PERHE Neljän lapsen äiti Susanna, 38, ei pidä negatiivisesta puheesta lapsiperhe-elämästä: ”Meillä ei ole ollut ikinä raskasta arkea”...

Susannalla on melko pitkät ikäerot lasten välillä, silloin on todennäköisesti ehtinyt hyvin palautua raskauksista ja vauva-ajasta.

Kahta vaippaikäistä tuskin ollut yhtäaikaa.

Hienoa, kun jaksaa hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Jo isoäiti kirjoitti:

Jos jollakulla sujuu perheen pyöritys, niin mikäs siinä on vialla ?

Toisilla on sitä energiaa ja haastattelussa hän myönsi,

Mies ei niin innokas ole retkeilyyn.

Lasten syntymä-väli oli viisi vuotta, eli pikkuvauvoja ei nyt ole ihan solkenaan.

Minullakin oli nuorena virtaa ja voimaa,

onneksi tein lapset nuorena.

Minulla oli siinä myös maatilantyöt, ilman kunnallista hoitopaikkaa.

Plus kesäisin muiden lapsia . Ja hyvin jaksoin !

# Tosin telkkarin tuijottamiseen tai vauvapalstalle ei aikaa ollut.

Olen myös huomannut, että lestadiolais äideistä osa on tosi reippaita, osa todella syvissä vesissä.

En tiedä onko se esittämistä, vai ovatko oikeasti reippaita perheen pyörittäjiä.

Ajankäytön valintoja !

Eihän tuo pöljäsanna pyöritä perhettä.

Ei niin. Mieshän tässäkin kantaa vastuun lastenhoidosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea juttua, mutta jos pointti on ettei lapsiperhe elämä ole raskasta, niin samaa mieltä olen. Joskus elämässä on raskaita jaksoja jokaisella, mutta ei se johdu siitä että on lapsia. Se nyt vaan kuuluu elämään! Ei lapset itsessään elämästä raskasta tee. Suurta huolta tietenkin aiheuttaa jos lapsella olisi jokin vakava sairaus, mutta jos nyt ihan tavis lapsiperheistä puhutaan niin en näe mikä siinä niin erityisen raskasta olisi. Pieniä murheita ja vastoinkäymisiä tulee, kuten ihan jokaiselle. Minkälaista ihmiset sitten olettavat että lapsiperheen arki olisi, tai minkälaista elämän ylipäätään pitäisi olla että se EI olisi raskasta?

No monesti se kai on niin, ettei ne lapset, mutta kaikki muu siihen ympärille tuleva kylläkin. Koulut, tarhat, harrastukset, sairaudet, rahavaikeudet, terveys ym. Mikä siinä on ollessa, kun kaikki sujuu hienosti. Lapset omatoimisia, ulospäin suuntautuneita terveitä kympin koululaisia. Jotka rakastavat urheilla, joilla on kavereita ja kotikin on jossain sopivan matkan kaikesta kivasta lapsille.

Illalla tulevat reippaina kotiin, syövät kaikkea hyvällä ruokahalulla lihomatta. Eivät napostele salaa ja valitsevat mielummin ulkoleikit kun ruudut ja piha on täynnä muita lapsia, joiden seurassa viihtyvät.

Teini-ikäisinä ovat tietenkin sober curious ja satsaavat sinne lukioon ja rahkeet riittävät hyvin kaikkiin mahdollisin koulutuksiin.

Mutta miten nämä joiden lapset ajautuvat heti vääriin porukoihin? Koulu ei vaan suju eikä kiinnosta. Aamulla kouluun saaminen on kovan kamppailun takana ja aina ovat lintsaamassa. Opettajat valittavat aina ja ystäviä ei koulussa ole. Pikemmin siellä on kiusaamisen kohde ja lapsi vaan lihoo ja lihoo ja varastaa jopa, saadakseen herkkuja.

Lapset eivät ole lapsia vain 1-8 vuotiaina vaan ihan sinne teini-ikään asti ja jos huonosti käy niin kyllä heidän kanssaan elämästä voi tulla todella raskasta. Muistan kun omalla luokallani oli muutama poika joka oli aloittanut tupakoinnin 11 vuotiaana ja varmaan myös ryyppäämisen. En jaksa uskoa, että kovin kevyttä oli näillä perheillä.

Näistä perheistä ei koskaan puhuta, koska kukaan ei omalla naamallaan halua tulla esille, mutta jos nyt ihan oikeasti katsoo, niin jokaisessa luokassa on lapsia, jotka ”tekevät” heidän vanhempiensa elämästä todella raskasta.

Joo joo. Jokaisella luokalla on näitä lapsia jotka tekevät vanhempiensa elämästä raskasta.. se on seurausta siitä miten vanhemmat itse ovat toimineet!

Esimerkiksi ruokailut. Jos lapselle tarjotaan normaalia perusruokaa, eikä anneta napostella herkkuja kun ruoka ei maistu, oppii lapsi syömään monipuolisesti ja säännöllisesti. Mutta jos on liian raskasta laittaa ruokaa, ja turvaudutaan ajatukseen että ”kunhan syö edes jotain” ja tarjotaan aamupalaksi sokerimuroja, lounaaksi/ päivälliseksi nakkeja, hampurilaisia, pizzaa jne, juomaksi mehua, välipalaksi keksejä jne. Tietenkin lapsi omaksuu hyvin helposti tällaisen ruokavalion.

Tai pelaaminen. Asetetaan peliajat näön vuoksi, mutta kun lapsi vänkää vastaan annetaan periksi. Äkkiähän se lapsi oppii ettei rajoista tarvitse pitää kiinni, ja pelimaailma pääsee koukuttamaan.

Tai kouluasiat. Vanhemmat eivät ole pienestä asti kertoneet lapselle asioista, opettaneet, olleet kiinnostuneita, keskustelleet. Luonnollinen kiinnostus uuden oppimiseen on sammutettu. Eikä läksyissäkään auteta, ja koulunkäynnistä kiinnostutaan vasta kun valituksia alkaa opettajalta tulla. Onkohan ihme ettei lapsenkaan mielestä sitten koulu ole tärkeä, eikä sinne ole kiva mennä.

Kaveritaidotkaan ei ole pienestä asti kehittyneet, kun vanhemmat eivät ole lapsen kanssa leikkineet, harrastaneet, keskustelleet. Toisten lasten kanssa tulleita riitoja ei ole selvitetty, eikä käsitelty. Lapselle ei ole koskaan opetettu miten toisen kanssa ollaan. Miten hän sitten kouluikäisenä osaisi olla sosiaalinen ja pidetty kaveri kuin taikaiskusta?

Lapsi tarvitsee pienestä asti ohjausta ja esimerkkiä elämän eri osa-alueilla. Ei niistä lapsista itsekseen kasva pärjääviä sosiaalisia ihmisiä. Se on sitä kasvatusta, se elämään valmentaminen lapsen tahtisesti. Se on vanhemmuuden ydintehtävä. Moni laiminlyö sen tehtävän enemmän tai vähemmän, ja heidän lapsistaan tulee sitten näitä jotka ”tekevät vanhempiensa elämästä todella raskasta”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea juttua, mutta jos pointti on ettei lapsiperhe elämä ole raskasta, niin samaa mieltä olen. Joskus elämässä on raskaita jaksoja jokaisella, mutta ei se johdu siitä että on lapsia. Se nyt vaan kuuluu elämään! Ei lapset itsessään elämästä raskasta tee. Suurta huolta tietenkin aiheuttaa jos lapsella olisi jokin vakava sairaus, mutta jos nyt ihan tavis lapsiperheistä puhutaan niin en näe mikä siinä niin erityisen raskasta olisi. Pieniä murheita ja vastoinkäymisiä tulee, kuten ihan jokaiselle. Minkälaista ihmiset sitten olettavat että lapsiperheen arki olisi, tai minkälaista elämän ylipäätään pitäisi olla että se EI olisi raskasta?

Ironisesti ensimmäinen lauseesi kertoo mikä on ajattelusi ongelma; et perehdy yksityiskohtiin tai tosiasioihin, vaan peilaat kaiken oman elämäsi ja ennakkoluulojesi kautta. Ehkä siksi kuvittelet, että jos minulla on ollut helppo perhe-elämä, niin turha on toisten valittaa omastaan jos ei ole vähintään syöpää sairastavaa lasta? Jätä tuollainen turha jeesustelu pois.

No mikä siinä ihan tavallisessa perhe-elämässä sitten on niin raskasta? Miksi ihmiset ylipäätään hankkivat perheen jos oikeasti haluavat ihan toisenlaista elämää?

Perhe-elämä kestää lyhimmillään 18 vuotta. Se ei ole mikään identtinen aika joka on aina samanlaista. Perhe-elämä vaihtelee todella paljon kaikki sen osa-alueet eivät ole kivoja, moni osa-alue on. Ihmeellistä, että ihmiset ei tätä tajua. Vähän sama kun vaikka joku kiva työpaikka. Se voi olla vaikka unelma-ammatti, mutta silti jotkut hommat ei ole niin kivoja tai välillä väsyttää ja ottaa päähän. Jos ei nauti jostain asiasta 24/7 täysin rinnoin, se ei silti tarkoita ettei sitä haluaisi.

Helppo se on jeesustella helppoudella kun lapsilla on noin iso ikäero.

Meillä on neljä lasta, vanhin on 4v.

Pikkasen eri...

Jo isoäiti kirjoitti:

Jos jollakulla sujuu perheen pyöritys, niin mikäs siinä on vialla ?

Toisilla on sitä energiaa ja haastattelussa hän myönsi,

Mies ei niin innokas ole retkeilyyn.

Lasten syntymä-väli oli viisi vuotta, eli pikkuvauvoja ei nyt ole ihan solkenaan.

Minullakin oli nuorena virtaa ja voimaa,

onneksi tein lapset nuorena.

Minulla oli siinä myös maatilantyöt, ilman kunnallista hoitopaikkaa.

Plus kesäisin muiden lapsia . Ja hyvin jaksoin !

# Tosin telkkarin tuijottamiseen tai vauvapalstalle ei aikaa ollut.

Olen myös huomannut, että lestadiolais äideistä osa on tosi reippaita, osa todella syvissä vesissä.

En tiedä onko se esittämistä, vai ovatko oikeasti reippaita perheen pyörittäjiä.

Ajankäytön valintoja !

Se, että jollakin on helppoa ei ole se ongelma. Ongelmaksi muuttuu se, että tällaisen helpon perhe-elämän omaava avoimesti ihmettelee miksi joku valittaa että on rankkaa koska täähän on vain kivaa. Se, ettei hän ymmärrä, että ihmisiä on erilaisia, häneltä puuttuu tyystin empatia. Eikä kyllä ainakaan artikkelin ja somensa perusteella vaikuta kauhean kiitolliselta esim miehestään ja vanhemmista lapsistaan tai siitä, että he antavat hänelle mahdollisuuden toteuttaa itseään patikkaretkillä jne.

Vierailija kirjoitti:

Susannalla on melko pitkät ikäerot lasten välillä, silloin on todennäköisesti ehtinyt hyvin palautua raskauksista ja vauva-ajasta.

Kahta vaippaikäistä tuskin ollut yhtäaikaa.

Hienoa, kun jaksaa hyvin.

Minä sain useamman lapsen ennen kuin täytin 25 enkä kokenut rankaksi. Keho palautui nopeasti, paljon, paljon nopeammin ja paremmin kuin useimmilla naisilla (lihavammilla tai iäkkäämmillä). En kokenut pieniä ikäeroja rankaksi, ei kai olisi muuten tullut mieleen tehdä pakolla pienillä ikäerolla lapsia kun iän puolesta olisi ehtinyt myöhemminkin. Minustakaan perhe-elämä ei ole ollut rankkaa, mutta tottakai osalle on. Jonkun mielestä on rankkaa palautua raskauksista ja vauva-ajasta ja on rankkaa jos lapsia on enemmän kuin yksi tai pienillä ikäerolla. Toisista on rankkaa jos on yksikin lapsi vaikka olisi terve ja toivottu. Kaikille ei käy samat asiat liian rankaksi. Toki meillä pysyi parisuhde kunnossa ja mies on edelleen rinnalla, johtuuko se nyt sitten siitä, ettei lasten kanssa ollut rankkaa? Jos joku asia olisi ollut toisin, olisi voinut olla rankkaa. Tai ehkei sittenkään. Joidenkin mielestä ei ole rankkaa sen nepsynkään lapsen kanssa. Hyväksyttävää.

Hienoa, että Susanna on kaikissa elämänvaiheissaan onnellinen. Hän saa toki myös tuoda sen esiin.

Se, että häntä ärsyttää negatiivinen puhe vanhemmuudesta kertoo siitä, ettei hän pysty asettumaan toisten asemaan. Lapsiperheitä kohtaa erilaiset haasteet ja tukiverkkojen vahvuudet vaihtelevat, jos niitä edes on. Susannalla on selvästi hyvät tukiverkot. Myös lasten iso ikäero saattaa jonkin verran helpottaa arkea.

Toivoisin, ettei mediassa syyllistettäisi tällaisilla ”ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde lenkille, niin elämä hymyilee” tyyppisillä artikkeleilla vanhempia. Parhaimmillaan joku voi toki saada artikkelista inspiraatiota lenkkipolulle. Itse koen artikkelin kuitenkin syyllistävän tavallisia perhearjen haasteissa eläviä vanhempia. Ei vaikkapa yksinhuoltajana noin vain lähdetä lenkkipoluille. Etenkään, jos on valvonut useita öitä putkeen sairaiden tai huonosti nukkuvien lasten kanssa. Perheessä voi olla aika paljon myös muunlaisia haasteita.

Raskaiden asioiden esille tuominen ei poista vanhemmuuden ihanuutta ja hienoja asioita. Vaikeiden asioiden jakaminen voi auttaa hyvinkin paljon tiukoissa tilanteissa eläviä. En ymmärrä, miksi tätä puhetta pitäisi rajoittaa. Eikö kaikissa elämäntilanteissa ole omat haasteensa ja ilon aiheensa? Jokus pienemmät ja joskus suuremmat. Se kait on elämää.

Mikäs siinä jos jaksaa urheilla ja heilua ympäriinsä vauva kainalossa.

On kuitenkin eri asia, jos on yksi pieni lapsi kerrallaan hoidettavana, kuin monta pientä lasta yhtäaikaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea juttua, mutta jos pointti on ettei lapsiperhe elämä ole raskasta, niin samaa mieltä olen. Joskus elämässä on raskaita jaksoja jokaisella, mutta ei se johdu siitä että on lapsia. Se nyt vaan kuuluu elämään! Ei lapset itsessään elämästä raskasta tee. Suurta huolta tietenkin aiheuttaa jos lapsella olisi jokin vakava sairaus, mutta jos nyt ihan tavis lapsiperheistä puhutaan niin en näe mikä siinä niin erityisen raskasta olisi. Pieniä murheita ja vastoinkäymisiä tulee, kuten ihan jokaiselle. Minkälaista ihmiset sitten olettavat että lapsiperheen arki olisi, tai minkälaista elämän ylipäätään pitäisi olla että se EI olisi raskasta?

Ei sen sairauden tarvitse olla vakava. Myös krooniset sairaudet rasittaa ja taloudellinen epävarmuus.

Joo, ihan varmasti. Mutta moni kokee että nimenomaan ne lapset tekevät elämästä raskaan. Miksi ei sanota että sairaus tai taloudelliset huolet tekee elämästä raskaan, jos ne on se oikea syy?

Kaffepulla kirjoitti:

Vaikuttaa reippaalta ja positiiviselta ihmiseltä. Ja sellaiselta, joka oikeasti välittää perheestään ja arvostaa perhe-elämää. Ihanaa kuulla tällaistakin vaihteeksi.

On mieskin melkoinen löytö. Istuu tarakalla ja hieroo...Tai hoitaa kahta muuta lasta kun itse on vaeltamassa vauvan kanssa. Joo. Jos tästä suhteesta eroan niin varmaan jään loppuelämän sinkuksi jos tuollaista täydellistä miestä tavoittelen. Varmaan tekee kotonakin paljon hommia, ei juopottele, eikä ole paljon pois kotoa. Sitten myös saa kuulla että on liian valikoiva eikä tavallinen mies kelpaa. Tuo mies ei ole tavallinen.

” Lapsiperhearjen raskaudesta on toki kirjoiteltu niin paljon, että pelko on välillä hiipinyt myös tämän perheenäidin mieleen. Siksi hän on pyrkinyt tekemään asioita aina ennen sitä odotettua raskasta elämänvaihetta – sitä ei ole vain koskaan tullut.”

Eli tässä se vastaus on. Hänen täytyy pysyä liikkeessä, jotta ei vaan tarvitsisi kohdata näitä tuntemuksia, mitkä kotona odottaa. Onhan tuo jonkunlaista pakenemista.

”Ylinen jakaa mielellään luonnossa liikkumisen ilosanomaa, sillä hänen mukaansa liikunta auttaa kaikkeen: kipuihin, ahdistukseen, masennukseen ja särkyihin.”

Kyllä, osittain totta, mutta jos menisit sanomaan ihmisille jolla on diagnosoitu masennus niin se olisi vaan vittuilua 🙄 terve ihminen saa paljon mielihyvää lenkkeilystä ja ulkoilusta, mutta jos joku vaikeasti masentunut lähtee lenkille niin ei hänen aivot tuota sitä mielihyvää. Sen takia se on sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea juttua, mutta jos pointti on ettei lapsiperhe elämä ole raskasta, niin samaa mieltä olen. Joskus elämässä on raskaita jaksoja jokaisella, mutta ei se johdu siitä että on lapsia. Se nyt vaan kuuluu elämään! Ei lapset itsessään elämästä raskasta tee. Suurta huolta tietenkin aiheuttaa jos lapsella olisi jokin vakava sairaus, mutta jos nyt ihan tavis lapsiperheistä puhutaan niin en näe mikä siinä niin erityisen raskasta olisi. Pieniä murheita ja vastoinkäymisiä tulee, kuten ihan jokaiselle. Minkälaista ihmiset sitten olettavat että lapsiperheen arki olisi, tai minkälaista elämän ylipäätään pitäisi olla että se EI olisi raskasta?

Ei sen sairauden tarvitse olla vakava. Myös krooniset sairaudet rasittaa ja taloudellinen epävarmuus.

Joo, ihan varmasti. Mutta moni kokee että nimenomaan ne lapset tekevät elämästä raskaan. Miksi ei sanota että sairaus tai taloudelliset huolet tekee elämästä raskaan, jos ne on se oikea syy?

Ei koe vaan tässähän puhutaan lapsiperjearjesta.

Ei ne lapset siinä se rasittava osuus ole vaan

Perheen ja työn yhdistäminen

Kotityöt

Yhteiskunnan vaatimukset

Muiden vaatimukset

Jatkuva haukkuminen, media haukkuu ja mollaa aina - kuten tämänkin jutun kanssa

Minulla oli paska työpaikka joka vaati ennustamaan lapsen astmakohtaukset, rikkoi lakia jne.

Helppojan se pöljäsannan on laavuilla on tyhmä työ ja virka josta olla pois mielin määrin mitä nyt kesäisin piipahtelee nostamassa palkkaa tekemättä mitään

Ja monella myös lasten hyvinvointi on tärkeä eli ei tule mieleenkään vain dumppailla lapsia tuolla lailla heissulivei

Itse ihmettelen lähinnä tuota valtavaa näyttämisen halua. Miksi sitä pitää tehdä? Kenelle täytyy todistella? Ja miksi tehdä tästä kaikesta niin julkista? Onko se sen takia, ettei kukaan vaan pääse sanomaan laiskaksi vaan, että vau oletpa reipas ja hieno esimerkki!

Lähinnä mielisairasta, itse ajattelin kun luin tätä ”valtavan hienoa ja reipasta” elämäntyyliä.

Itsekin liikun valtavasti perheen kanssa ja yksinkin, mutta onko minulle tarve kertoa siitä kaikille? Ei.

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vaikuttaa reippaalta ja positiiviselta ihmiseltä. Ja sellaiselta, joka oikeasti välittää perheestään ja arvostaa perhe-elämää. Ihanaa kuulla tällaistakin vaihteeksi.

On mieskin melkoinen löytö. Istuu tarakalla ja hieroo...Tai hoitaa kahta muuta lasta kun itse on vaeltamassa vauvan kanssa. Joo. Jos tästä suhteesta eroan niin varmaan jään loppuelämän sinkuksi jos tuollaista täydellistä miestä tavoittelen. Varmaan tekee kotonakin paljon hommia, ei juopottele, eikä ole paljon pois kotoa. Sitten myös saa kuulla että on liian valikoiva eikä tavallinen mies kelpaa. Tuo mies ei ole tavallinen.

Se on naisen toimesta huudettu kiltiksi, jotta emäntä pääsee itse tekemään ja menemään. Kilttimies kyllä hoitaa lapset ja kodin jotta vaimo olisi tyytyväinen, eikä huutoa tulisi.

Muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa en itse lähtisi ns. sivistyksen ulottumattomiin. Siinä vaiheessa voi vielä ilmetä yllättäviä rakenteellisiakin juttuja, jotka altistavat esim. vakaville infektioille (esim. munuaisten rakennepoikkeamat). Oma vauvani olisi menehtynyt, jos emme olisi päässeet nopeasti tuossa iässä sairaalaan. Todennäköisyys on pieni mutta silti.

Meillä on kaksi lasta, toinen adhd ja toinen add. Välillä on ollut uskomattoman raskasta. Diagnoosin jälkeen on ollut helpompaa.

Ei lapsi-arkea kannata pelätä, seon osa elämää, osa luonnollista kiertoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea juttua, mutta jos pointti on ettei lapsiperhe elämä ole raskasta, niin samaa mieltä olen. Joskus elämässä on raskaita jaksoja jokaisella, mutta ei se johdu siitä että on lapsia. Se nyt vaan kuuluu elämään! Ei lapset itsessään elämästä raskasta tee. Suurta huolta tietenkin aiheuttaa jos lapsella olisi jokin vakava sairaus, mutta jos nyt ihan tavis lapsiperheistä puhutaan niin en näe mikä siinä niin erityisen raskasta olisi. Pieniä murheita ja vastoinkäymisiä tulee, kuten ihan jokaiselle. Minkälaista ihmiset sitten olettavat että lapsiperheen arki olisi, tai minkälaista elämän ylipäätään pitäisi olla että se EI olisi raskasta?

Ironisesti ensimmäinen lauseesi kertoo mikä on ajattelusi ongelma; et perehdy yksityiskohtiin tai tosiasioihin, vaan peilaat kaiken oman elämäsi ja ennakkoluulojesi kautta. Ehkä siksi kuvittelet, että jos minulla on ollut helppo perhe-elämä, niin turha on toisten valittaa omastaan jos ei ole vähintään syöpää sairastavaa lasta? Jätä tuollainen turha jeesustelu pois.

No mikä siinä ihan tavallisessa perhe-elämässä sitten on niin raskasta? Miksi ihmiset ylipäätään hankkivat perheen jos oikeasti haluavat ihan toisenlaista elämää?

Koska kuvitellaan sen elämän olevan toisenlaista. Elämässä tulee vastaan ennakoimattomia yllätyksiä ja tämäkin kehuskelija voi niitä vielä saada eteensä. Ei taida tämä ope juuri tuntejaan valmistella ja kokeita korjailla ja suunnitella kaiket illat niinkuin täällä viime päivien kouluketjuissa opettajat väittävät tekevänsä.Nythän kaikki muut opettajat ovat niin uuvuksissa ja väsyneitä. Eli monet perheelliset tekevät enemmän töitä ja monesti perhe-elämän yhdistäminen työhön on vaikeaa. Yhteistä aikaa perheelle ei jää ja turvaverkkoja ei ole kun monet asuu kaukana sukulaisistaan. Esim. Mieheni teki yrittäjänä pitkää päivää, omat vanhemmat asuvat 1000 kmn päässä , joten eipä ole mahdollista vaeltaa yhden muksun kanssa vaeltaa viikkoa tai hiihtää toisen kanssa tuhansia kilometrejä. Minä pyöritin todella yksin sen kolmen lapsen arjen ja lisäksi tein lähes täyden päivän miehen firmassa. Kaikki kun me emme voi lekotella opettajanvirassa. Esikoinen oli helppo vauva ja pahaa aavistamatta teimme kakkosen ja kolmosen vuoden välillä. Kolmonen oli koliikkivauva ja kakkonen muuten vaan herkkäuninen. Pienempien kolme ensimmäistä vuotta meni kuin sumussa unenpuutteen takia. Jompikumpi oli koko ajan hereillä. Onnea vaan Susannalle, joka tajusi lisääntyä viiden vuoden välein. Toki raskaampaa vielä perhe-elämä olisi mikäli osuu perheeseen sairautta, erityislapsia, taloudellisia vaikeuksia, työttömyyttä tai mielenterveysongelmia. Harvoin kenenkään elämä menee niin helposti kun etukäteen ajattelisi. Itse olen omat lapseni saanut kunnialla maailmalle ja oman elämän alkuun . Susannan kannattaisi kehuskella vasta sitten kun on tehnyt saman.

Mmm mielenkiintoinen artikkeli.

Itse aikoinaan päädyin masennuksen vuoksi psyk puolelle ja tuolloin psykiatri määritteli minulla olevan bibo II, koska olin vuosia aikaisemmin (noin 15 vuotta) opiskellut itselleni ammatin lasten ollessa pieniä. Valmistuin ajallani kiitettävin arvosanoin. Hän perusteli sitä DG sillä, ettei pienten lasten äidit voi jaksaa tuollaisia isoja asioita hoitaa ellei kyseessä ole sairaus nimeltä bibo.

Minulla ei ole ollut koskaan irtosuhteita, enkä koskaan ole ollut mistään seksiin liittyvästä kiinnostunut, ei ongelmaa alkoholin kanssa, koska en juo. En ymmärrä vieläkään mikä tai mitä on ajatusten riento. En ollut ulosoton asiakas tms.

Olin toki juuri ennen hoitoon hakeutumista eronnut ja vaihtanut työpaikkaa.

Mietin vain mitäköhän tämä minut diagnosoinut lääkäri tästä artikkelin äidistä ajattelee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea juttua, mutta jos pointti on ettei lapsiperhe elämä ole raskasta, niin samaa mieltä olen. Joskus elämässä on raskaita jaksoja jokaisella, mutta ei se johdu siitä että on lapsia. Se nyt vaan kuuluu elämään! Ei lapset itsessään elämästä raskasta tee. Suurta huolta tietenkin aiheuttaa jos lapsella olisi jokin vakava sairaus, mutta jos nyt ihan tavis lapsiperheistä puhutaan niin en näe mikä siinä niin erityisen raskasta olisi. Pieniä murheita ja vastoinkäymisiä tulee, kuten ihan jokaiselle. Minkälaista ihmiset sitten olettavat että lapsiperheen arki olisi, tai minkälaista elämän ylipäätään pitäisi olla että se EI olisi raskasta?

No monesti se kai on niin, ettei ne lapset, mutta kaikki muu siihen ympärille tuleva kylläkin. Koulut, tarhat, harrastukset, sairaudet, rahavaikeudet, terveys ym. Mikä siinä on ollessa, kun kaikki sujuu hienosti. Lapset omatoimisia, ulospäin suuntautuneita terveitä kympin koululaisia. Jotka rakastavat urheilla, joilla on kavereita ja kotikin on jossain sopivan matkan kaikesta kivasta lapsille.

Illalla tulevat reippaina kotiin, syövät kaikkea hyvällä ruokahalulla lihomatta. Eivät napostele salaa ja valitsevat mielummin ulkoleikit kun ruudut ja piha on täynnä muita lapsia, joiden seurassa viihtyvät.

Teini-ikäisinä ovat tietenkin sober curious ja satsaavat sinne lukioon ja rahkeet riittävät hyvin kaikkiin mahdollisin koulutuksiin.

Mutta miten nämä joiden lapset ajautuvat heti vääriin porukoihin? Koulu ei vaan suju eikä kiinnosta. Aamulla kouluun saaminen on kovan kamppailun takana ja aina ovat lintsaamassa. Opettajat valittavat aina ja ystäviä ei koulussa ole. Pikemmin siellä on kiusaamisen kohde ja lapsi vaan lihoo ja lihoo ja varastaa jopa, saadakseen herkkuja.

Lapset eivät ole lapsia vain 1-8 vuotiaina vaan ihan sinne teini-ikään asti ja jos huonosti käy niin kyllä heidän kanssaan elämästä voi tulla todella raskasta. Muistan kun omalla luokallani oli muutama poika joka oli aloittanut tupakoinnin 11 vuotiaana ja varmaan myös ryyppäämisen. En jaksa uskoa, että kovin kevyttä oli näillä perheillä.

Näistä perheistä ei koskaan puhuta, koska kukaan ei omalla naamallaan halua tulla esille, mutta jos nyt ihan oikeasti katsoo, niin jokaisessa luokassa on lapsia, jotka ”tekevät” heidän vanhempiensa elämästä todella raskasta.

Joo joo. Jokaisella luokalla on näitä lapsia jotka tekevät vanhempiensa elämästä raskasta.. se on seurausta siitä miten vanhemmat itse ovat toimineet!

Esimerkiksi ruokailut. Jos lapselle tarjotaan normaalia perusruokaa, eikä anneta napostella herkkuja kun ruoka ei maistu, oppii lapsi syömään monipuolisesti ja säännöllisesti. Mutta jos on liian raskasta laittaa ruokaa, ja turvaudutaan ajatukseen että ”kunhan syö edes jotain” ja tarjotaan aamupalaksi sokerimuroja, lounaaksi/ päivälliseksi nakkeja, hampurilaisia, pizzaa jne, juomaksi mehua, välipalaksi keksejä jne. Tietenkin lapsi omaksuu hyvin helposti tällaisen ruokavalion.

Tai pelaaminen. Asetetaan peliajat näön vuoksi, mutta kun lapsi vänkää vastaan annetaan periksi. Äkkiähän se lapsi oppii ettei rajoista tarvitse pitää kiinni, ja pelimaailma pääsee koukuttamaan.

Tai kouluasiat. Vanhemmat eivät ole pienestä asti kertoneet lapselle asioista, opettaneet, olleet kiinnostuneita, keskustelleet. Luonnollinen kiinnostus uuden oppimiseen on sammutettu. Eikä läksyissäkään auteta, ja koulunkäynnistä kiinnostutaan vasta kun valituksia alkaa opettajalta tulla. Onkohan ihme ettei lapsenkaan mielestä sitten koulu ole tärkeä, eikä sinne ole kiva mennä.

Kaveritaidotkaan ei ole pienestä asti kehittyneet, kun vanhemmat eivät ole lapsen kanssa leikkineet, harrastaneet, keskustelleet. Toisten lasten kanssa tulleita riitoja ei ole selvitetty, eikä käsitelty. Lapselle ei ole koskaan opetettu miten toisen kanssa ollaan. Miten hän sitten kouluikäisenä osaisi olla sosiaalinen ja pidetty kaveri kuin taikaiskusta?

Lapsi tarvitsee pienestä asti ohjausta ja esimerkkiä elämän eri osa-alueilla. Ei niistä lapsista itsekseen kasva pärjääviä sosiaalisia ihmisiä. Se on sitä kasvatusta, se elämään valmentaminen lapsen tahtisesti. Se on vanhemmuuden ydintehtävä. Moni laiminlyö sen tehtävän enemmän tai vähemmän, ja heidän lapsistaan tulee sitten näitä jotka ”tekevät vanhempiensa elämästä todella raskasta”.

Minua ei koskaan autettu kouluhommiasa, viety harrastuksiin (koska vaiva ja hinta), tuettu kaveriasioissa ja muutenkin oli kotiolot aika perseestä (alkoholismi, perheväkivalta). Mutta aina olin luokan parhaita ja kavereitakin oli/on. Geenit on yllättävän kova määrittäjä.