Erityisherkkyydestä tuli mieleen, mä luulen olevani sellainen

Olen yli 3-kymppinen nainen, ja olen pitänyt itseäni enemmän tai vähemmän omituisena koko elämäni ajan, mutta nyt kun on tuo erityisherkkyys-"diagnoosi" yleistynyt, niin mahdankohan minä olla sellainen. Tässä muutamia oireitani:

- itken todella helposti. Jos joku itkee tai puhuu syvällisiä, vaikka olisi tuntematonkin ihminen, minäkin alan itkemään. Itken ihan kaikesta, koskettavista mainoksista, kauheista uutisista, suvivirren kuulemisesta, joululaulujen kuulemisesta, ihmisten hyvistä teoista, ihmisten pahoista teoista.

- joudun itkuni kanssa joskus tosi kiusallisiin tilanteisiin, esim. erään työkaverin veli oli kuollut, ja vaikka tämä veli oli työkaverille kaukainen eikä työkaveri itse ollut juuri millänsäkään veljensä kuolemasta, ja minä en tätä veljeä ollut koskaan nähnytkään, minä työkaverille "otan osaa" sanoessani purskahdin vuolaaseen itkuun (jota työkaveri ihmetteli varmasti!) ihan vaan siksi, että jotenkin mielessäni ajattelin että mitä jos kyse olisi omasta veljestäni. En kuitenkaan saanut itkultani tätä selitettyä edes sille työkaverille, tiesin että jos olisin alkanut selittämään, olisin vaan itkenyt entistä enemmän!

- En pysty sanomaan rakkaimmille ihmisille, että rakastan heitä, koska tiedän että purskahtaisin itkuun sen sanoessani

- joku kirjoitti tuohon toiseen ketjuun, että on silmistään tosi herkkä auringolle. Niin mäkin, mä oon itseasiassa usein ihmetellyt, miten toiset ihmiset pystyvät kirkkaana kesäpäivänä olemaan "ihan muina miehinä" auringossa ulkona, itse siristelen silmiä ja silmät vuotavat ja kirvelevät liiasta valosta, ja kaikki energia menee vaan siihen että koittaa huonoin tuloksin keskittyä johonkin muuhun kuin silmiini (esim. keskusteluun, jos keskustelen jonkun kanssa siinä ulkona kirkkaassa auringonvalossa)

- myös hermostuessani koen hermostumisen tosi fyysisesti ihan pienestäkin asiasta. Jos lapsi kiukuttelee jostain asiasta, ja joudun komentamaan vähän topakammalla äänellä ja perustelemaan asian ja lapsi samalla huutaa vieressä (melu stressaa minua!!) niin jotenkin elimistökin alkaa käydä ylikierroksilla, vaikka asia ei ole suuri enkä puhu suu vaahdossa, alkaa sydän lyömään tosi nopeasti, hengästyn ihan hirveästi, ja iskee äkillinen tuskanhiki. Sitten hengittelen siinä vähän aikaa ja yritän rauhoittaa elimistöäni.

- Fyysisiä ponnisteluja minun ei tarvitse tehdä kummoisiakaan, kun elimistöni puolesta näytän varmasti ihan puolikuolleelta; kasvot punoittavat TODELLA PALJON ihan pienestäkin ponnistuksesta, hiki valuu norona, kädet ja jalat tärisevät, puhe on takeltelevaa (ja siis kunto kyllä kestää mutta tulee tällaisia oireita pienenkin ponnistelun jälkeen, en ole ylipainoinen enkä huonokuntoinen)

Joskus ylipäätään tuntuu että hermosto(?) käy ihan ylikierroksilla.

- melu vaikuttaa minuun hermostuttavasti, olen tosi väsähtänyt ja hermostunut ja tuntuu ihan fyysisesti että korvia raastaa ja silmät räpsyy tästä raastamisesta, ja syke nousee, kun joskuskotona televisio on päällä, lapset höpöttävät yhtäaikaa, radiokin on päällä ja vaikkapa laitan  hellalla ruokaa ja jauheliha rätisee pannulla paistuessaan.. ihan sietämätöntä nuo kaikki yhtäaikaa! :O Minä yleensä sammuttelen televisioita ja hurisevaa pöytätietokonetta ja radiota jne kotona. Hiljaisuus taas lataa akkujani.

- tunnistan ihmisten tunnetilat hyvin. Huomaan asioita ja fiiliksiä, jotka toisilta jäävät huomaamatta. En kuitenkaan kailota tätä ääneen, huomaan vaan itsekseni.

- Olen hyvin kaukana draamaqueenista, pysyttelen yleensä sivummalla, välttelen huomion kohteeksi joutumista (hermostun siitä henkisesti ja fyysisesti), välttelen konflikteja, yritän lähinnä olla ystävällinen, hiljainen, kaikille kohtelias, väritön, hajuton ja mauton ihminen. Ja olenkin onnistunut siinä melko hyvin...