Olinko ainut 70-luvun lapsi, joka ei tykännyt Karvakuonoista ja Pelle Hermannista?

Minusta Pelle Hermanni oli pelottava.

Se kepakko oli pelottava, muuten tykkäsin.

En tykännyt, enkä tykännyt pikku kakkosestakaan. En jaksanut kuunnella iltasatua.

Taikuri Max oli ainut mielenkiintoinen hahmo.

Pelle Hermanni oli kiva. Karvakuonoista en välittänyt.

Olen kasarin lapsi.. Mutta ikinä en tykännyt pellehermannista, enkä muutenkaan pelleistä (siekuksessakin, eivät hauskoja vaan tyhmiä).

Karvakuonot? Oliko se se koira, ransu?

(btw, ransu😀)

Joo, en iso fani.

Karvakuonot oli kamala.

Karvakuonot olivat hetkittäin kivoja, mutta omat koirat olivat viihdyttävämpiä. En kai jaksanut kuunnella pelkkää puhumista vielä tuossa iässä.

Pelle Hermannia inhosin. En ole koskaan pitänyt alentuvasti lapsille sössöttelevistä aikuisista miehistä. Jokin siinä elähtäneessä kasvomaalissa ja hihittelyssä oli pelottavaa ja vastenmielistä. En ole kyllä muistakaan klovneista pitänyt, enkä sirkuksesta.

Mä tykkäsin pelle hermannista ja nalle luppakorvasta. Karvakuonot ei ollu mun suosikkeja. Lasse Pöystin iltasatu oli kaamea. Kylli-täti taas kiva.

Pelle Hermanni asui siinä pienessä vaunussa. Olen siitä lähtien haaveillut minikodista. Ehkä joku päivä saan sellaisen. Nythän ne alkaa olla muodissa ja kohta jo varmaan pakollisia kaikille.

Pelle oli ihan kiva koska semmoinen hössttäjä ja ransun äänestä tykkäsin. Matti 6 miisu oli silti se parhain.

Kaikki prätkähiiret ja muu adhd moska ei sensijaan sovi lapsille laisinkaan

Pelle Hermanni on synkkä ja outo.

Pelle Hermanni oli pelottava. En pelännyt pellejä, vaan jotenkin sen ohjelman tunnelmaa. Katsoin silti kun se tuli, mutta en ikinä tykännyt.

Mä inhosin pelle Hermannia ja karvakuonoista en tykännyt

Ransu oli ihan paska. Rikua dissattiin, vaikka se oli luonnollisin niistä hahmoista. Pelle Hermanni oli kyllä pitkästyttävä jo silloin. Nykyään ajattelee, että miten sitä on jaksanut katsoa sitäkään vähää.

Toisaalta ovat kuitenkin parempia, kuin nykyiset ADHD-toiminta/kohellus animaatiot, mitkä eivät ainakaan rauhoita lasta ohjelmaa seuratessa ja ampiasvyötäröiset tyttöanimaatiot, joissa ulkonäkö paineita aletaan luomaan etenkin tytöille jo lapsesta lähtien.

Muumilaakson tarinat (alkuperäisillä äänillä) ehkä paras lastenohjelma siten 90-luvun. Omasta mielestäni.

Nalle Luppakorva oli piiiiitkä veeeeteiiinen ( haukotus) ja missä sen vanhemmat oli, ihmettelin.

Tykkäsin molemmista. Sen sijaan Muumeja pidin lapsena ankeina ja synkkinä. Olen yhä samaa mieltä.

Tohtori Sykerö oli lapsuuteni lemppari. Kai siitäkin nykyään löydettäisi jotain kiellettyä.

Pelle Hermanni oli kuin joku yksinäinen, alkoholisoitunut keski-ikäinen, joka vain puhelee itsekseen. Lapsen kannalta ihan leppoisa. Olihan ohjelman tempo hidas mutta samoin se oli muissakin tuon ajan ohjelmissa.

 Justus Lohikäärme oli minusta vähän traumaattinen, kun itki siinä välillä aina jotain asiaa. Niitä savikyyneleitä.

Nalle Luppakorva oli muistaakseni näennäisen kiva ja lapsille sopiva, mutta siellähän oli aina joku opettavainen tarina mitä saa ja mitä ei saa tehdä.

Ransu ja karvakuonot olivat aika neutraali ohjelma minulle.

Kössi kenguru oli jo lasten aliarvioimista, huolimattomasti saksilla leikattuine hahmoineen. Sama tyyli, kuin South Parkissa, erotuksena, että toinen oli tehty "kieli poskessa" ja toinen tosissaan. Piilomaan pikku-aasi oli myös tuskaa.

Vierailija kirjoitti:

Kössi kenguru oli jo lasten aliarvioimista, huolimattomasti saksilla leikattuine hahmoineen. Sama tyyli, kuin South Parkissa, erotuksena, että toinen oli tehty "kieli poskessa" ja toinen tosissaan. Piilomaan pikku-aasi oli myös tuskaa.

Entäs Hinku ja Vinku?