Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että on valinnut väärn kumppanin?
02.09.2006 |
Luultavasti tulen myöhemmin katumaan sitä, että sanon tämän ääneen, mutta minusta on alkanut tosissaan tuntumaan siltä. Välillä on hyviä hetkiä, ja silloin olemme onnellisia, mutta sitten se taas iskee.
Historiamme lyhyesti: olemme seurustelleet reilu kaksi vuotta ja meillä on 10-kuukautinen lapsi. Tiedän, kaikki on tapahtunut todella nopeasti. Olimme asuneet yhdessä vain muutaman kuukauden, kun tulin vahingossa raskaaksi. Mies olisi halunnut abortin, mutta en pystynyt siihen. Mies päätti pysyä rinnallani. Lapsi on ollut vaativa ja miehellä on ollut vaikeuksia rakentaa suhdetta häneen, koska äiti on ollut aina ykkönen. Se, että " minä päätin" lapsen tehdä, kalvaa suhdettamme loputtomiin, vaikka ei siitä jakseta enää puhua. Se on vain aivan kuin näkymätön verkko yllämme. Kahlitsee, miehen. Ajatelkaa, mun avomies on yli 30v, mutta silti menojalkaa vipattaa koko ajan. Arkena on ihan normaali työssäkäyvä mies, mutta viikonloppuna kaverit vie ja baarit kutsuu. Niin kuin myös nyt.
Mua loukkaa tuo valtavasti!! Olin aina haaveillut saavani lapsen sellaisen miehen kanssa, joka omistautuu perheelleen, ja jolle me olisimme aina ykkösiä. Mun on nyt vihdoin myönnettävä itselleni, että oma mieheni ei ole sitä mitä olen aina halunnut. Kun tapasimme, olin pitkään 100% varma että tuo on elämäni mies!
Ja kyllä, olen ajatellut, miten erilainen suhteemme olisi jos lapsi olisi ollut suunniteltu... Katsoin eilen Mette-Marit -dokumentin, ja haikeana katselin Haakonia, miten ihanasti katsoi ja tuki puolisoaan... miksi minulla täytyy olla tuollainen mies :( Kuitenkin haluaisin lapselleni ehjän perheen, enkä haluaisi luovuttaa vielä näin aikaisessa vaiheessa.
Vaikea kirjoittaa ku kyyneleet peittävät näkyvyyden, mutta teki hyvää purkautua!
Kommentit (7)
Minun mieheni henkiset ongelmat alkoivat noin kaksi vuotta häiden jälkeen, nyt neljäs yhteinen vuosi menossa. Minä hoidan lapset, kodin ja taloudellisen vastuun.
Mies surffaa netissä tai puhelimessa, tuhlaa rahansa, jätti työpaikkansa, perhe ei ole tosiaankaan etusijalla hänen elämässään, muutenkin epätasapainoinen ja epäluotettava persoonallisuus.
Kun aloimme seurustella ja menimme naimisiin, mies oli kiltti, hellä, siisti, asiansa hoitava, työssäkäyvä...
Ja sitten kaikki muuttui. Syö masennuslääkkeitä, muttei niistä ollut kuin hetkellinen apu.
Tällaista minulla. Koitan keskittyä lapsiin ja iloita muutoin elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
erillämme, ratkaisu oli minun, mutta mieskin on siihen mitä tyytyväisin, ei ollut todellakaan valmis perheeseen ja vastuuseen.
Ehkä joskus löydän jonkun jolle olemme ykkösiä, muuhun en aio enää suostua.
erona se, että meillä ei ole lapsia ja mies on hellä ja ihana.
Kaks ja puol vuotta suhdetta takana..
Mua niin tympii kaikki! Olisin halunnu naimisiin ja lapsia JUURI tämän miehen kanssa, mutta mies ei sitä sitten halunnut. Nyt sitten tympii, kun tiedän etten saa mitään tämän miehen kanssa. Mies väittää haluavansa lapsia joskus (naimisiinmenoa ei koskaan) mutta en jaksa enää uskoa siihen...
Ei mennyt kuin puoli vuotta siitä, kun oli naimisiin menty, kun jo miehen psyyke oli siinä kunnossa, että sen tunsi. Silloin jo itketti ja kadutti. Sitä onnellista aikaa ei siis koskaan oikein ole ollutkaan. Mies on täysi luuseri, psyykkisesti hyvin sairas. Ei asuta enää yhdessä, enkä tiedä, voiko toivoa enää tästä mitään parempaa... Jos olisin silloin alussa tiennyt, olisin valinnut toisin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin juuri täyttänyt 17 kun alettiin seurusteleen, nyt on 9 vuotta kulunut ja jotenkin ollaan kasvettu erillemme tjtn... En jaksais enää tätä, varsinkin kun olen huomannut millaisia miehiä on olemassa. Sitten pitäisi olla tuon kanssa jonka on 17-vuotiaana kaiken tietävänä valinnut ja teininä lapsetkin tehnyt. nyt siis opiskelen ja muutenkin elämä on ihan erilaista kuin silloin... Kyllästyttää.. Mutta tuskin se vaihtamalla paranisi.. En tiedä.
Päätin lähteä, kun lapsi oli reilun vuoden vanha. Hyvin menee nyt.