osoittautunut kaikkein parhaimmaksi tavaksi edetä asioissa eteen päin. Paras lahjontakeino on leikkituokio äidin tai isän kanssa. Tässä tyypillinen esimerkkitapaus aamupalasta, joka käskemällä ei maistu.
Kun olen saanut aamiaisen valmiiksi, en pyydä lasta lainkaan syömään. Sanon hänelle, että olisi tosi kiva leikkiä ulkona kahdestaan kuurupiiloa. Lapsi innostuu piiloleikistä, johon vastaan, mutta kun minä jaksa, ennenkuin olen syönyt aamupalan. Enkä minä tykkää yhtään syödä yksin, kun se on niin tylsää!! Vakkarivastaus lapselta on tähän: minä voin äiti syödä sinun kanssasi, niin päästään sitten ulos.
Aamun pukemisen ja illan nukkumaanmenon olemme yhdistäneet. Illalla lapsi saa valita seuraavan päivän suunnitelmiin ja säähän sopivan vaatetuksen ihan itse. Välillä valintatuokio voi kestää tunninkin ja vaatekaappi menee hieman sekaisin, mutta se ei haittaa. Pääasia, että lapsi onnistuu valitsemaan itselleen mieluisat vaatteet, jotka hän viikkaa tuolin selkänojalle sängyn viereen odottamaan aamua. Eikä niitä vaatteita voi pukea, ennen kuin on nukkunut. Sitäpaitsi jos ei nuku, niin Nukkumatti ei voi lainkaan nähdä seuraavan päivän asua, koska hän ei liiku päiväsaikaan. Aamulla lapsi onkin sitten jo useimmiten pukenut, ennen kuin me heräämme. Hän venkoilee kuteittensa kanssa ihan itsekseen ja tulee sitten todella tyytyväisenä herättämään minut: "katso äiti".
Minä lohduttelen itseäni tiukkoina päivinä sillä, että tämäkin päivä lapsen elämästä on minulle ainoa. Joka päivä hän on hieman vanhempi ja isompi, kunnes lentää pesästä pois. Eli yritän vain nauttia tuosta suloisesta lyhyestä lapsuusajasta.