Mitä mieltä olette viikko-viikko -systeemistä?

Kaverini lapsi ainakin kärsii. Ei halua mennä isälleen "kylään" viikoksi. Itkee jo edellisen illan sitä, että joutuu lähtemään viikoksi kodistaan. Toinen lapsista on jo sen verran vanha, että on kieltäytynyt lähtemästä kotoaan mihinkään. Tapaa isäänsä muuten.

Kannatan.

Meillä on ollut erosta saakka vuoroasuminen. Lapsi oli eron aikaan vauva ja alkuun vaihdot tehtiin päivänkin välein, siitä sitten pikku hiljaa venytimme vaihtoväliä senkin mukaan, miten töistä oli vapaita. Nyt menty viikon vaihdolla jo useampi vuosi, mutta koska lapsi on jo iso, voi myös kulkea vapaasti milloin kummallekin. Ei ole ollut mitään ongelmia eikä lapsi muuta kotia tuon tuostakin, hänellä on kaksi kotia, joissa molemmissa on kotonaan rakastavan vanhemman huolehdittavana.

Tunnen myös monia muita vuoroasumiseroperheitä enkä tiedä yhdenkään lapsen kärsivän tästä asumus järjestelystä.

Tunnen kyllä myös ero perheitä, joissa asuminen on tehty toisellakin tapaa ja on sekin ollut heille ulkopuolisiin silmin hyvä, joskus ainoa, ratkaisu.

up!

Ystäväni vanhemmat erosivat kun hän oli ihan pieni. Heillä oli juuri tämä viikko-viikko systeemi ja hän ei lapsena pitänyt siitä. Vanhemmat tulivat ihan hyvin toimeen ja mikään katkera ero ei ollut. Hän ei pitänyt siitä että joka viikko kun oli juuri päässyt asettumaan, pitikin taas pakata ja muuttaa. Ja yhtä hyvin hän kummankin luona taisi viihtyä, mutta oli raskasta "muuttaa" joka viikko. Ja siis koko lapsuuden hän muutti viikoittain kunnes muutti omilleen. Hän on sanonut että vaikka kummassakin kodissa oli omat huoneet, niin ei päässyt juurtumaan kunnolla kumpaankaan kotiin. Mutta eipä parempaakaan ratkaisua tainnut olla, kun kummankin vanhemman kanssa tykkäsi asua, ja jos olisi muuttanut vain toisen luo olisi syyllisyys ollut kova. Vaikka vanhemmat eivät tietenkään olisi syyllistäneet. Ja nyt jo aikuinen ihminen ja fiksuin jonka tunnen ja aikaisin itsenäistymisen ja aina hieman viisaampi ollut kuin me kaveriporukan muut. En tosin tiedä onko asumis järjestelyt vaikuttanut siihen.

Monesti tämä viikko-viikko -systeemi on paras järjestely mitä erolapsille on. Näin kehittyy tasapainoisempi suhde molempien vanhempien kanssa, kuin "joka toinen viikonloppu isällä" -vaihtoehto.

Mutta käytännön järjestelyjä PALJON tärkeämpi asia on, että vanhemmat tulevat toimeen kohtuullisesti keskenään. Asioiden ja käytännön järjestelyjen hoitaminen riitaisina ja katkerina aiheuttaa paljon enemmän vaurioita ja hallaa lapselle kuin asumisjärjestelyt!!!

meillä tytärpuoli oli ensin tuolla viikko-viikko systeemillä, 3 vuotiaasta saakka siis, mutta siiryimme aika pian 2 viikkoa-2 viikkoa systeemiin, se tuntui paremmalta lapsen kannalta kuin viikko-viikko. Kun koulu alkoi, siirryttiin ensin arkipäivät meillä ja viikonloppuja äidillä, ja myöhemmin sitten arkipäivät äidillä viikonloput meillä - systeemiin, käytännön syistä (koulun vuoksi, kodit olivat noin 25 km päässä toisistaan, tyttö asui arkipäivät siellä, missä koulu oli lähempänä).

Ehkä se oli raskasta tytölle, mutta ei hän kyllä valittanut. Ja välillä oli pitempiä aikoja toisessa paikassa putkeen, yritettiin olla joustavia puolin ja toisin, ja ottaa huomioon tytön halu. Tyttö nyt täysi-ikäinen ja ihan täsipäinen, vaikka toki vanhempien ero ja uusperheessä asuminen on jotain "jälkiä" jättänytkin. Mutta toisaalta, onhan sitä ydinperheen lapsillakin omat ongelmansa, ei ilman sellaisia kukaan kasva. Pääasia kai on, että lapsi tuntee itsensä rakastetuksi ja tervetulleeksi kummassakin kodissaan, ja että hän myös itse voi vähän vaikuttaa siihen, miten usein kotien välillä liikkuu (se oma vaikutusmahdollisuus on tärkeää ihan kaikille ja ihan joka asiassa, toki lapsen ikä pitää ottaa huomioon, ja huom. en tarkoita että pieni lapsi saisi itse päättää missä asuu, se on liian iso päätös lapselle, mutta itse vaikuttaa esim. siihen, jääkö vaikka äidille/isälle vähän pitemmäksi aikaa, jos siihen on joku erityinen syy)

Samaa mieltä kanssasi 4. Uskon että ystävälleni ei parempaa vaihtoehtoa olisi voinut olla. Ja koska vanhemmat kunnioittaen puhuivat ja käyttäytyivät toisiaan kohtaan, se mahdollisti tämän. Eli kuten sanoin vain muuttaminen häiritsi.
Jos he olisivat haukkuneet ja mustamaalanneet toisiaan, olisi varmasti lapsuus ollut hirveä. Eli riippuu (kuten muissakin eron jälkeisissä tilanteissa) aikuisten käytöksestä onko se lapselle hyväksi. Varmasti olisi hirveää jos lapsi joutuisi "viestikapulaksi" vanhempien riitojen välillä.
Terveisin 3

Minua säälittää tuo lasten rahtaaminen viikko viikon perään asunnosta toiseen. Aivan kuten kolmonen kertoi ystävästään, minnekään ei juurru kunnolla. Jos välimatka on kohtalaisen suuri, niin siinä kärsivät myös ystävyyssuhteet. Kuvittelisin, että tasapainoisempaa elämä olisi, jos lapsella / lapsilla olisi yksi vakituinen koti. Toisen vanhemman luona saisi tietysti käydä ja oleskella halunsa mukaan.

En ole avioerolapsi, vaan yh-äidin lapsi. Kun äiti avioitui minun ollessani kuusivuotias, muutimme toiselle paikkakunnalle. Sen jälkeen minua pompoteltiin vähän päästä isovanhempien luo. Täytihän nuorellaparilla olla omaa aikaa eikä sitä ahtaassa asunnossa ollut. Ensimmäiset ystävyyssuhteet katkesivat muuton myötä. Sitten kun sain uusia ystäviä uudelta paikkakunnalta, eivät ne olleet kovin kestäviä, sillä olin niin paljon poissa kotoa, että lopulta ei enää edes käyty kysymässä, tulenko mukaan joihinkin touhuiihin. Se oli kyllä surullista ja katkeraa ja se on heijastunut koko ikäni suhteiden solmimiseen. Minun on vaikea luottaa ihmisiin enkä pysty helposti sitoutumaan toiseen, koska pelkään aina, että se ei kuitenkaan kestä.

Mielestäni se tulisi toteuttaa niin, että vanhemmat muuttavat eikä lapsi. Pitäkööt vaikka jotain vuokrayksiötä jossa sitten se asuu kenen vuoro ei ole olla lapsen luona.

Paras ratkaisu mielestäni olisi se, että olisi selkeästi yksi lähivanhempi jonka luona asutaan, mutta lapsi (varsinkin isompi) voisi käydä fiiliksen mukaan etävanhemman luona kylässä viikollakin. Edellyttää toki että vanhemmat asuvat lähekkäin. Tosin niin edellyttää viikko-viikko systeemikin sillä lapsellehan täytyy turvata esim kavereiden luona kyläily koulun jälkeen ja se on hankalaa jos pihapiiri aina viikon välein vaihtuu.

Niin ja 3 jatkaa vielä että en osaa tosiaan ottaa kantaa pitkän matkan muuton välillä kun ystäväni vanhemmat hankkivat kodit saman kaupungin sisältä kävelymatkan etäisyydeltä toisistaan. He kyllä mielestäni tekivät kaikkensa lastaan ajatellen.

[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 12:36"]

Ystäväni vanhemmat erosivat kun hän oli ihan pieni. Heillä oli juuri tämä viikko-viikko systeemi ja hän ei lapsena pitänyt siitä. Vanhemmat tulivat ihan hyvin toimeen ja mikään katkera ero ei ollut. Hän ei pitänyt siitä että joka viikko kun oli juuri päässyt asettumaan, pitikin taas pakata ja muuttaa. Ja yhtä hyvin hän kummankin luona taisi viihtyä, mutta oli raskasta "muuttaa" joka viikko. Ja siis koko lapsuuden hän muutti viikoittain kunnes muutti omilleen. Hän on sanonut että vaikka kummassakin kodissa oli omat huoneet, niin ei päässyt juurtumaan kunnolla kumpaankaan kotiin. Mutta eipä parempaakaan ratkaisua tainnut olla, kun kummankin vanhemman kanssa tykkäsi asua, ja jos olisi muuttanut vain toisen luo olisi syyllisyys ollut kova. Vaikka vanhemmat eivät tietenkään olisi syyllistäneet. Ja nyt jo aikuinen ihminen ja fiksuin jonka tunnen ja aikaisin itsenäistymisen ja aina hieman viisaampi ollut kuin me kaveriporukan muut. En tosin tiedä onko asumis järjestelyt vaikuttanut siihen.

[/quote]

Olet vain kuullut tämäa argumentin jo niin monta kertaa, että toistat sitä omana tarinasi. Miten tuo lapsi olisi sitten kokenut jonkin näköiseksi standardiksi muodostuneen joka toisen viikonlopun tapaamiset, jossa hänen olisi pitänyt se rappu pakata ihan yhtä monta kertaa ja juurikin kun olisi asettunuta aloilleen pariksi yöksi niin hänen olisi taas pitänyt pakata reppua ja erota toisesta vanhemmastaan pariksi viikoksi.

Miten nuo tapaamiset olisi jatkuneet, kun lapselle tuli se oma elämä kavereineen ja harrastuksineen. On viikonlopputurnauksia- leirejä yms. millloin hän olisi ehtinyt tavata toistavanhempaansa?! 

[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 12:36"]

Ystäväni vanhemmat erosivat kun hän oli ihan pieni. Heillä oli juuri tämä viikko-viikko systeemi ja hän ei lapsena pitänyt siitä. Vanhemmat tulivat ihan hyvin toimeen ja mikään katkera ero ei ollut. Hän ei pitänyt siitä että joka viikko kun oli juuri päässyt asettumaan, pitikin taas pakata ja muuttaa. Ja yhtä hyvin hän kummankin luona taisi viihtyä, mutta oli raskasta "muuttaa" joka viikko. Ja siis koko lapsuuden hän muutti viikoittain kunnes muutti omilleen. Hän on sanonut että vaikka kummassakin kodissa oli omat huoneet, niin ei päässyt juurtumaan kunnolla kumpaankaan kotiin. Mutta eipä parempaakaan ratkaisua tainnut olla, kun kummankin vanhemman kanssa tykkäsi asua, ja jos olisi muuttanut vain toisen luo olisi syyllisyys ollut kova. Vaikka vanhemmat eivät tietenkään olisi syyllistäneet. Ja nyt jo aikuinen ihminen ja fiksuin jonka tunnen ja aikaisin itsenäistymisen ja aina hieman viisaampi ollut kuin me kaveriporukan muut. En tosin tiedä onko asumis järjestelyt vaikuttanut siihen.

[/quote]

Jokaisessa tapaamismaillissa on huonot puolensa niin aikuisten, kuin lastenkin kannalta. Jos vanhemmat olisivat järjestäneet tapaamiset toisella tavalla olisi kaveri tuntenut edelleen tyytämättömyyttä esim. ohuesta suhteesta toiseen vanhempaansa. Ehkä hän olisi syyttänyt toista vanhempaansa hyvälkäämisestä. Pitäisi osata jo aikuisen tuntea kiitollisuutta riittävän hyvästä lapsuudesta, jossa hänellä oli arjessaan molemmmat vanhemmat. Eikä häneltä varmastikaan puuttunut kodin hoiva ja turva, vaikka hänellä oli kaksi kyllin hvyää kotia. Kaikkea kun ei voi saada...

Ette tainneet lukea koko ketjua? Tosiaan myöhemmissä kommenteissa mainitsin ettei parempaa keinoa todennäköisesti olisi ollut, ja tässä ketjussa pyydettiin kertomaan mitä tunteita asumis tapa herättää. Ja ne tuntemukset olivat ystäväni itse kokemia. Hän on monesti myös ilmaissut kiitollisuuttaan hyvästä lapsuudesta erosta huolimatta. Pahoittelen että ensimmäinen viestini kuulosti negatiivisemmalta kuin oli tarkoitus. Ihme ettei lapsella saa teidän mielestänne olla edes ajatuksia aiheesta! Ja hyvät vanhemmat hänellä on, jotka aina ovat olleet valmiita läpi käymään näitä tunteita. Toivottavasti te ette ole niitä huonosti eronsa hoitaneita, lapselta tunteet kieltäviä vanhempia.
3