Perheemme on niin yksin.

Olemme muuttaneet uudelle paikkakunnalle pari vuotta sitten töiden perässä. Kotipaikkakunnalle, missä on ystävät ja sukulaiset, on niin pitkä matka (koko päivä menee ajoon), että jaksetaan käydä 3-4 krt vuodessa.

Tässä ollaan käyty lasten vanhempainvarteissa ja vasu-keskusteluissa viime viikkoina, ja niissä keskusteluissa tajusin julman tosiasian: Olemme perheenä tosi yksinäisiä! Tuntuu että kaikilla on jo omat kuviot, aikuisetkin tuntevat toisensa jo tarhasta asti saati sitten lapset. Meidän lapset ovat tulleet kesken kaiken "sotkemaan" kuviot. Ei auta, että puhumme eri murretta, olemme ehkä liian äänekkäitä ja vilkkaita, ja me aikuiset vähän liian erikoisia ja erilaisia tähän kaupunkiin. Meillä on kärkkäät mielipiteet asioista, inhoamme kaikkia valtavirta/massa-juttuja, esim. telkkarista ei katsota (suomalaisia) musiikki-, komedia-ym sarjoja, minkä fraaseja lapset sitten hoidossa ja koulussa toistelevat, meidän lapset ovat ihan pihalla. Musiikkimakumme on monipuolinen, mutta todella kaukana valtagenrestä ja emme koskaan kuuntele radiosta sitä järkyttävää renkutusta.

Tajusin juuri, että siirrämme tätä erilaisuuttamme lapsiimme ja varsinkin vanhemman lapsemme kohdalla ilmeisesti hänen ikätoverit ovat sen aistineet. Lapsilla on ollut kavereita, mutta ei mitään "parasta"kaveria koskaan.

Me aikuiset olemme ystävystyneet omien työkavereittemme kanssa, ja jonkin verran nähneet myös vapaa-ajalla. Mutta lapsia ei joko ole näillä työkavereilla tai sitten lapsensa ovat jo paljon isompia. Hoidossa sanottiin että ottakaa vaan rohkeasti yhteyttä lapsen tarhakavereiden vanhempiin, ja kutsukaa leikkimään lapsen kanssa, ja näin aiomme tehdäkin.

Onko kenelläkään muulla ollut samanlaista tilannetta? Neuvoja?