Miten työtä rakastetaan? Nouseeko hehku poskille ja sydän tykyttää…

Kyllä jotkut onnekkaat ihan aidosti rakastavat työtään. Joku tutkija vaikka, tai historioitsija, tai muusikko, tai kukkienasettelija. Voi sitä välillä vihata mutta pääosin rakastaa.

Olippas muka nokkela, mutta vaan muka.

Olis se nyt outoa jos jos rakkaus ilmenisi aina noin. Ei kai sitä kukaan jaksaisi jatkuvissa sydämmen tykytyksissä aina lapset, miehet, luonnon, siskon tai isän nähdessään. Joten ei, ei tykytä eikä kuumota työn rakastaminen.

Vierailija kirjoitti:

Olippas muka nokkela, mutta vaan muka.

Olis se nyt outoa jos jos rakkaus ilmenisi aina noin. Ei kai sitä kukaan jaksaisi jatkuvissa sydämmen tykytyksissä aina lapset, miehet, luonnon, siskon tai isän nähdessään. Joten ei, ei tykytä eikä kuumota työn rakastaminen.

Sori, piti olla miehen. Ei mulla onneksi montaa ole.

Olisi kiva vain tietää. Aamulla ihana lähteä töihin tekemään rakastamaansa työtä.

Elämä olisi silloin varsin mukavaa.

Ehkä maanviljelijä?

Menee jalat alta ja kaikki päivät töissä huokaillessa ja töitä romanttisesti silmäillessä.

Olisi kiva olla niin päästä pöpi että rakastaa töitään. Tämä orjana kituminen on helvetilllistä.

Onko ap:lla kokemusta muunlaisesta kuin romanttisesta rakkaudesta? Tosin aloituksen kuvailu toi mieleen lähinnä ihastumisen tunteen.

Metsurin hommat on lähellä sydäntä =)

Tein 6 vuotta työtä jota rakastin. Olen onnellinen että sain kokea sen, ja tiesin kyllä ettei se jatku ikuisesti. Jokainen päivä toi tullessaan erilaisia työtehtäviä ja muutamia ihmiskohtaamisia. Kahta täsmälleen samanlaista päivää ei ollut. Tehtävät pyörivät mielessä iltaisinkin, mutta ei stressin muodossa vaan odotin että pääsisin jatkamaan niitä aamulla. Koin mielenkiintoa ja harrastuneisuutta tehtäviä kohtaan.