muita jotka laskee vuosia milloin elämä helpottaa?

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 22:13"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 19:03"]Hep. Lapset on 11 ja 13, ei enää kovin montaa vuotta ja I'm FREEEEE!!! [/quote] Tää on niin surullista. Miksi et pidä lapsistasi? Äitiydestä? Perhe-elämästä? Miksi lapset ovat sinulle noin suuri taakka? Kannattaisi varmaan muuttaa niitä asioita, mistä et pidä, heti tänään. Sen sijaan odottelet epätoivoisena tulevaisuutta. Kehitysvammainen lapsi on tietysti aivan eri asia, mutta muuten en ymmärrä, että odotatte pääsevänne mahdollisimman nopeasti lapsistanne eroon..

[/quote]

Siksi, koska en ole koskaan ollut äiti -ihminen tai nauttinut äitiydestä. Lapset tuli tehtyä koska mies halusi ja kun ero koitti, olen huolehtinut heistä täysin yksin. Olen yrittänyt muuttaa paljonkin asioita, mutta kaikkeen en pysty. Ja mulla on täysi oikeus odottaa sitä hetkeä, ettei tarvitse enää huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestäni, olen koko elämäni antanut lapsilleni.

2

2

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 21:16"]Tällä hetkellä minusta tuntuu, että minun elämäni rankin vaihe oli, kun hoidin rakkaan äitini lepoon. Omaishoito yhdistetynä opiskeluun, työntekoon ja siinä sivussa seuruseluun oli rankkaa. Nyt on kevyempää ja ehkä voisi näin kolmekymppisenä miettiä jopa lapsia, mutta kaikesta rankkuudesta huolimatta ottaisin ennemmin ne kiireet ja huolet ja äitini takaisin..:(. 

Hankala kuvitella, että omien rakkaiden lapsien kasvatus olisi raskaampaa. Vielä kun se on sentään "normaalia" yhteiskunnan silmissä. Toisin kuin vanhemmasaan huolelhtimisen hautaan asti, dumppaamatta hoitokotiin.

Eivätkö lapset sentään ole rikkaus ja onni, ennemin kuin jokin suunaton taakka?

 
[/quote]

Hohhoijjaa. Tietenkin ovat. Tervepäinen ihminen tarvitsee joskus omia hetkiä. Pienten lasten kanssa se ei ole aina mahdollista.

Siinä vaiheessa kun nukut 20min pätkissä, luksusta on käydä vessassa yksin, syödä yksin jne. saattaa hetken toivoa että menisipä 5v. Se ei tarkoita etteikö ajattelisi olevansa maailman onnekkain äiti ja miettivänsä että miten sitä voikin rakastaa niin paljon.

Kun hoitaa kärsivää kuolevaa, saattaa toivoa, että kuolisipa jo, vaikkei haluakaan menettää läheistään.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 22:13"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 19:03"]Hep. Lapset on 11 ja 13, ei enää kovin montaa vuotta ja I'm FREEEEE!!! [/quote] Tää on niin surullista. Miksi et pidä lapsistasi? Äitiydestä? Perhe-elämästä? Miksi lapset ovat sinulle noin suuri taakka? Kannattaisi varmaan muuttaa niitä asioita, mistä et pidä, heti tänään. Sen sijaan odottelet epätoivoisena tulevaisuutta. Kehitysvammainen lapsi on tietysti aivan eri asia, mutta muuten en ymmärrä, että odotatte pääsevänne mahdollisimman nopeasti lapsistanne eroon..

[/quote]

Minä ymmärrän ihan hyvin. Kyllä lapset olisivat minullekin taakka. Miksi eivät olisi? -27

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 22:15"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 21:10"]

Ei, se päivä ei koskaan tullut, kun nainen sai huolehtia vain itsestään.

[/quote]

Tarkoittanet äiti. Nainen olen tietääkseni minäkin, eikä mulla ole ketään huolehdittavia.

[/quote]

Ei, itse asiassa en tarkoittanut äiti, vaikka tässä ketjussa onkin puhe äideistä. Huolehdittavia voi olla riittämiin myös naisilla, jotka eivät ole synnyttäneet.

Ei ei ei helpota kun lapset koulussa, sitten on läksyt mitä myös vanhempana huolehtii, harrastukset tuo oman säväyksen kun kuskaa ja kentänlaidalla viettää aikaa, välillä se on kyllä oikeesti hauskaa ja sittenhän jo ehditään siihen ratkiriemukkaaseen teini-ikään, sillon olen ihan oikeesti miettinyt että kun menisi muutama vuosi nopsaan. Aivan eri asia on jos lapsella on erityistä hoitoa vaativa tilanne, teille vanhemmille toivon erityisesti voimia.

Voi, kuulostaa raskaalta :( Olisin onneton jos eläisin elämää sitten kun - ajatuksella. Meillä on just nyt ruuhkavuodet ja rankkaahan tämä välillä on (pienet lapset, ei kauheasti omaa aikaa ja sitä rataa), mutta mistä sitä tietää missä on 5-10 vuoden päästä, onko terve tai edes elossa. Ei, kyllä tässä päivässä on hyvä elää eikä siinä tulevaisuudessa.

elän tässä hetkessä. hyvin onnellisena. Ihana 3- vuotias tyttö ja rakas aviomies. ikää 30 vuotta.,taloudellinen turva on ja kaikki hyvin. elämä on tässä ja nyt <3

Lasken...en kuitenkaan lasten kasvua vaan sitä koska tämä hiivatin lama hellittää...yrittäjänä joutuu tinkimään omasta palkasta että pystyy maksamaan työntekijöille.Alan olla aika kypsä tähän kituuttamiseen.Lapset 2v. ja 13v. ja ovat tärkein syy jaksamiselle.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 19:03"]Hep. Lapset on 11 ja 13, ei enää kovin montaa vuotta ja I'm FREEEEE!!!
[/quote]
Noin mekin ajattelimme joku vuosi sitten vaan toisin kävi. Yksi lapsista pahasti päihdeongelmainen niinpä ei sekunnin rauhaa huolesta. Että näin...

Odotan ensi kesää kun tyttö saa mopoauton ja kuskaa minua terassille.

M40

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 18:49"]

Muistan kun lapset oli ihan pieniä, syntyivät 1,5v ikäerolla ja hoin mielessäni, että viiden vuoden päästä helpottaa, viiden vuoden päästä helpottaa. No, ei helpottanut. Nuorempi diagnosoitiin vaikeasti kehitysvammaiseksi, myöhemmin puhkesi krooninen suolistosairsus. Nyt kun tämä vammainen lapsi on 13v, huomaan miettiväni taas 'viiden vuoden päästä helpottaa'.

[/quote]

mä tein kanssa välillä mielessäni tuota, että viiden vuoden päästä sitä ja tätä. Mutta meillä kanssa toisella lapsella todettiin melko vakava sairaus. Sen kanssa voi elää, mutta se on aina läsnä ja riskinä. Ja sen myötä olen todella kirkkaasti tajunnut että elämä sellaisena kuin se on juuri nyt, parhaimmillaan, kun saamme olla yhdessä ja sillä lailla terveinä, että voimme touhuta ja elää ns. tavallista elämää. 

Myös pohtimalla omien vanhempien/appivanhempien ym. muiden yli viis- ja kuuskymppisten elämää voi tajuta tämän hetken arvokkuuden. Ne on toki nyt "vapaita", ne matkustelee ja lepäilee soffalla enemmän kuin mä, ne käy harrastuksissakin enemmän ja tapaa enemmän ystäviään kahviloissa, mutta kyllä niiden elämään on mahtunut jo riittävä määrä menetyksiä ja suruja, silmiin on jäänyt asumaan sellainen "väsynyt viisaus", ja mä en halua sitä katsetta omiin silmiini vielä pitkään aikaan, se on ehkä mun suurin toive, että saisin vielä elää ilman sitä jonkin matkaa.

Just tänään ajattelin. Sitten kun isommat lapset ovat täysikäisiä, eli  4-6 vuoden päästä, niin sitten helpottaa. Pääsen heidän isästään lopullisesti eroon. Ei tarvitse olla enää missään yhteyksissä. Nyt on vielä pakko tapaamisten jne yhteydessä. Sitten mulla on enää yksi yläkoululainen, jonka elämää murehtia.

Sitten kun "elinkautinen" on lusittu kokonaan, eli viimeinenkin lapsi on 18v, annan ukolle vihdoin tussun sijaan tossua ja aloitan IHAN OMAN ELÄMÄN, JOKA ON VAIN JA AINOASTAAN MINUN!

Ei siitä voi olla ikinä takeita, että elämä tulee helpottamaan. Minä ajattelen niin, että elämä on tässä ja nyt. Tulevasta ei tiedä. Tulevaisuudessa omat vanhemmat vanhenevat ja heistä on todennäköisesti enemmän työtä kuin nyt. Itsekin vanhenee ja saattaa sairastua. Siksi nykyhetkestä pitäisi ottaa kaikki myönteinen irti ja ajatella positiivisesti. Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Me voimme tehdä parhaamme helpottaaksemme muiden elämää. Kenties joku tekee myös vastapalveluksen, ja helpottaa joskus meidän elämäämme. Arkiset ponnistelut itsessään ovat arvokkaita.

Ei se "vapaus" koita, kun lapset ovat 18 tai 20 Huolet jatkuvat yhä suurempina, vaikka eivät asuisi enää edes samassa talossa. Lapsille voi olla ongelmia opiskelun kanssa, masennusta, työttömyyttä, eroja, omien lasten vakavia sairauksia, päihdeongelmia... Ja ne musertavat yhtä kovasti kuin pikkutaaperon keukokuume tai ekaluokalisen kaverisuhteiden solmuun meno. Yläasteikäisen koulukiusaamisen uhriksi joutuminen. On musertavaa katsoa miten oma lapsi tai puolison lapsi luisuu pois yhteiskunnasta, käyttää huumeia ja menettää tyttökaverinsa ja koko otteensa. MItään ei voi enää tehdä, kun hänelle joutuu soittamaan poliisitkin kotona vierailun aikana.

Sitä voisi luulla, että aikuisen lapsen kohdalla vain nostetaan kädet pystyyn "hoida itse omat sotkusi". Ei se vain niin mene, oma lapsi se on silti vaikka töppäilisi totaalisesti. Ja on hirvottävän vaiketa sanoa, ettet ole tervetullut kotiin sekoilemaan tai etten anna sinulle enää yhtään rahaa ruokaan. Kun ne omat rahat ovat menneet aineisiin.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 19:30"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 19:03"]Hep. Lapset on 11 ja 13, ei enää kovin montaa vuotta ja I'm FREEEEE!!! [/quote] Noin mekin ajattelimme joku vuosi sitten vaan toisin kävi. Yksi lapsista pahasti päihdeongelmainen niinpä ei sekunnin rauhaa huolesta. Että näin...

[/quote]

Älä prll nyt pilaa tätä!! =D

Meillä myös lapsia 4. n. 1.5 vuoden ikäerolla. En ole koskaan kokenut pikkulapsiarkea raskaaksi, päinvastoin. Tässä lasken kauhulla sitä aikaa että kohta he ovat niin isoja jo ettei enää riemastu niin pienistä asioista kuin nyt. On niin helppoa järjestää ikimuistoisia päiviä kun lapset ovat niin tosissaan pienimmästäkin asiasta. Pelkästään metsäretki on elämys, puhumattakaan kylpylästä tai huvipuistosta. Tämän päivän pulkkamäki sai jo eilen perhosia vatsaan (lapsilla!). 

Silti lasken päiviä että ehkä ensi kesänä voisi olla oman kroonisen suolistosairauteni kanssa helpompaa? Tai vuoden päästä? Niistä leppoisista päivistä kiikkustuolissa ukkokullan kanssa en edes haaveile. Hyvä jos pääsen 40 ikävuoteen suht kunnialla niin olen tyytyväinen. 

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 19:48"]

Ei se "vapaus" koita, kun lapset ovat 18 tai 20 Huolet jatkuvat yhä suurempina, vaikka eivät asuisi enää edes samassa talossa. Lapsille voi olla ongelmia opiskelun kanssa, masennusta, työttömyyttä, eroja, omien lasten vakavia sairauksia, päihdeongelmia... Ja ne musertavat yhtä kovasti kuin pikkutaaperon keukokuume tai ekaluokalisen kaverisuhteiden solmuun meno. Yläasteikäisen koulukiusaamisen uhriksi joutuminen. On musertavaa katsoa miten oma lapsi tai puolison lapsi luisuu pois yhteiskunnasta, käyttää huumeia ja menettää tyttökaverinsa ja koko otteensa. MItään ei voi enää tehdä, kun hänelle joutuu soittamaan poliisitkin kotona vierailun aikana.

Sitä voisi luulla, että aikuisen lapsen kohdalla vain nostetaan kädet pystyyn "hoida itse omat sotkusi". Ei se vain niin mene, oma lapsi se on silti vaikka töppäilisi totaalisesti. Ja on hirvottävän vaiketa sanoa, ettet ole tervetullut kotiin sekoilemaan tai etten anna sinulle enää yhtään rahaa ruokaan. Kun ne omat rahat ovat menneet aineisiin.

[/quote]

Niinpä. Pieni lapsi painaa syliä, mutta isompi painaa sydäntä. Sen tietää vasta kun itse kokee.

En jaksanut lukea kommentteja, sanon vain kokemuksen äänellä, älkää odottako tuota "sitten kun" aikaa. Eläkää nyt tässä hetkessä, joka päivä, joka sekunti. Ei se helpota koskaan.