Lue keskustelun säännöt.
Onko totta, että aiemmin masentunut ei saa koskaan adoptoida?
29.10.2014 |
Toisessa ketjussa oli maininta, että jopa nuorena sairastettu masennus estää adoptoidun lapsen saamisen koko loppuelämäksi. Pitääkö se paikkansa? Jos pitää, olisi ollut mukavaa tietää tuosta nuorempana, että ei olisi liian kevein perustein mennyt psykologin juttusille. :( Nimittäin 19-vuotiaana oikeastaan olin alakuloinen ja yksinäinen, en oikeasti masentunut, mutta silti "halusin apua", mikä oli virheeni. Kuitenkin kyseinen tila tietääkseni diagnosoitiin tuolloin masennukseksi.
Kommentit (24)
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 20:11"]
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 19:49"]Niin, koskaanhan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo, mutta menneisyyttä pystytään tarkastelemaan ja siksi adoptiovanhemmiksi valitaan sellaisia, joilla se on kunnossa. Tiettyä varakkuutta tarvitaan, koska lasta pitää pystyä hoitamaan kotona ainakin ensimmäinen vuosi, yleensä myös pidempi kotihoito aluksi on lapsen kehitykselle hyväksi, jotta syntyy turvallinen kiintymyssuhde. Samoin myöhemmin voi tulla terapiantarvetta, lapsen identiteetin kehitykselle voi olla hyväksi päästä käymään maassa josta on lähtöisin ja jossa valtaosa ihmisistä edustaa samaa etnistä taustaa. Lapsen etu on onneksi se asia joka pyritään adoptiossa huomioimaan. Tällä hetkellä useat maat pyrkivät itse huolehtimaan orvoista lapsista, esim. Kiinassa kotimaan sisäinen adoptio on yleistynyt ja hyvä niin, on lapsen etu saada kasvaa omassa etnisessä kulttuurissaan, jos siellä on hänelle löydettävissä hyvät oltavat. Erityistarpeisia lapsia päätyy adoptioon, mutta jokainen varmasti ymmärtää, että heidän kanssaan vanhemmilta vaaditaan vieläkin enemmän henkisiä kykyjä ja paineensietoa kuin "normilapsen" vanhemmalta, kun pitää pysty huolehtimaan lapsen kuntouttavien tahojen kanssa tehtävästä yhteistyöstä, kuskata lasta erilaisiin tukipalveluihin, esim. puheterapiaan, toimintaterapiaan tms. [/quote]Joo joo, se on tuota psykokielipaskaa jota näissä järjestöissä jargonina jaetaan. Kyllä näissä luovuttajamaissa on monesti niin surkeat oltavat että enemmänkin lapsia sieltä voisi adoptoida.
[/quote]
Monetkin ihmiset toteuttavat tuota "enemmänkin sieltä voisi adoptoida" -periaatetta. Toimintaa kutsutaan lapsikaupaksi, ja se on kielletty kansallisissa laeissa ja kansainvälisissä sopimuksissa.
Vastuulliset adoptioiden järjestäjät puolestaan tietävät, että lapsella on useimmiten parempi olla oman sukunsa kanssa, vaikka sitten vähän köyhemmissäkin oloissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 19:05"]
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 19:00"]
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 18:44"]
Te numero 3:n alapeukuttajat. Eläytykää pieneksi hetkeksi tilanteeseen, että teidän olisi pakko antaa lapsenne ventovieraalle toiselle puolelle maailmaa. Kumpi painaisi enemmän vaakakupissa, lapsenne mahdollisimman hyvä koti vai jonkun vieraan oikeus saada oma vauva?
[/quote]
Suhteellisuudentajua hyvä ihminen. Masennus ei ole mikään elinikäinen sairaus, vaan suurimmalla osalla hyvin lyhytaikainen ja ohimenevä vaihe. Miten nuoruuden masennusjakso sinusta estää hyvän vanhemmuuden kymmenen vuotta parantumisen jälkeen?
[/quote]
Eikö masennus uusiudu helposti, jos tulee niitä vastoinkäymisiä. Eli siitä ei siinä mielessä parannu. Se taipumus masentua on ja pysyy.
Siinä varmaan se syy.
[/quote]
Toisaalta oikein hoidettuna (=psykoterapiaa, ei pelkkää lääkitystä) masennustaipumuksesta voi myös "parantua", esim. terapian avulla henkilö voi oppia ilmaisemaan ja hyväksymään aiemmin kiellettynä pitämiään tunteita, joiden patoaminen saattoi olla aiemman masennustaipumuksen taustalla. Terapia kehittää itsetuntemusta, ja opettaa tunnistamaan ja suhtautumaan hyväksyvästi sekä omiien että toisten tunteisiin. Tätä kautta mielestäni masennuksen kokenut, mutta sen taustat aidosti työstänyt ja itsetuntemustaan lisännyt henkilö voi olla jopa selvästi sopivampi vanhemmaksi kuin joku toinen, joka ei ole koskaan joutunut omia taustojaan ja tunteitaan samalla tavalla työstämään.
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 20:27"]
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 19:05"]
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 19:00"]
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 18:44"]
Te numero 3:n alapeukuttajat. Eläytykää pieneksi hetkeksi tilanteeseen, että teidän olisi pakko antaa lapsenne ventovieraalle toiselle puolelle maailmaa. Kumpi painaisi enemmän vaakakupissa, lapsenne mahdollisimman hyvä koti vai jonkun vieraan oikeus saada oma vauva?
[/quote]
Suhteellisuudentajua hyvä ihminen. Masennus ei ole mikään elinikäinen sairaus, vaan suurimmalla osalla hyvin lyhytaikainen ja ohimenevä vaihe. Miten nuoruuden masennusjakso sinusta estää hyvän vanhemmuuden kymmenen vuotta parantumisen jälkeen?
[/quote]
Eikö masennus uusiudu helposti, jos tulee niitä vastoinkäymisiä. Eli siitä ei siinä mielessä parannu. Se taipumus masentua on ja pysyy.
Siinä varmaan se syy.
[/quote]
Toisaalta oikein hoidettuna (=psykoterapiaa, ei pelkkää lääkitystä) masennustaipumuksesta voi myös "parantua", esim. terapian avulla henkilö voi oppia ilmaisemaan ja hyväksymään aiemmin kiellettynä pitämiään tunteita, joiden patoaminen saattoi olla aiemman masennustaipumuksen taustalla. Terapia kehittää itsetuntemusta, ja opettaa tunnistamaan ja suhtautumaan hyväksyvästi sekä omiien että toisten tunteisiin. Tätä kautta mielestäni masennuksen kokenut, mutta sen taustat aidosti työstänyt ja itsetuntemustaan lisännyt henkilö voi olla jopa selvästi sopivampi vanhemmaksi kuin joku toinen, joka ei ole koskaan joutunut omia taustojaan ja tunteitaan samalla tavalla työstämään.
[/quote]
Tuo on niin totta. Moni todellakin kasvaa ihmisenä terapiaprosessin aikana. Mutta kun sääntöjä luodaan, ei voida käsitellä ihmisiä yksilöinä, vaan täytyy miettiä vähän karkeammin. Ihan niin kuin adoptiovanhemmaksi ei sovi rikoksesta tuomittu, vaikka olisi suosittu poliitikko ja vaimokin kaunis.
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 19:49"]Niin, koskaanhan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo, mutta menneisyyttä pystytään tarkastelemaan ja siksi adoptiovanhemmiksi valitaan sellaisia, joilla se on kunnossa. Tiettyä varakkuutta tarvitaan, koska lasta pitää pystyä hoitamaan kotona ainakin ensimmäinen vuosi, yleensä myös pidempi kotihoito aluksi on lapsen kehitykselle hyväksi, jotta syntyy turvallinen kiintymyssuhde. Samoin myöhemmin voi tulla terapiantarvetta, lapsen identiteetin kehitykselle voi olla hyväksi päästä käymään maassa josta on lähtöisin ja jossa valtaosa ihmisistä edustaa samaa etnistä taustaa. Lapsen etu on onneksi se asia joka pyritään adoptiossa huomioimaan. Tällä hetkellä useat maat pyrkivät itse huolehtimaan orvoista lapsista, esim. Kiinassa kotimaan sisäinen adoptio on yleistynyt ja hyvä niin, on lapsen etu saada kasvaa omassa etnisessä kulttuurissaan, jos siellä on hänelle löydettävissä hyvät oltavat. Erityistarpeisia lapsia päätyy adoptioon, mutta jokainen varmasti ymmärtää, että heidän kanssaan vanhemmilta vaaditaan vieläkin enemmän henkisiä kykyjä ja paineensietoa kuin "normilapsen" vanhemmalta, kun pitää pysty huolehtimaan lapsen kuntouttavien tahojen kanssa tehtävästä yhteistyöstä, kuskata lasta erilaisiin tukipalveluihin, esim. puheterapiaan, toimintaterapiaan tms.
[/quote]Joo joo, se on tuota psykokielipaskaa jota näissä järjestöissä jargonina jaetaan. Kyllä näissä luovuttajamaissa on monesti niin surkeat oltavat että enemmänkin lapsia sieltä voisi adoptoida.