Kamalin tunne jonka olet kokenut.
Fyysinen tai henkinen tuska. Asia jonka ajatteleminenkin sattuu aina.
/
Omalla kohdalla tuskaisin asia jonka käyn päässäni läpi uudelleen ja uudelleen, ne sanat ja se viiltävä tuska joka repi minut ihan riekaleiksi.
- Valitettavasti täältä ei löydy sykettä eikä elon merkkejä, lapsi on kuollut.
Koko prosessi oli kamalan raskas, mutta tuo hetki on ehdottomasti elämäni musertavin.
Kommentit (52)
[quote author="Vierailija" time="25.10.2014 klo 00:01"]
Se tunne, joka jäi ja jätti ikuisen katumuksen. Olimme veljeni kanssa riidoissa ja en koskaan päässyt pyytämään anteeksi. Hän kuoli luullen, että vihaan häntä. Ei tällaisesta taida koskaan päästä yli.
[/quote]
Vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa, minä sanon nyt sinulle, että olen kuullut halusi pyytää anteeksi. Sinulla on rakastava sydän. Se on kaunista ja tärkeää. Veljesi varmasti arvostaisi sitä, mitä tunnet nyt.
[quote author="Vierailija" time="24.10.2014 klo 23:07"]Kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennuskohtaukset, itsetuhoisuus, yliannostus, itsemurhan suunnittelu.
Elämä tuntuu aika toivottomalta kun näitä miettii, olen vasta 19v
[/quote]
Minulla on skitsofrenia, ja olen vasta 17v, mutta muuten sama tilanne :( Olin viimeksi keväällä osastolla mentyäni liian lähelle psykoosia. Se tunne, kun mieli alkaa vain pikkuhiljaa murtumaan, hajoamaan käsiin...
Lapsen katoaminen vieraassa maassa, isossa kaupungissa. Katsoin hetkiseksi muualle ja yhtäkkiä hän oli kadonnut. Elämäni pisin viisitoista minuuttia ennen kuin hän löytyi, menin täysin paniikkiin, ihan kamala tunne.
Ensimmäinen paniikkikohtaus (josta en siis vielä tiennyt että on paniikkikohtaus). Se tunne varmasta kuolemasta/katoamisesta pimeyteen/luulo että kehoni alkaa toimia ja puhua omiaan minun jäädessä mieleni vangiksi ja muut mitä sairaimmat ajatukset neljän tunnin ajan ennenkuin sain apua. En koskaan unohda sitä sekuntia kun tunsin että nyt kuolen ja jalat pettivät pelosta alta. Se pelko oli ja on jotain niin järkyttävää, kun se vain hulmahtaa kehoon ja mieleen ja jää lepattamaan.
Lukuisat pdykoosini, jotka pahenevat kerta kerran jälkeen.
Se kun näin rakastamani miehen sängyssä naisen kanssa jota vihaan.
Kun exäni, lasteni isä hakkasi minut ja lopulta yritti kuristaa. Ajattelin että nyt, tähänkö minä kuolen? Tässäkö se nyt oli? Tilanne ei varmasti kestänyt kauan, mutta kerkesin käydä siinä ajassa niin paljon ajatuksia läpi, miten lasten käy ja muuta. Viime hetkillä onneksi lopetti ja pääsin karkuun. Elämässä on mennyt aika moni asia uusiksi sen jälkeen.
Kun olin 15 ja isäni sai todella pahan sydänkohtauksen, siirtyi kammiovärinään. Yritimme kyllä elvyttää parhaamme mukaan mutta pulssi ei palautunut mitenkään, ja isä vain makasi elottomana lattialla. Olin jo luopunut toivosta ja mietin miten hyväksyn asian että isäni on kuollut? Ambulanssi saapui kuitenkin ajoissa paikalle, ja kyyditsi isäni suoraan teho-osastolle. Vasta seuraavana päivänä saimme tietoa sairaalasta miten siellä on mennyt. Se menettämisen pelko oli yön aikana kamalaa.. Saimme kuitenkin onnellisen uutisen että isäni on elossa.
Silti joka kerta kun muistelen tapahtunutta, meinaan tikahtua ahdistukseen ja purskahtaa itkuun..
Se hetki, kun auto törmää lapseen ja lapsi lentää.
Herääminen paniikkikohtaukseen keskellä yötä etelässä. Valvoen pari tuntia ihan varmana siitä että kohta tulee maanjäristys/tsunami ja hotelli sortuu päälle tms.
Tietysti läheisten kuolemien suru myös, mutta se jotenki paniikkikohtauksessa se pelko on niin erilaista.
Itselläni se on ollut yksinäisyys ja sen lisäksi ahdistuneisuus. Oli väliaikainen tilanne elämässäni ja siihen ajatukseen uskomalla jaksoin.
Paniikkihäiriökohtaukset. Sellainen tunne, että on juuri nyt sekoamassa tai saamassa sairaskohtauksen, menettämässä jollain tapaa itsensä kontrollin. Se tuntuu siltä, kuin olisi nuoralla jonkun kuilun yläpuolella, ja horjuisi pahasti, putoaminen ihan hilkulla...
Se tunne mikä painajaisunesta tulee, kun näkee oikein ahdistavaa unta ja herää siihen miettien, että ei kai se ollut totta...
Babyblues. Kävin lähes käsiksi vauvaan, olin niin väsynyt, heikkohermoinen, uupunut jne. Muistan yhä sen raivon joka sumensi järjen, mutta onneksi tajusin hakea apua. Silti, se tunne vaivaa minua yhä vaikka tuo vauva on jo 6-vuotias, ihana, elämäniloinen tyttö.
Pelon tunne, kun minut yritettiin raiskata.
Huolen tunne, kun näen miten läheinen tuhoaa itsensa ja kaiken ympäriltä, eikä asialle voi tehdä MITÄÄN.
kuolemanpelko-kohtaukset, varmaan paniikkihäiriötä. Erilaisia elämänkolhuja on kohdalle tullut, mutta silloin olen aikalailla tolkuissani. Pelkokohtaus tulee joskus ihan rauhallisessakin tilanteessa, ja tunne on kamalin koskaan kokemani.
Valtava ikävä muualla asuvaa lastani kohtaan sekä suuri huoli hänen hyvinvoinnistaan. Avuttomuus, kun en osaa korjata rikkinäisiä asioita hänen elämästään. Aika usein on päiviä, jolloin kaikki ajatukset kääntyvät lapseen ja itkusta ei tule loppua.