Yksinäisen äidin mustat mietteet

Minusta kuulostat masentuneelta. Voisitko mennä työterveyshuoltoon juttelemaan ja pyytämään apua?

Hae apua. Toi kuulostaa masennukselta. Voisit mahdollisesti olla ilmankin noita fiiliksiä.

Jos työterveyden kautta saa lähetteen psykologille/psykiatrille, tuleeko tämä esimiehen tai ylipäänsä työnantajan tietoon? En haluaisi leimautua päästä kipeäksi, ala sellainen :(

Lopeta tuollaisten ajatusten hautominen. En osaa ottaa kantaa siihen, onko sinulla sairaudeksi luokiteltava masennus, mutta sen voin varmasti sanoa, ettei läheistesi elämä siitä ainakaan parantuisi, jos kuolisit! Päin vastoin! Poikasi saisi loppuelämäkseen hirveän taakan hennoille harteilleen, miten ihmeessä et tätä käsitä? Surua ja syyllisyyttä, lapsethan syyttävät kaikesta itseään, hän luulisi tehneensä jotain väärin tai olleensa niin huono poika, että äiti ei jaksanut häntä enää. Nyt oikeasti, pois nuo ajatukset! Ja hae sitä apua, olet sen tarpeessa. En tiedä, kerrotaanko työnantajalle tuollaisia, en oikein usko. Mutta vaikka kerrottaisiinkin, niin mitä siitä? Sehän on hyvä merkki, että tunnistaa avuntarpeensa ja osaa hakea sitä.

Työterveyshuollolla on vaitiolovelvollisuus eikä sieltä voida tietoja välittää esimiehelle.

Oletko ollut aina noin häpeän syömä, vai onko tämä aktivoitunut myöhemmin, esim. sen pitkän parisuhdealamäen myötä?

monet käy työterveysaseman prykologilla puhumassa muustakin, esim. jos sukulainen kuollut tms, myös avioeroasiat.  ei siinä ole mitää hävettävää. se on etu, että voit käyttää sitä.

ajattele, että on olemassa keinot joilla voit päästä noista syövereistä pois ja löytää valoisamman elämän - tartu niihin keinoihin!

Sairastuin avioerossa, jonka yhteydessä exäni käyttäytyi väkivaltaisesti, reaktiiviseen depressioon. Hakeuduin lyhytterapiaan omalla rahalla, 80 e kerta, lainasin rahaa, tuntut että oli pakko, että minulla oli liian kiire jäädä odottamaan saanko korvauksia, sillä pelkäsin pien kuolevani oman käden kautta. Kävin kerran viikossa 6 viikon ajan ja sen jälkeen n. kerran 2-3 kuukaudessa.

Löysin ratkaisukeskeisen terapeutin. Tarvitsin myös lääkkeitä 6kk.

Terapeutti oli niin hyvä, että JOKA kerta, kun tulin sieltä pois, minulla oli kevyempi olo. Oli kuin olisin kantanut valtavaa vuorta kiviä ja joka kerta yksi sio kivi olisi jäänyt sinne. Hän myös neuvoi minua, miten suojata itseäni, käytännön asioita, sekin helpotti oloani.

Minulle oli omalla tavalla vaikea lapsuus,keskiluokkaiseen hyvinvointiin kätkettynä tosin, mutta kärsin masennuksesta varhaisaikuisuudessa. Kävin terapiassa ja pääsin jaloilleni. Sitten tapasin mieheni. Hän on monella tapaa ihana mies, mutta riitatilanteissa tapana esittää asiat aika kovasti. Pari kertaa myös tarttunut muuhun kiinni rajusti. Ei ole kauan aikaa kun viimeksi lähti tulemaan raivokkaasti käsi ojossa mua kohti. Minä siinä älätin...ei kuitenkaan lyönyt, tarttui vaan vähän voimakkaammin kiinni (ei siis aiheuttanut mitään kipua) Poika kuuli tämän (ei nähnyt) ja kysyi jälkikäteen:satuttiko isi sinua? Miten niin pieni voi tajuta niin paljon?mutta mieheni on siis paha suustaan: sanoo riitatilanteissa totaalilyttääviä asioita. Olen jo monta vuotta aina noussut näistä tilanteista mutta itsetunto mennyt aika murskaksi liiton aikana. Että tämä vastauksena olenko aina ollut häpeän syömä...hyvä ilmaus muuten. Ja kiitos kaikille jotka ovat kommentoineet. Pakko kai nyt hakea (taas) apua. Ap

Voit olla varma siitä, että lapselle se oma äiti on aina paras ja tärkein. Ja vaikka teille tulisikin ero, niin yhtä paljon lapsi voi viettää aikaa isänsä kuin äitinsäkin kanssa.

Ehkä kuitenkin kannattaisi vielä miettiä, miten voisitte parantaa suhdettanne lapsen isän kanssa. Ellei taustalla ole pettämistä, väkivaltaa, tms., niin ei kannata erota vaan siksi, että nyt masentaa.

Älä aseta liikaa vaatimuksia itsellesi. Tee joka päivä jotain, mistä pidät, ihan pientäkin. Siitä se lähtee! Ja hae ammattiapua. Serotoniini tekee kuulemma ihmeitä, lähipiirissä on parikin, jotka kärsineet masennuksesta, toivottomuuden ja riittämättömyyden tunteista ja saaneet serotoniinista avun. Helpottaa, kun tajuat, että sinussa ei ole vikaa vaan sinulla on mahdollisesti vain häiriö aivokemian toiminnassa.

[quote author="Vierailija" time="06.11.2014 klo 15:53"]

Minulle oli omalla tavalla vaikea lapsuus,keskiluokkaiseen hyvinvointiin kätkettynä tosin, mutta kärsin masennuksesta varhaisaikuisuudessa. Kävin terapiassa ja pääsin jaloilleni. Sitten tapasin mieheni. Hän on monella tapaa ihana mies, mutta riitatilanteissa tapana esittää asiat aika kovasti. Pari kertaa myös tarttunut muuhun kiinni rajusti. Ei ole kauan aikaa kun viimeksi lähti tulemaan raivokkaasti käsi ojossa mua kohti. Minä siinä älätin...ei kuitenkaan lyönyt, tarttui vaan vähän voimakkaammin kiinni (ei siis aiheuttanut mitään kipua) Poika kuuli tämän (ei nähnyt) ja kysyi jälkikäteen:satuttiko isi sinua? Miten niin pieni voi tajuta niin paljon?mutta mieheni on siis paha suustaan: sanoo riitatilanteissa totaalilyttääviä asioita. Olen jo monta vuotta aina noussut näistä tilanteista mutta itsetunto mennyt aika murskaksi liiton aikana. Että tämä vastauksena olenko aina ollut häpeän syömä...hyvä ilmaus muuten. Ja kiitos kaikille jotka ovat kommentoineet. Pakko kai nyt hakea (taas) apua. Ap

[/quote]

Joo, no tuollaiseen tilanteeseen ei ehkä kannatakaan jäädä. Kenenkään ei tarvitse elää väkivallan pelossa, on se sitten luonteeltaan fyysistä tai psyykkistä. Minulla myös mies, joka riitatilanteissa lyttää ihan täysin. Vaikka minäkin olen sanavalmis ihminen, en kuitenkaan pysty toiselle sanomaan ihan mitä tahansa. Mies osaa loukata tosi syvältä. Siksi minäkin harkitsen eroa.

Mene sinne työterveyteen juttelemaan, selkeyttää asioita varmasti monella tapaa. Myös neuvolan kautta voit saada apua.

11

Hae apua!