itkevä nainen metron rapuissa ...

Näin kans kerran nuoren tytön metroaseman tuntumassa joka itki.

Mä olen myös itkenyt julkisesti kun äiti ja isä kuoli. Olin 19.

Varmaan saanut juuri huonoja uutisia

Riidellyt kaverin tai puolison kanssa, kuullut huonoja uutisia, mielenterveysongelmia. Joskus nuorehko nainen itki jalkakäytävällä, menin kysymään mikä on. Joku ihmissuhdeongelma oli, ja tarjosin hänelle vettä että sai diapaminsa huuhdottua alas.

Akuutin huomionhakuisuuden laukaisema hysteria, tämä on ihan oikea diagnoosi.

Minut jätti nuoruuden poikaystäväni yllättäen metroasemalla, varmaan minäkin tuolloin itkin aika estottomasti. Seuraavana päivänä hymyilytti jo vähän, ei se mikään kultakimpale ollut, jouti mennäkin.

Juu! Voi olla myös ahdistusta, joka iskee mt potilailla julkisilla paikoilla.

Varmaan saanut juuri huonoja uutisia vaikka puhelimessa?

Kohtaan päivittäin itkeviä ihmisiä, töissä. Sinänsä itkevän ihmisen kohtaaminen ei ole minulle mikään vaikea juttu, mutta toki yllättävässä paikassa tuntemattoman ihmisen huomioiminen on hämmentävää.
Ehkä seuraavalla kerralla pysähdyt ja kysyt mikä on hätänä? Sillä ei ole väliä miten ihminen siihen reagoi (käskee pois, kertoo huolen tmv), koska saat varmasti paremman mielen itsellesi eikä tarvitse jälkikäteen harmitella että miksi ei pysähtynyt ja mistähän oli kyse. Puhummattakaan siitä, miten merkittävää se voi sille itkevälle olla, että joku pysähtyy.

Mä olen itkenyt aika äskettäin linja-autossa muutaman kerran: matkalla sairaalasta pois ja sitten taas muutaman kerran matkalla sinne. Sain huonoja uutisia omaan terveydentilaan liittyen.

Ymmärrän, että tuollaisessa tilanteessa menee helposti lukkoon ja kynnys mennä juttelemaan on iso. Itse olisin ja olenkin mennyt kysymään, että mikä hätänä, ainakaan ei ole jälkikäteen jäänyt mietityttämään.

#8 jatkaa: ja kun isäni kuoli (olin 23), niin itkin matkalla kotiin paikallisbussissa.

Mulla oli vastaavanlainen tilanne vuosia sitten ja kuten huomaat, muistan sen vieläkin. Joku vuosi sitten ensimmäinen toukokuuta kävelin lauttasaaren sillalla ja vastaan käveli minua vanhempi, siististi pukeutunut keski-ikäinen nainen joka itki lohduttomasti.

Hävettää vieläkin se miten reagoin. Tuijotin kunnes hän huomasi ja sit menin paniikkiin, katsoin hätäisesti muualle ja jatkoin matkaa. Miksi en vain voinut kysyä vaikka et voisinko auttaa jotenkin tms. =(

Lisääpä tuohon vielä pieni lapsi molempaan käsipuoleen, ja kyllä kismittää jäätyminen monta vuotta sen jälkeen. Olin itse lapseton nuori nainen, enkä osannut tehdä mitään, kun vastaantulija kadulla vollotti isoon ääneen ja lapset katsoivat järkyttyneinä äitiään. Nykyisin alkaisin varmaan itkeä myötätunnosta ja kysyisin, jaetaanko nenäliina ja tuletko kahville, minä tarjoan.

Se olin varmaan minä kun lemmikki kuoli.

Minä itkin kerran junassa, kun sain tiedon läheiseni kuolemasta. Ikäiseni nuori nainen kysyi mikä on ja voiko hän olla avuksi, se jäi mieleen. Sitä en muista, mitä vastasin, varmaan että sain huonoja uutisia. Mutta ymmärrän hyvin, että junassa tai muussa tilanteessa, jossa ollaan pidempään, ehtii paremmin miettiä, miten toimia. Jossain metroasemalla tilanteet menee niin nopeasti ohi.

Syyskussa sain kuulla perheenjäseneni (ja elämäni läheisimmän ihmisen) olevan vakavasti sairas. Tämän lisäksi olin juuri aloittanut uudessa työssä ja päivät tuntuivat raskailta. Itkin joka ikinen päivä neljä viikkoa ja välillä täysin estottomasti julkisilla paikoilla, esim. bussissa/junassa. Kukaan ei tullut kysymään, onko jokin hätänä. Se ei haitannut, mutta tuijottaminen haittasi vähän.

Olisiko ollut tosiaan mt-puolen ongelmia. Muistan kuinka pinnasin ja menin 14-vuotiaana asemalle tarkoituksenani jättäytyä metron alle. Loppujen lopuksi istuin siellä ehkä puoli tuntia itkemässä ja lähdin kotiin.

Mäkin oon muutaman kerran itkenyt julkisella paikalla. Yleensä kukaan ei tule kysymään mitään (eikä se kyllä haittaakaan), mutta pari kertaa on tultu kysymään onko kaikki hyvin ja kerran joku pappa tuli mun luokse nenäliinan kanssa ja sanoi vain, että kaikki järjestyy kyllä. Siitä tuli hyvä mieli :)
.
Sain myös kerran paniikkikohtauksen bussissa ja sillon sain kyllä todella paljon apua, alkoi melkeen hävettämään kun joku soitti hätäkeskukseenkin kun varmaan luuli, että mulla on joku allerginen reaktio tms kun en saanut henkeä. Mutta jälkeenpäin kyllä oli hyvä fiilis siitä, että mua autettiin eikä vaan mulkoiltu :)
En usko, että siitä on mitään haittaa ainakaan jos menee itkevältä ihmiseltä kysymään onko kaikki hyvin. Mutta ei siitä pidä huonoa omaatuntoakaan potea! Ens kerralla sit kysyt :)

Olen joskus myös itse nähnyt kaupungilla itkeviä ihmisiä. Voi olla huonoja uutisia omasta terveydestä, potkut työpaikalta, jokin ikävä tilanne tai sitten että joku läheinen on kuollut/joutunut onnettomuuteen. Ihan mahdotonta arvata tarkkaa syytä kun kyseessä voi olla melkein mikä vain.

Olen itkenyt muutaman kerran julkisella paikalla mm. eron ja isäni kuoleman johdosta ja kerran vähän erikoisemmasta syystä; olin juuri ollut hammaslääkärissä juurihoidossa joka ei ihan onnistunut ja se kipu oli jotain ihan sanoinkuvailematonta.. Hain apteekista kipulääkkeitä ja en vain pystynyt pidättämään itkua. Onneksi kukaan ei kysynyt mitään, olisi jotenkin hävettänyt myöntää että "vain" hammassäryn vuoksi vollotan ihmisten ilmoilla.