Kumpikohan on lapsen vanhemmalle pahempi: että oma lapsi murhataan sadistisesti, vai että oma lapsi on sadistinen murhaaja?

Oma lapsi murhataan on pahempi.

Mun mielestä se on pahempi jos oma lapsi on se sadistinen murhaaja.   Siinä ihmettelen miten voi enää sen jälkeen rakastaa omaa lastaan.  Se murhattu on kuitenkin ollut hyvä ihminen ja hänestä jää kauniit muistot. Samaa ei voi sanoa tappajasta.

Varmaan se että oma lapsi murhataan kuitenkin. Kummassakin tapauksessa kokisin menettäväni lapsen, en pystyisi olemaan väleissä sadistisen murhaajan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä se on pahempi jos oma lapsi on se sadistinen murhaaja.   Siinä ihmettelen miten voi enää sen jälkeen rakastaa omaa lastaan.  Se murhattu on kuitenkin ollut hyvä ihminen ja hänestä jää kauniit muistot. Samaa ei voi sanoa tappajasta.

Tämä plus ikuiset itsesyytökset siitä mikä kasvatuksessa meni pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsi murhataan on pahempi.

Tämä tottakai. Koska kuolema on peruuttamatonta. Siitä ei voi parantua edes teoriassa.

No ehkä se, että oma lapsi murhaa sadistisesti itsensä.

Mulla ei ole lapsia mutta vähän samaa ajatusta olen pyöritellyt päässäni Koskelan casen jälkeen. Tosi mielenkiintoista olisi tietää, mitä näiden kolmen kaverin vanhempien päässä liikkuu ja millaiset defenssimekanismit heillä ovat ottaneet vallan. Esim. syyttävätkö toisia poikia manipuloinnista omaa poikaa kohtaan, syyttävätkö yhteiskuntaa, alkoholia, jotain muuta tahoa? Entä näkevätkö tapahtuneen ikävien sattumien summana, vahinkona, ylilyöntinä? Vai surevatko oman lapsensa tulevaisuutta ja tulevaa vankeusaikaa? Kokevatko jopa oman poikansa uhrina tapauksessa? Eikös joku ollut vaatimassa poikaansa jo jouluksi kotiin? 

Se, että oma lapsi tekee jotain tuollaista. En usko, että pääsisin koskaan eroon omasta syyllisyyden tunteesta ja sen miettimisestä mitä tein väärin ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Tunne uhrien läheisten menetystä kohtaan olisi jotain sekoitusta omasta häpeästä ja syyllisyydestä ja suru heidän puolestaan. Tuollainen tapahtuma muuttaa kerralla monen ihmisen elämää lopullisesti ja muiden ihmisten utelut, juoruilut ja arvostelut eivät ainakaan heitä auta.

Vierailija kirjoitti:

No ehkä se, että oma lapsi murhaa sadistisesti itsensä.

🤯

Kumpikin vaihtoehto on niin kamala, että varmasti joutuisi oma mielenterveys koville.

No voi hyvänen aika sentään.

Tietenkin se, että oma lapsi tulisi sairaalla, sadistisella tavalla murhatuksi. Se on täysin peruuttamaton juttu, mikä ei koskaan muutu toiseksi.

Vierailija kirjoitti:

No voi hyvänen aika sentään.

Tietenkin se, että oma lapsi tulisi sairaalla, sadistisella tavalla murhatuksi. Se on täysin peruuttamaton juttu, mikä ei koskaan muutu toiseksi.

No eihän sekään asia muutu miksikään, että oma lapsi on sairas murhaaja sadisti? Joku, joka on tappanut viattoman ihmisen harkitusti, kiduttaen tämän järjestelmällisesti pois tästä maailmasta?

Sekin on peruuttamatonta. Voin itse ihan äitinäkin sanoa, että tässäkin tapauksessa menettäisin lapseni. Henkilökohtaisesti sis ajattelen, että tätä voi pallotella loputtomiin, koska kummassakin tapauksessa lasta ei käytännössä enää ole.

Lapsen murhatuksi tuleminen on ilman muuta pahempi. Jos oma lapsi on murhaaja, hän on kuitenkin hengissä eikä häntä ole kidutettu kuoliaaksi.

Olisi kammottavaa ajatella sitä omaa, puolustuskyvytöntä lasta kitumassa sadistien käsissä. Olisiko itse voinut tehdä jotain enemmän, auttaa ja huomata ongelmat? Varmasti herättää monenlaisia tunteita ja tietysti tehtyä ei saa tekemättömäksi. Lapsi on kuollut yksin ja peloissaan. Tuskin vanhempi tuollaisen jälkeen löytää koskaan asiaan todellista lohtua.

Toisaalta on oma lapsesi on sadistimurhaaja, joudut miettimään mikä meni pieleen myös omalta kohdaltasi. Syyllinen olo on varmasti. Kuitenkin se vanhemmanrakkaus säilyy jollain tasolla, kyseessä on perheenjäsen... olet kuitenkin, edelleen, jonkinlaisessa vastuussa umpihullusta murhaajalapsestasi. Selvitäkseen tapahtuneesta lapsi tarvitsee varmasti perheensä tukea, mutta voitko enää itse ajatella edes tuntevasi lastasi? Ja jotenkin on elettävä myös sen uhrin vanhempien kokemaa tuskaa, jos on yhtään empatiaa. Ja koko asiaan liittyvä häpeä kulkee sinun ja muun perheesi mukana loppuelämäsi...

Sanoisin, että murhaajan vanhemman osa on ehkä kuitenkin raaempi, jos on itse tunne-elämältään kohtalaisen normaali ihminen. Syyllisyys ja häpeä on ikuisena taakkana.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kammottavaa ajatella sitä omaa, puolustuskyvytöntä lasta kitumassa sadistien käsissä. Olisiko itse voinut tehdä jotain enemmän, auttaa ja huomata ongelmat? Varmasti herättää monenlaisia tunteita ja tietysti tehtyä ei saa tekemättömäksi. Lapsi on kuollut yksin ja peloissaan. Tuskin vanhempi tuollaisen jälkeen löytää koskaan asiaan todellista lohtua.

Toisaalta on oma lapsesi on sadistimurhaaja, joudut miettimään mikä meni pieleen myös omalta kohdaltasi. Syyllinen olo on varmasti. Kuitenkin se vanhemmanrakkaus säilyy jollain tasolla, kyseessä on perheenjäsen... olet kuitenkin, edelleen, jonkinlaisessa vastuussa umpihullusta murhaajalapsestasi. Selvitäkseen tapahtuneesta lapsi tarvitsee varmasti perheensä tukea, mutta voitko enää itse ajatella edes tuntevasi lastasi? Ja jotenkin on elettävä myös sen uhrin vanhempien kokemaa tuskaa, jos on yhtään empatiaa. Ja koko asiaan liittyvä häpeä kulkee sinun ja muun perheesi mukana loppuelämäsi...

Sanoisin, että murhaajan vanhemman osa on ehkä kuitenkin raaempi, jos on itse tunne-elämältään kohtalaisen normaali ihminen. Syyllisyys ja häpeä on ikuisena taakkana.

Tunne-elämältään kohtalaisen normaali ihminen suree kuollutta lastaan paljon, paljon, paljon enemmän kuin elävää, mutta toiminnaltaan epänormaalia lastaan.