Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Sinä perheellinen mies! Osaisitko auttaa suhdeongelmassani?
10.10.2014 |
Kotona on kurja tilanne josta haluaisin (ja olen puhunutkin) puhua kihlatulleni (mies), mutta olen kokenut tulokset laihoiksi. En tiedä enää viedäkö tilannetta loppuratkaisuunsa, miten se tehdä, auttaako puhuminen mitään tai miten edetä. Ehkä teillä vauvapalstan perheellisillä miehillä voisi olla ehdotuksia asian suhteen?
Me ollaan tosi erilaisia mieheni kanssa. Rakkautta on molemmin puolin, mutta me ei oikein löydetä yhteistä säveltä. Suhde on aina ollut enemmän ja vähemmän tällainen. Minä en ilmeisesti osaa vastata avokkini tarpeisiin eikä hän minun. Ja lopputulos on sellainen, että olen tosi yksinäinen, pikkuhiljaa katkeroitumassa ja ennenkaikkea kateellinen siellä missä kohtaan toisiaan hellästi ja rakkaina pitäviä puolisoita. Tunnen jääväni kaikesta paitsi.
Miehelle kun yritän asiasta puhua, ainoa mihin hän kykenee on lause: niin sinäkin. Eli vastuu omista virheistään siirretään heti minulle, mutta siltikään ei olla valmiita puhumaan/erittelemään virheitäni. Voisin vaikka maailman tappiin käydä läpi keskustelun omista virheistäni jos se avaisi oven keskustelussa myös sille, että hän ottaisi vastuuta ja kuuntelisi mitä mietin hänen osuudestaan. Kommunikointimme on muutenkin hyvin haastavaa. Hän ottaa pienimmänkin äänen korotuksen/kiristymisen huutamisena ja yhteistyö loppuu siihen. Kuitenkin, jos asiasta ohimennen viattomasti puhun, siihen ei tartuta, sitä ei kuulla tai sitä ei pidetä tärkeänä koska en nosta siitä metakkaa. Mä en saa m-i-n-k-ä-ä-n-l-a-i-s-t-a yhteyttä. Kaikki mitä tarvitsisin on hänen mielestään vain hänen alentamista ja syyttämistä vaikka teen ihan samat asiat.
Suurin suruni on ehkä nyt tuo kateus toisten pariskuntien onnesta. Se ei ole pahaa kateutta vaan tekee minut vain äärimmäisen surulliseksi ja yksinäiseksi ja koen että menetän paljon asioita. Rakastava katse puolisoon, lempeä naljailu, ystävällinen kosketus tai vaikka vaan halaus kun tullaan seurueeseen on kaikki iloisuuteni säilyttämisen kannalta haastavia pariskuntaeleitä. Olisi minustakin kiva, että mieheni vaikka taputtaisi minua reidelle jotakin sanoessaan tai kiusoittelisi minua. Äh, nyt alkaa itkettää, pirrrhana...
Kuten näette. Pienet on murheeni sairastumisien rinnalla, mutta parisuhteeni on vaakalaudalla. En tiedä miten puhua tästä miehen agressiivisen ärsyyntymisen takia ja kuitenkin tiedän, että suhteemme lähenee loppua kun tämä jatkuu.
Mies on aina ollut tosi itsenäinen, jo teini-iässä oli oman tiensä kuljeskelija, reppureissasi yksinään. Hän ei ole tuntunut koskaan tarvitsevan ketään. Iltaisin hän viihtyy liikaakin omassa työhuoneessa tehden harrastuksiaan (sähköjuttuja) tau työjuttuja tai muuten netissä opiskellen/pyörien. Minun kanssani ei kuulemma viihdy koska katson vain televisiota tai rämppään puhelinta. Se on kyllä totta, mutta teen sitä yksinäisyyttäni, ja televisio on aina auki lähinnä siksi että saisin tuntemuksen muiden ihmisten läsnäolosta. Mies ei ole millään lailla agressiivinen minua kohtaan. Ei lyö, ihan halaakin päivittäin ja hieroo selkää, mutta yhteinen kontakti päivässä jää ehkä 0,5-1h. Kertoo minulla elämästään vain työ tai harrastusjuttuja. Ei puhu koskaan tunteistaan tai parisuhteestamme tai sen tulevaisuudesta. Ja valittaa minulle etten kerro omasta elämästäni (saattaa esim. kuulla jotain mitä kerron siskolleni ja rekisteröi silloin etten jaa kaikkea hänelle) tai puhu yhteiskunnallisista jutuista. Joo en puhu, kun koko ajan mielessäni esillä kiusaa vain ykkösenä oman parisuhteen tila ja epätyytyväisyys ja sen rinnalla valitettavasti Ebolakin kalpenee. Hän on myös aikamoinen nalkuttaja. Minä nalkutan siitä, etten koe saavani apua huushollin siistinä pysymisessä ja hän nalkuttaa siitä että laitan kynttilöitä palamaan, musa on hivenen liian kovalla tai ylipäätään päällä tai niinkuin tänäaamuna: paistoin aamiaiseksi itselleni kananlihaa ja se paloi hiukan kiinni. Palaneen käry aamutuimaan näytti olevan hiukan liikaa...
Mitä tämä on? Kannattaako tässä enää edes yrittää korjailla tilannetta vai oliko tää satu tässä? Rakastaakohan hän edes minua vaan on vain tottumuksen takia yhdessä yms... kaikki nämä kysmykset ovat auki ja niihin ei löydy vastausta. Miehellä se on, mutta kun ei puhu, ei yritä, ei lupaa. Hänen elämänsä on "hyvää" kun kukaan ei vaadi siivoamaan tai pitelemään kädestä, kun saa mennä ja harrastaa ja kun ei tartte ajatella ja keskustella mitään syvempiä. Valitettavasti tällainen pinnallinen yhteys ei riitä minulle vaan tekee minut suorastaan sairaaksi. Olen yksinäisempi kuin voisin edes yksin olla.
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei halua jatkaa suhdetta kanssasi mutta pelkää liikaa eroa tehdäkseen asialle mitään. Toimin itsekin samalla tavalla ensimmäisessä avoliitossani mutta olen sittemmin oppinut läksyni. Vittumaistahan tuo on, mutta pelko saa ihmisen tekemään typeriä asioita.
Ihmettelen, että olet jaksanut noinkin pitkään.
Olette erilaisia? Harva suhde voi toimia automaattisesti. Kyllä voi, mutta se on todellinen lottovoitto. Molempien on luovuttava jostakin toistensa hyväksi, jos meinaa, että siitä tulee jotakin. Eri asia on, jos lotto on tuonut täysosuman, mutta se on lottoa se.
Ihmissuhdeasiat on ihan täydellistä lottoa. Sitä mukaa kun aika kuluu, niin ne toisen negatiiviset piirteet tulee pikkuhiljaa esiin ja pettymys, kun se puoliso ei ollutkaan sitä, mitä toivottiin.
Vain Jumalan kanssa voi varmasti onnistua ihmissuhdeasioissa. Tiedän, että moni uskova on eronnut, mutta moni uskovakin on lotonnut tässä asiassa?
J-P
Kiitos vastauksista. Itsekin oon mietiskellyt tuota, että onko se niin vaan laiska ettei jaksa käydä läpi eroa vai mikä on. Tosi paskamaista laittaa minut vastuuseen siitäkin! On sitten hänen jatkossa helppo hymistellä niin, että en mä mahtanut sille mitään kun se vaan lähti.
Mä olen niitä henkilöitä ettei mun kanssa ole pakko olla, mutta siitä pitää pystyä puhumaan. Voidaan sitten ratkaisut tehdä yhdessä ja hoitaa asiat läpi järkevästi enempiä surematta (siis sitä tarpeetonta surua toisen mulkkuudesta). Tämä mitä nyt eletään on TÄYSIN turhaa!!!
Suhdetta on kestänyt jo 5 vuotta. Viime vuonna mentiin kihloihin. Ehei, mies ei kosinut vaan ehdotin ja homma oli taas jees jees. Ollaan sovittu jo lapsen teostakin puoli vuotta sitten mutten ole alkanut hommaan edes kun arki on ollut näin kuraa.
Mun omatkin tunteet konkretisoituivat siihen muutama yö kun mietin, että mitä jos sairastuisin vakavasti vaikka syöpään. Missä sairastaisin? En ikimaailmassa jäisi "kotiini" sairastamaan vaan palaisin vanhempieni luokse kaupunkiin jossa asuu koko perheeni; vanhempani, siskoni lapsineen ja iso liuta sukulaisia. Sairastaminen täällä miehen ja miehen suvun ääressä olisi piinallinen ja loputtoman yksinäinen urakka. Aivan kauhea kohtalo viimeiseen minuuttiin asti. Surullista tajuta tuokin...
Et halua erota, koska se ei ole sinun mielestäsi sinun hommasi?
No, kärsi toki vaikka viisi vuotta vielä.
Oma valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kun tyrät rytkymään tilanteen mukaan;)
Meillä sama tilanne... Mies on myös aika minäminä tyyppi. Meillä myös lapsia. Mä olen jo vähän saanut vastauksia. Pommitin viesteillä tosi usein ja sit mieskin varmaan jo tajus et tarvii puhua. Mutta eipä tää viä selvää ole... Ei oo helppoo. Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 22:57"]
Et halua erota, koska se ei ole sinun mielestäsi sinun hommasi?
No, kärsi toki vaikka viisi vuotta vielä.
Oma valinta.
[/quote]
No kyllä mä voin erota siinä vaiheessa kun mulle sanotaan ettei nappaa enää. Mutta eihän se nyt niin mene, että se se joka ei halua olla toisen kanssa, ei ota eroa itse vaan ulkoistaa sen venkoilulla jollekulle toiselle. Kuin tyhmä sä olet?
Ette sovi toisillenne. Eteenpäin. T. Perheellinen mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kuin edelliseltä avoliitoltani. En vain saanut miehestä mitään irti, oli kuin saippuapala. Kun lähdin, niin se oli hänelle suru, mutta luulen, että surin itse enemmän. On hän humalassa joskus harmitellut mun tutuille, kun ei ollut mulle parempi mies, mutta se ei vaan tullut häneltä luonnostaan. Väkitämme varmasti molemmat toisistamme edelleen ja muistelemme lämmöllä, mutta se ei vaan toiminut. Olin kuin janoinen autiomaassa, kun en saanut mitä tarvitsin siitä suhteesta. Pakko sanoa, että vaihtamalla parani. Tuo ed. suhde kesti 6 vuotta, nykyinen kestänyt 10, eikä ole samoja ongelmia ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos nyt lähdetään kommunikoinnista niin miten lähestyä tällaista kaveria? Miten saada oikeasti kuulemaan ja ymmärtämään mun asiasisällön ilman silmitöntä vihaa ja reagointia? Kirje? kasvokkain keskustelu kaiken diskretian voimin?
Vai rupeanko jättämään lyhyitä ja tiiviitä post it lappusia asiasisältöineen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lappu vaikka tyynylle. "Moi, olen tosi yksinäinen koska et halua viettää aikaa kanssani". Lappu hänen myslipussissaan aamutuimaan. "Terve, en kerro minulle koskaan rakastavasti". Paskalla käydessä wessan ovessa. "Miksi et kosketa minua koskaan?"....
Mä kirjotin niitä kirjeitäkin, sain vastaukseksi olankohautuksia. Jotkut ei vaan pysty avautumaan tai antamaan tunnetasolla mitään. On hienoa, että jaksat yrittää, mutta jossain vaiheessa sun pitää vaan joko hyväksyä tai lähteä.
T:11
[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 23:53"]
[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 22:57"]
Et halua erota, koska se ei ole sinun mielestäsi sinun hommasi?
No, kärsi toki vaikka viisi vuotta vielä.
Oma valinta.
[/quote]
No kyllä mä voin erota siinä vaiheessa kun mulle sanotaan ettei nappaa enää. Mutta eihän se nyt niin mene, että se se joka ei halua olla toisen kanssa, ei ota eroa itse vaan ulkoistaa sen venkoilulla jollekulle toiselle. Kuin tyhmä sä olet?
[/quote]
Ihan miten itse haluat. Voit tosiaan jäädä suhteeseen kärsimään vielä vaikka kuinka moneksi vuodeksi, jos periaatteesi ovat sinulle onnellisuutta tärkeämpiä. Ketään muuta et tuolla vahingoita kuin itseäsi.
Jotkut miehet vaan ovat sellaisia. En usko, että käyttäytyminen koskaan muuttuu ratkaisevasti näiden kohdalla. Asia täytyy vaan hyväksyä ja hakea elämältä jotain muuta tai erota.
Olen eronnut (mies), mutta parisuhteessa koin suurta yksinäisyyttä ja oli tunne, että toinen ei ymmärrä. Puhuimme kyllä asioista ja koskettelimme ja ulospäin näytti varmmaan että suhde on ok. Silti mulla oli aina tunne, että kaikki muu ajaa aina mun edelle ja mut huomataan siinä vaiheessa kun on tyhjä hetki eikä mitään muuta tekeillä. Ei se varmaan ihan näin totaalisesti mennyt, mutta jossain vaiheessa se alkaa tuntua siltä ja tilanne kärjistyy puolin ja toisin.
Ehkä siinä vaiheessa kun kumpikin kokee, ettei toinen ymmärrä suhde ajautuu sellaiseen lukkoon mistä on hyvin vaikea löytää ulospääsyä, kun kumpikin linnottautuu itsensä sisään. Me ei ainakaan löydetty ratkaisua, vaan pattitilanne jatkui kunnes kumppani löysi toisen, joka ymmärsi.
Minusta tuntuu, että miehesi mielestä parisuhteessanne ei ole välttämättä mitään vikaa. Hän vaikuttaa vaan olevan aika introvertti luonne, sellainen joka viihtyy paljon itsekseen eikä kaipaa toisesta sellaista tunnetason yhteyttä mitä sinä taas kaipaat. Kyse on siis minusta teidän erilaisuudestanne. Ymmärrän hyvin miestäsi koska olen aika samanlainen, eli en kaipaa (tai minua suorastaan kammottaa) jotkut parisuhdekeskustelut tai liiallinen läheisyys ja romantiikka...
Luulen, että kumpikaan teistä ei voi kauheasti muuttua siitä mitä olette nyt, koska kyse on perusluonteista. Käytännössä siinä pitää sitten vaan päättää, että jatkaako suhdetta niin erilaisen ihmisen kanssa vai ei. Jos päätät jatkaa, sinun täytyy sitten löytää muualta keinot tyydyttää tarpeitasi esim. tunteista puhumiseen, vaikka ystävättäristä. Joka tapauksessa sinun täytyy hyväksyä että mies tulee aina olemaan omanlaisensa introvertti jurrikka eikä siitä muuksi muutu... Jos et sellaisen kanssa voi tai halua elää, vaihda miestä. Itselläni niin onnellinen tilanne, että myös puolisoni on samanlainen introvertti jurrikkaa, niin synkkaa hyvin :)
Hmm, hän oli kovin erilainen seurustellessamme. Yhteenmuutto muutti suhteen luonteen täysin. Enkä pakottanut häntä mihinkään, ennenkuin joku ehtii siitä huomauttaa. Ehdotin vain 2v yhdessäolon jälkeen josko muuttaisimme yhteen ja hän sanoi että jees muutetaan vaan. Ei hän innostunut asiasta mutta ei epäröinytkään. Itse hän selittää asioista innostumattomuuden brittiläisellä understatementilla (on kasvanut ulkomailla), mutta minusta kaikki on tuntunut alusta asti siltä kuin hän lipuisi suhteessa tarttumatta mihinkään. Ja väittää MINUA "perhoseksi" kun en pidä kiinni orjallisesti ruoka-ajoista tai nukkumaanmenoista vaikkei itse pidä kiinni mistään itselleen tärkeästä.
Hassua, kun alkuaikoina paljonkin puhuimme entisistä elämistämme, hän kritisoi paljonkin ex-miestäni siitä ettei hän yrittänyt pelastaa parisuhdettamme esim. rakkaudentunnustuksilla ja pyynnöillä yhä yrittää yms...kun olin lähtöpäätöksen tehnyt. Nyt hän sortuu samaan. Ei tästä voi vetää oikein muutakaan johtopäätöstä kun että en ole sellaisen "nöyristelyn" arvoinen. On parempi menettää minut kuin antaa minulle sitä mitä eniten tarvitsisin. Voihan vika olla suurimmissa määrin minunkin, mutta kun en saa sitä PALAUTETTA. Ei kerrota mitä haluaisivat että muutan käytöksessäni (paitsi se muka huutaminen) tai miten sovittaa erilaiset halut yhteen niin että kumpikin voisi olla onnellinen.
Itse tiedän, ettei minusta ole elämään tällaisessa suhteessa. Suhteen pitäisi olla kompromissi molemmille eikä vain toiselle jos lähdetään asetelmiin että yritetään suhdetta erillaisin tarpein. Minä rakastan häntä, mutta koska olen sairastanut masennuksen 2 kertaa, en voi jättää itseäni alttiiksi asioille jotka pitkällä aikavälillä vievät terveyteni.
Alue: Aihe vapaa
JSSAP :D