En vaan pääse yli katkeruudesta...

anna lapsi sille isälle yhdeksi viikonlopuksi. sit unohtaa ton viikko-viikko höpinän kun tajuaa "moten raskasta" se lapsen hoitaminen onkaan....

Ja katkeruus lisääntyy sit ku lapsi on hiukan vanhempi ja viettää viikonloppuisin / lomilla laatuaikaa iskän kaa ja sulle jää arki ja aherrus. "Isin kaa on kivempaa!"

Mutta lapselle on tärkeetä pitää mahdollisimman tiivis suhde isäänsä.

Voi että, kuulostat kultaiselta ihmiseltä. Mulla ei olis voimia olla nurisematta miehelle ääneen, jos olisin katkera (ja oonkin, en tosin miehelleni, avaan elämälleni, joten tiedän mitä se on.) Minusta tunteiden on parempi tulla ulos, vaikkakaan kaikkea ei tarvitse oksentaa toisen noskaan, koska kuten sanoit, mitäpä se auttaisi. 

Mutta jostain sun täytyis saada kevennystä siihen, että osa asioista, joita teet tuntuu taakalta ja ymmärrän hyvin, että silloin lapsen isän pelkkä nauttimisvanhemmuus kadehdituttaakin. Jos sä annat itsellesi oikeuden lepoon niin luulis että sun olo helpottuis? Se on kuitenkin ihan ansaittua, että säkin saat levätä. Se ei ole lapselta pois, eihän? Mutta anna ainakin aluksi lapsi hoitajalle, joka on neutraali taho. Miehen "apuun" kun sisältyy juuri tuo katkerussmomentti. Voimia sulle ja ihanaa, että vaikutat rakastavalta äidiltä lapselle :)

Noskaan = niskaan

Voi kiitos, viestisi sai hymyn kasvoilleni ja hyvän mielen :) yritän parhaani, sekä äitinä että miehen silmissä aikuisena. Lapseni on minulle kultaa, haluan hänelle vain hyvää ja sen vuoksi pyrinkin toimimaan myös isäasiassa niin rationaalisesti kuin vain kykenen. Lapsihan on täysin syytön siihen, että hänen äitinsä tuntee ikäviä tunteita.
Lapselle kyllä riittäisi hoitajia, mutta itse en oikeastaan halua. Avuntarve oli alussa suurimmillaan, mutta olen täysin vilpitön sanoessani etten koe juurikaan tarvitsevani omaa aikaa. Ehkä sitä jokainen joskus kaipaa mutta nykyisin elämä tuntuu niin "helpolta" aiempaan verrattuna ja meillä on paljon perhetuttuja, ketä tapaamme, että minulla on oikeastaan todella hyvä olla nyt.
En siis ole kateellinen isän menomahdollisuuksista, vaan enemmänkin juuri se puristaa ja ahdistaa, että mies ei oikeasti, vilpittömästi tunnu ymmärtävän mitä oikea vauvaelämä on. Hän näkee sen hauskoina hetkinä, hänen valitsemanaan ajankohtana ja kestona, hän näkee sen pieninä ripauksina. Hän on esimerkiksi vain kerran (!) kuullut lapsen itkevän, vaikka tosiaan oli se koliikkikin... tämä siis merkkinä siitä, että hänen silmissään isyys on asia, jota kertoa ylpeänä, isyys on ihania hetkiä pienen, hymyilevän nuken kanssa ja nyt esimerkiksi on suuret odotukset ja iso into viettää isänpäivää... tähän tekisi mieli räjähtää, että sinä et edes oikea isä ole, mutta tietenkin puren jälleen kieltäni. :/
T. Ap

Olen samaa mieltä tuosta lapsen ja isän suhteen tärkeydestä ja se onkin asia, jota aion pyrkiä vaalimaan kaikin keinoin katkeruudestani huolimatta. Tiedän myös, että katkeruus myrkyttää ainoastaan minua ja siksi se tuntuukin raskaalta taakalta, kun tiedän ikään kuin lyöväni itseäni kasvoihini koko ajan.
Samalla olen liikuttuneen onnellinen kun näen lapsen kasvoilta loistavan ilon hänen nähdessään isänsä, mutta samalla iskee valtava kateus ja halu sulkea lapsi syliini ja todistaa, että MINÄ olen tärkein ja ilman MINUA lapseni olisi onneton ja sinä et ole mitään verrattuna MINUUN. Todella lapsellista, tiedän...
Kiitos tuhannesti, kun saan avautua teille :)
T. Ap

Siis mistä sinä oikeasti oletkaan katkera?

Entisesi on onnekas kun on saanut lapsensa äidiksi tuollaisen naisen, joka pitää hyvää huolta lapsesta ja tekee hänelle mahdolliseksi noin etuoikeutetun isyyden.
Varmaan jonain päivänä, kun elämä on opettanut häntä vähän enemmän, hänkin tajuaa miten hienosti hoidit asiat
Minullakin oli samankaltainen tilanne aikoinaan ja täytyy myöntää, että minulla meni kaksi vuotta, että pääsin katkeruudestani eroon.
Tajusin lopulta, että hukkaan vain oman elämäni keitellessäni sappea. Se syö vain minua ja muuttaa minut huonommaksi ihmiseksi.
Oli niin vapauttavaa ja kevyt olo, kun hyväksyin, että tilanne on mikä on.
On täällä paljon pahempiakin ihmiskohtaloita. Aloin nauttia taas elämästäni ja syvemmin kuin ennen.
Tsemppiä!

Kannattais vaan puhua sille exälle suoraan. Koska mitä meinaat tehdä sitten jos exä alkaa lapsen kasvaessa vaatia lisää tapaamisia mutta vain silloin kun se hänelle sopii? Se on pelkästään hienoa jos hän haluaa tavata ja ottaa vastuuta lisää mutta se ei enää saa mennä hänen pillin mukaan vaan siihen pitää sitoutua. Musta on kamalaa kuulla niistä itsekkäistä hyvän päivän jotka peruu toistuvasti tapaamisia. Lapsilla hirveä pettymys ja luottamus rikki. Eli väkisin tulee mieleen että olisko parempi että exä joko pysyy poissa kuvioista tai osallistuu aikuisena miehenä lapsen kasvatukseen. Lapsi ei ole mikään viihdyke jonka voi nakata nurkkaan ja pettää lupaukset silloin kun itseä ei oikein huvita.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 14:20"]

Olen samaa mieltä tuosta lapsen ja isän suhteen tärkeydestä ja se onkin asia, jota aion pyrkiä vaalimaan kaikin keinoin katkeruudestani huolimatta. Tiedän myös, että katkeruus myrkyttää ainoastaan minua ja siksi se tuntuukin raskaalta taakalta, kun tiedän ikään kuin lyöväni itseäni kasvoihini koko ajan. Samalla olen liikuttuneen onnellinen kun näen lapsen kasvoilta loistavan ilon hänen nähdessään isänsä, mutta samalla iskee valtava kateus ja halu sulkea lapsi syliini ja todistaa, että MINÄ olen tärkein ja ilman MINUA lapseni olisi onneton ja sinä et ole mitään verrattuna MINUUN. Todella lapsellista, tiedän... Kiitos tuhannesti, kun saan avautua teille :) T. Ap

[/quote]

Tässä ollaan mielestäni tilanteen ytimessä, jota analysoit harvinaisen kypsästi, pusu sinulle! Nimittäin itse olen samanlaisessa kuviossa kasvanut lapsi ja äitini ei aivan onnistunut katkeruudentunteittensa käsittelyssä. Se haavoitti minua paljon. Siksi ehkä näenkin millainen kultakimpale sinä olet ja kaikki äidit, jotka ovat samassa tilanteessa ja jaksavat ajatella lapsensa parasta. Mitä jos työstäisit tuota kohtaa, että mistä tiedät, että sä OLET lapsellesi SE TÄRKEIN? Sillä meillä kävi niin, että mun äiti oli mulle välillä katkera ja tietenkin isän ihanuus silloin vain entisestään korostui. Ei lapsi tajua ajatella, että se isä on aikai mukavampi, kun sen kanssa ei tarvitse riidellä mistään siksi, koska hän piti mua aina niin lyhyen aikaa, ettei mikään "eskaloitunut". Olin isälläni kerran viikossa arkisin yötä ja silloin tällöin viikonloppuja ja satunnaisen sopimuksen mukaan erinäisiä aikoja lomilla. 

On totta, ettei lapsi osaa isompanakaan näyttää kiitollisuuttaan vanhemmalle, mutta se pitäisi silti pystyä tajuamaan, ja sitä uskoa vahvistaa, että siellä se on. Päinvastoin teini viimeistään (tai uhmis) koettelee vanhemman hermoja. Sä et saa pitää sitä sen merkkinä, että isä on sinua rakkaampi, jos sinne vain lirkutellaan. Tai jos sä alat pitää, niin kohta lapsi onkin sitä mieltä (ainakin päivätajunnassaan. Alitajunnassa tilanne ei luultavasti muutu.) Mun äiti uhkaili ( :(  ) mua välillä sillä, että antaa mut isälle jos en sitä tai tätä ja silloin olin ihan että en halua sinne. Tajusin kai alitajuisesti, ettei isä koskaan pitäisi minusta huolta kuten äiti, vaikka onkin "kiva "kalakaveri"" . 

En osaa muuta sanoa kuin että tsemppaan sua ihan täysillä, sillä se on lapsellesi suuri rikkaus, että hänellä on hyvä isäsuhdekin ja sä oot niin painosi arvoinen kultaa jos et myrkytä sitä suhdetta!! (Koska mun äiti ei ollut, toivosinpa, että hän ois pystynyt) Toivon, että viimeistään aika auttaa sinua tässä <3

P.S. Anna lapsen joskus olla isän kanssa niin kauan että tajuaa, ettei sillä mitään ihmevoimia oo kun on aina niin helppoa olla siellä, se vaan johtuu siitä, että arki ei ole puraissut. Tekee ihan hyvää lapselle.

2

Aikai = siksi... 

2

Mietin vielä noita tuntemuksiasi, mietitkö sä, että lapsi ei ymmärrä, että isä on päässyt sika helpolla, helppoahan se on olla muka-hyvä-iskä kun ei tarvii arjesta välittää? 

Selvittäisköhän se yhtään sun tunteita itsellesi, jos kirjoittaisit kirjeen sille aikanaan 18-vuotiaalle lapsellesi ja puhuisit hänelle tunteistasi joita tilanne herättää? Ikinä sitä ei tarvitse hänelle antaa. Mietin vain että auttaisiko se sinua, en tiiä, voi olla ihan pöhkökin idea :)

2

Up

Ex ei ole ainakaan toistaiseksi pettänyt yhtäkään lupausta vaan hoitaa sovitut asiat täsmällisesti eikä minulla ole ollut syytä epäillä hänen luotettavuuttaan. Tulematta jääneet tapaamiset on aina hoidettu sovitusti ja joustaen, eli olen ollut niistä tietoinen ja "luvan myöntänyt". Ei minulla ole sydäntä sanoa, että hän ei pääsisi menoilleen koska on pakko tavata lasta, olen hyväksynyt lähes täysin sen, että itse olen sidotumpi ja mies tavallaan vapaa valitsemaan. Sana "lähes" siksi, että kyllähän tuolla jossain sisimmässä jäytää se katkeruus, joka on täysin kutsumaton vieras! Tokihan minun on vaikea ajatella tulevaisuutta, sitä että ex odottaa innolla yökyläilyjä (puhui jopa viikko-viikko-systeemistä, johon en aio suostua), olen kai niin kontrollifriikki että haluaisin itse määrätä kaiken, vaikka sehän juuri ei ole lapsen edun mukaista. Olen ihan solmussa tuntemuksieni kanssa, niin ristiriidassa että ihan päätä pyörryttää :/
T.ap

Up