Olen vissiin parantumassa vuosien masennuksesta..

Äläpä noin ajattele. Masennus ei ole varsinainen mielisairaus vaan normaali psyykkinen reaktio johonkin. Masennukseen on syynsä. Se on niinkuin mielen kipua. Eihän selkäpotilaskasn voi syyttää itseään siitä että on kipeä. Masennus opettaa kunnioittamaan omia rajoja ja tekee usein inhimillisemmäksi ja armollisemmaksi toisia ja itseä kohtaan. Ajattele että olet masennuksen kokemusasuantuntija ja myös selviytyjä.

Millainen käytös?

Siis sellainen käytös mikä nyt masentuneella on yleensä. ei osaa/jaksa taistella. Sosiaalisten tilanteiden pelko jne, saamattomuus, ei jaksa. Henkinen ja fyysinen lamaannus. En halua tarkemmin eritellä ettei tunnisteta. Olen myös käyttäytynytkin sekavasti.
ap

[quote author="Vierailija" time="14.11.2014 klo 10:05"]Siis sellainen käytös mikä nyt masentuneella on yleensä. ei osaa/jaksa taistella. Sosiaalisten tilanteiden pelko jne, saamattomuus, ei jaksa. Henkinen ja fyysinen lamaannus. En halua tarkemmin eritellä ettei tunnisteta. Olen myös käyttäytynytkin sekavasti.
ap
[/quote]
Mitä jos keskustelisit jonkun ammattilaisen kanssa tai vertaistukihenkilön kanssa. Tuo kaikki on tietysti surullista ja sinulle varmasti kurjaa muisteltavaa. Mutta tärkeintä on että nyt menee paremmin. Suuntaa katse eteenpäin.

Hävettääkö sua siis nähdä niitä ihmisiä, jotka ovat nähneet sut outona / sekavana? Siitäkö on kyse? Muuta asuinpaikkaa? Onko perhettä?

Voi että ap, onnea sulle! Älä murehdi mennyttä, ja masennus on sairaus siinä missä muutkin. Ei sairautta tarvitse hävetä. Minä puolestani olen vajonnut masennukseen vasta puoli vuotta sitten ja elämä tuntuu täysin toivottomalta; mullakin on tuo sosiaalisten tilanteiden pelko, sitä on ollut jo pidempään. En jaksa seurustella ihmisten kanssa, mokaan aina jotenkin ja tunnen olevani erilainen kuin muut. Saamattomuutta on ollut jo pari vuotta, mutta nyt se alkaa olla niin suurta, etten tahdo selvitä päivittäisistä pakollisista kuvioista. En näe tulevaisuudessa mitään hyvää, olen toivoton, ei ole mitään unelmia, enkä jaksa mitään eikä mikään kiinnosta.

Mistä sinä ap olet saanut voimia? Ja miten olet nyt pääsemässä ylös masennuksesta? Mulle ei ole toistaiseksi tepsinyt mikään yhtään.

Tsemppiä ap ja 7:lle myös!

Koeta käsitellä häpeää, se on kivulias tunne, se on sisäinen itsetuntoon ja vuorovaikutukseen liittyvä tunne, et silti ole huonompi vaikka hävettää. Nyt olet toipumassa, sinulla on elämä edessä. Eivät ihmiset pitkään muistele sitä, millainen olit ennen, ja asiat voivat tuntua sinusta pahemmilta kuin miten muut ovat ne kokeneet.

Jos häpeän kanssa on vaikeaa, olisiko terapia mahdollista?

Myös häpeän kanssa kamppaileva.

Joo hävettää nähdä niitä ihmisiä joiden aikana kärsinyt tästä. Lapsia on ja myös puoliso. Tuntuu että omanarvontunne on hävinnyt tai kärsinyt pahasti. Olen ollut pahasti paniikkihäiriöinen ja sos.kammoinen. Vielä kuljettavaa mutta parempaa näkyy. En ole terapiaa saanut vain keskusteluapua. Vuosia rampannut keskusteluissa. Sitten hoitotahoni muuttui ja uuden kanssa ei niin natsannut,vaikea avautua en oikein tiedä. Jäi syksynä hoito kesken. Sen jälkeen lisännyt liikuntaa, ottanut säännöllisesti vitamiinit ym. en ole hirveästi miettinyt menneitä vaan keskittynyt tulevaan hetkeen jne. En tiedä mikä on saanut ylös? Varmaan kaikki yhdessä. Luulen että tilani oli jonkunlainen vitamiinipuutos ehkä? Ei koskaan tutkittu mitään muita kuin normaalit veriarvot. Mutta häpeästä en varmaan pääse koskaan. Tuntuu jotenkin että olen vähempiarvoinen kuin muut ja pitää todistella itselleen ja muille olemassaoloaan. Vaikea selittää. Ei suurin osa ymmärrä masennusta, ne jotka on kokeneet ymmärtävät ettei siitä ole helppo päästä. Vaatii vuosien työn ja tutkiskelun ja tukemisen. Kun osaisikin auttaa sinua joka kärsit siitä nyt. Usko vaan huomiseen. Se piti minut hengissä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Mutta en tiedä miten häpeästä? Jätin siis lääkkeet ja enkin piti yllä tietynlaista lamaannusta ym? en tiedä. Herkästi kyllä kuulostelen koko ajan itseäni että jos tulee tarve.

ap

Apua, aloitus voisi olla omani. No, miestä ja lapsia ei ole, mutta muutoin kyllä. Hävettää se, ettei mulla ollut teininä muita keinoja käsitellä ongelmiani kuin luovuttaminen ja masentuminen, juurikin se etten ole jaksanut taistella ja paiskia hartiavoimin töitä. Pitkä pätkä elämää on mennyt hukkaan, kavereita tai läheisiä ei ole löytynyt. Olen käyttäytynyt tylysti ihmisiä kohtaan.

[quote author="Vierailija" time="14.11.2014 klo 15:24"]

Apua, aloitus voisi olla omani. No, miestä ja lapsia ei ole, mutta muutoin kyllä. Hävettää se, ettei mulla ollut teininä muita keinoja käsitellä ongelmiani kuin luovuttaminen ja masentuminen, juurikin se etten ole jaksanut taistella ja paiskia hartiavoimin töitä. Pitkä pätkä elämää on mennyt hukkaan, kavereita tai läheisiä ei ole löytynyt. Olen käyttäytynyt tylysti ihmisiä kohtaan.

[/quote]

Ihan sama juttu. Ei kavereita vaikka perhe onkin. Olen pitänyt muurin muihin ihmisiin. Mutta kuka nyt haluisi kuunnella muutenkaan masentuneen juttuja.  Nyt ystävätön ja ilman tukiverkkoja, töissä kuitenkin mutta hirveä kuilu muihin työkavereihin. Tuntuu että olen itsekin ollut tyly muita kohtaan. =(

ap

up