Onko sinulla elämässä mitään sellaista, jolle kaipaisit oikeutusta tai haluaisit tulla kuulluksi?

Onko jokin tapahtuma nostanut sinussa pintaan tunteita, joille et ole saanut antaa tilaa etkä näkyvyyttä? Onko sinua kohdeltu kaltoin, eikä kukaan tuntunut aikanaan edes huomaavan sitä?

Minua on jäänyt kummittelemaan aika, kun tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi, ja kun pidin lapsen ja tulin äidiksi. Samaan aikaan siskopuoleni kärsi lapsettomuudesta, eikä hän kestänyt sitä että minä, kahdeksan vuotta nuorempana tulin suunnittelematta äidiksi.

Minut suljettiin isäni perheestä pois. Isä valitsi puolensa, ja suostui äitipuoleni ja siskopuoleni vaatimuksiin siitä, että minua ei enää kutsuttu jouluna kylään, eikä muulloinkaan.

Tulin siis äidiksi ilman omaa äitiäni (hän jätti minut ja isän kun olin lapsi, ja oli jo tuolloin pahasti alkoholisoitunut), ja samalla isän hylkäämäksi. Kokemus oli todella kipeä, mutta siitä ei saanut puhua. Siskopuolen tunteet oli oikeutetut, minun eivät. Lapsettoman ihmisen käytös oli minua kohtaan julmaa ja johti välien tulehtumiseen, mutta hänen tunteensa ja käytöksensä sallittiin.

En ole uskaltanut tästä paljoa muillekaan puhua, sillä koskaan ei tiedä mitä kelläkin on taustallaan, ja hyvässä lykyssä sotkisin lisää välejä, kun avautuisin siitä, kuinka minuun sattui muiden kohtelu. Lapsettomien suru tuntuu menevän aina kaiken ohi ja yli, vaikka se samalla satuttaisi muita. Minusta se on kohtuutonta.

Mikä sinun tarinasi on?