Yx huonosti kirjoitettu tarina

Eräs tarina vanhemmista ja vanhemmuudesta, virkavallasta ja siitä mitä yksin pärjääminen voi olla. Tämän ei ole tarkoitus olla muuta kuin terapeuttinen avautuminen jatkumosta, joka sitten lopulta johti psykiatriselle osastolle ja jonka jälkimainingeissa rakennan nyt elämää uudelleen.   

Yritän selostaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta saattaa tulla romaani.

Lapsuus oli yksinäinen, kavereita oli helppo saada ja olin tykätty, mutta vanhempani eristivät minut aktiivisesti muista, en mm. Saanut kyläillä tai tavata muita harrastusten ja koulun ulkopuolella.

Muutin 15vuotiaana kotoa kun olin onnistunut löytämään poikakaverin ja lastensuojelun avulla sain oman asunnon. Poikaystävä oli mustasukkainen ja tykkäsi uhkailla itsemurhalla, pelotteli kantelevansa musta keksittyjä asioita vanhemmille, jotta mut voitaisiin taas pakottaa sinne jne. Jolloin lähes loputkin jotenkin koulussa ylläpidetyt suhteet kuolivat. Poikaystävä tajusi onneksi jättää mut, ihan vain sen takia, että tilalle pääsisi välttömästi astumaan vieläkin pahempi.

Mies muutti luokseni lähes välittömästi, ennen kun edes itse ehdin tajuta asiaa. Yhtäkkiä vain huomasin, että miehen vähät kamat olivat kulkeutuneet asuntooni, eikä mes suostunut lähtemään. Fyysinen ja henkinen väkivalta oli päivittäistä, vanhempiini en ollut väleissä ja vähät kaverisuhteetkin tuhoutuneet tehokkaasti. Ainoa yhteys ulkomaailmaan oli luonani harvakseltaan käyvä lastensuojelu, joka oli asetettu ehdoksi pois muuttamiselle, sekä terapeutilla käynti. Lastensuojelu kävi istumassa sängyn kulmalla ja katsomassa, että olen siivonnut, lisäksi lastensuojelun mukaan oli hyödyksi täytellä KELA-lomakkeita, vaikka en ollut ikänikään puolesta oikeutettu mihinkään KELA:n tukeen lapsilisää lukuunottamatta. Pelkäsin kertoa tilanteestani, koska jostakin hassusta syystä pelkäsin eniten takaisin vanhemmilleni joutumista. Terapeutille kerroin asioistani ja jonka mielestä ratkaisu asioihin oli mt-lääkitys. Viimeisen kerran teraupeutilla oli tarkoituksenani avautua kunnolla miten huonossa jamassa olen, mutta terapeutin aloittaessa lauseensa “Mun mielestäni sä näytät voivan jo paljon paremmin, voitaisiin lopettaa käynnit tähän” Luovutin. Tuohon aikaan minulla ei ollut nettiä, eikä edes puhelinta (mies oli hajoittanut medän molempien kännykät, eikä ollut varaa hankkia uusia). Poliisit sain kerran paikalle onnistuessani pakenemaan rappukäytävään ja tarpeeksi kauan aneltuani naapurin oven takana, naapuri lupasi soittaa poliisit. Poliisit naureskelvat ja kysyivät, että mitä mä niistä oikein haluan, pyysin viemään miehen pois. Mies vietiin toiselle pakkakunnalle yöksi putkaan, jonka jälkeen miehelle kirjoitettiin maksusitoumus matkoihin takaisin luokseni. Tulin raskaaksi, mutta en uskaltanut kertoa mehelle, joka uhkasi abortoida mut itse jos niin kävisi. Myöskään lääkäriin, saati muualle en voinut liikkua, koska mies vahti jatkuvasti. Nukuin lähes koko ajan ja toivoin keskenmenoa. Toive ei toteutunut ja pääsin livahtamaan kotoa pois huijaamalla, että terapiakäynnit jatkuvat yhä. Menin käymään vanhemmillani ja pyysin rahaa lainaksi, ihme kyllä sainkin vähän. Menin kotiin ja työnsin rahat miehen kouraan ja käskin häipyä, mies häipyi ihme kyllä. Pankkikorttini tosin otti mukaan, mutta avaimet jätti.

Kuoletin kortin ja menn lääkäriin, raskaus oli liian pitkällä keskeytykseen. Joten päätin antaa lapsen adoptioon. Vanhempani saivat kuitenkin tietää vastoin salassapitovelvollisuuksia raskaudestani ja ilmeisestikin kokivat, että lapsen saanti olisi kannaltani hyvä asia, rauhoittaisi tms. Niimpä vanhempani ja sosiaalitoimi pyörsivät päätökseni peloittelemalla katumuksella ja sillä, että en voisi lapsen syntymän jälkeen pyörtää päätöstäni, koska tilanteessani (kun olin nuori) adoptiopuheista voisi seurata automaattinen huostaanotto. Minulle luvattiin myös kaikki mahdollinen tuki ja lapsen hoitoapu. Kun lapsi syntyi vanhempani kävivät pari kertaa viemään lasta ulos, että saan nukuttua. Jouduin muuttamaan asunnostani, koska siellä oli hometta ja levottomat naapurit. Ainoa asunto joka saatiin pikaisesti oli kaukana pienen paikkakunnan keskustasta, jonne keskittyivät kaikki palvelut, myöskään julkista liikennettä ei ollut. Kerran viikossa pääsin lapsen kanssa kaupoille vanhempien kyydillä, jos muistivat. Joskus odotettiin useita tunteja pihassa, kun pyydettiin laittamaan valmiiksi itsemme, mutta vanhempani eivät koskaan ilmaantuneet ( ei voi mitään, ei muistettu/pitikin laittaa pyykit koneeseen tms). Joskus käveltiin sitten useampi kilometri keskustaan kaupoille, rikkinäisten rattaiden kanssa auraamattomilla teillä.

Lapsen ollessa kaksi-vuotias, muutimme monen sadan kilometrin päähän vanhemmistani opiskelupaikan perässä. Koulu tuntui aluksi lomalta, mutta ystäviä en onnistunut saamaan kouluajan ulkopuolelle. Monet asuivat vähän isommassa kaupungissa, joka kulki ainoastaan kouluaikoina ja maailma oli muutenkin aika erilainen kuin lapsellisella, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää tai sukulaista 500km säteellä. Joten vietimme kolme vuotta ko. Paikkakunnalla lapsen kanssa keskenämme, joitakin harvoja lomia käytiin vanhemmillamme, lähinnä joulu- ja kesälomilla. En voinut osallistua luokan retkiin tai erilaisiin pidempiin tutustumiskäynteihin. Opettajani mukaan minulla oli tästä syystä huonoasenne ja että kaikki ovat vain järjestelykysymyksiä Lapsi ei ole mikään este ja viikollakin joku sukulainen voi tulla hoitamaan. Todellisuus oli hieman toinen, kävin sossussa kysymässä olisiko jotakin ratkaisuehdotusta, johon sosiaalitoimen johtaja vastasi minulle henkilökohtaisesti, että palkkaa lastenhoitaja. Kun kysyin voisiko lapsenhoitajaa varten saada sossusta tukea, huusi sossunjohtaja, etteivät he ole mikään pankki, lainaa vanhemmiltasi! Jäi se lastenhoitajan hankinta siihen, vanhempani kun eivät ole juuri koskaan lainanneet ja summakin olisi ollut hieman isompi. Pienellä paikkakunnalla päiväkodissa kytättiin, että osaanko laittaa kypärän lapselle päähän, oltiin huolissaan siitä onko lapselle tarpeeksi leluja jne. Valitettiin jos lapsi käveli kanssani päiväkotiin, mutta pyörälläkään meno ei ollut hyvä. Olisi pitänyt olla auto parin kilometrin matkaa varten. Käytännön tukea ei sitten enää ollutkaan. Aloin olemaan todella väsynyt ja puhuin asiasta terveydenhoitajalle, joka totesi että “Hymyä huuleen vaan, pärjäät todella hienosti” . Tätä mantraa hokivat muutkin virkailijat, pärjäät tosi hyvin! Ja todellisuuteni oli likainen asunto, jatkuva väsymys, yksinäisyys ja epämielenkiinto lasta tai mtään muutakaan kohtaan. Mutta kyllähän mä pärjäsin. Näinä vuosina kävin pari kertaa lapsi-äiti kerhoissakin tms. Mutta mielenkinto loppui aina lyhyeen, kun muut vanhemmat konkreettisesti käänsivät selkänsä kun tulin paikalle, olin kai liian teini tms. Että olisi kannattanut uhrata edes moikkausta takaisin.

Toki paljon on tapahtunut tämän jälkeenkin. Mutta siinä nyt pähkinänkuoressa vaihtoehto todellisuutta niille av-mammoille, jotka eivät voi käsitää  mitään, varsinkään köyhyyttä, yksinäisyyttä, yksinhuotajuutta tai sitä, etteikö apua olisi jossakin tarjolla.