Olenko kiittämätön? Olen lahjakas, mutta en haluaisi olla

Olen töissä nopeutta ja luovuutta vaativalla alalla ja lahjakas työssäni. Minulla ei ole muuten erityislahjoja, olen ihan tavis. Mutta urallani olen edennyt nuorena ja nopeasti korkeaan johtoasemaan. On ollut kilpailevia hyviä työtarjouksia samaan aikaan, on houkuteltu muualle töihin ym. Palaute eri pomoilta on ollut yhteneväisen ylistävää. On povattu kaikenlaisia visioita tulevaisuudelle, kuinka minun kannattaisi lähteä ulkomaille näihin ja näihin superhommiin yms.

En kuitenkaan itse tunne olevani lahjakas. Minut kasvatettiin ajattelemaan, että en ole kummoinen ja itsekehu haisee. Kärsin pahasta huijarisyndroomasta. Koko yliopiston ajankin ajattelin huijaavani, jos sain hyviä numeroita. Graduni uskoin olevan surkea, mutta sain L:n. Ristiriita ulkoisen palautteen ja sisäisen kokemuksen välillä on valtava. En ole koskaan joutunut ns. markkinoimaan itseäni ja rakentamaan itseluottamusta, sillä palaute on aina tullut ulkoa ja olen vain mennyt virran mukana. En kuitenkaan jätä tilaisuuksia käyttämättä sen takia, vaan noudatan mantraa "fake it till you make it".

Sen seurauksena kuitenkin tunnen välillä romahtavani paineiden alla. Saan ahdistuskohtauksia ja herään aamuyöllä hiestä märkänä. En oikein tiedä, kumpaa ääntä pitäisi kuunnella. Sitä, joka kehottaa uskomaan palautteeseen vai sitä, joka sanoo, että mielenrauha on tärkeintä, ei ulkoinen status ja uralla eteneminen.

Olen yleisesti ottaen aika onneton ihminen, sillä en osaa olla koskaan itseeni tyytyväinen. Vaikka olen onnekas ja päässyt hyvään asemaan, en osaa nauttia siitä, sillä pelkään jatkuvasti epäonnistuvani. Tuntuu, että minuun ladataan hirveästi odotuksia, joiden perässä en pysy.

Tämä on varmaan kiittämättömän puhetta, mutta joskus minusta tuntuu, että olisin mieluummin perushyvä suorittava työntekijä. Niin että olisin pidetty, suoriutuisin ihan hyvin ja työpaikkani olisi turvattu, mutta minua ei nostettaisi tikunnokkaan. On tietysti kiva olla omia taipumuksia vastaavassa työssä, mutta ainakin elämä olisi yksinkertaisempaa.

Niin - onko tämä kiittämätöntä puhetta? Vai onko jollakulla samanlaisia ajatuksia?