Lue keskustelun säännöt.
Krooninen bulimia aikuisena; vertaistukea ja kokemuksia kaipaan
Siipirikko
29.08.2021 |
Olen 34-vuotias nainen, ja sairastan bulimiaa. Sairastuin 18-vuotiaana, ja sen jälkeen oireettomia jaksoja ollut välissä, jopa vuosia, muttanyt taas oksentaminen tullut osaksi arkea. Söin vuosia seronilia tähän ja masennukseen, mutta en enää. Masennus helpottanut, enkä halua koko ikääni olla ns. lääketokkurassa.
Nykyään oksentaminen ei vaadi edes ahmimista, normaali ruoka ja välipalat on ihan tavallista oksentaa jos vähääkään on tukala olo tai maha pömpöttää. Minulla on ihan järjetön lihomisen pelko, vaikka olen hoikka. Ja tarve tulla hyväksytyksi ja kuulua porukkaan. Tunnen itseni aina vähemmän tärkeäksi kuin muut. Oksentelun lisäksi juoksen useamman kerran viikossa 10-15 km:n lenkkejä lihomisen pelon takia.
Onko täällä muita kroonikoja, jotka haluaisi jakaa kokemuksiaan ja antaa vertaistukea? Myös parantuneiden tarinat ovat tervetulleita.
(Niin ja hampaani ovat todella huonossa kunnossa, mikä ei varmaan yllätä ketään...)
Kommentit (12)
Hae apua, oikeasti. Eikä persevieköön nyt mitään ketoilua, vaan terapiaa ja ravintoterapeutille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten voit vetää juoksulenkkejä nautinnollisesti, jos elimistö on oksentelusta sekaisin?
Auttoiko lääke vaivaan? Mitä oli elämässäsi toisin silloin? Ja mikä on nyt vialla kun oirehdit.
Itse söin samaa lääkettä joskus ja se todellakin auttoi, mulla oireilu ei ole palannut vaikka lääkityksen olenkin lopettanut. Mielitekoja on tosin stressaavissa tilanteissa mutta se ei jää päälle.
Itse pyysin silloin päästä ravitsemusterapeutille. Psykiatri katsoi mua ja totesi, ettei siitä ole apua, koska mähän tiedän jo kaiken. Ja oikeassahan se oli. Kyllä mä tiedän kuinka tulisi syödä. Ja nykyään olenkin löytänyt omalle keholle oikean tavan syödä ja liikkua, vaikka se ei olekaan yleinen suositusten mukainen normi.
Kuulostaa, että tarvitsisit tukea itsesi hyväksymiseen ja itsetuntoon. Miksi ihmeessä kuritat itseäsi niin paljon? Mitä elämässäsi on tapahtunut, minkä takia tunnet itsesi noin huonoksi?
Itse olen taas lääkkeellä ahdistuksen takia ja ruokahalu on nolla. Noh, se on sivuseikka mutta enemmän auttaa kun mua ei vaan kiinnosta ajatella ruokaa ja omaa kehoa koko ajan, elämään mahtuu paljon muutakin. Oletko harkinnut lääkettä uudestaan, jos se auttoi aiemmin?
Vierailija kirjoitti:
Miten voit vetää juoksulenkkejä nautinnollisesti, jos elimistö on oksentelusta sekaisin?
En tiiä, ehkä mun elimistö on jo niin tottunut tähän tilaan.. Joskus kyllä tuntuulenkin jälkeen että taju lähtee, mut oon jo tottunut.
Minkälainen on ruokavaliosi? Menetkö miinuskaloreilla ja stressaat elimistösi?
Paraneminen on pidempi prosessi näissä asioissa. Sun tulee opetella rakastamaan itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisipa kiva jutella kun tarinasi kuulostaa kovin samankaltaiselta kuin itselläni, mutta palsta sulkeutuu. Kirjoittele huomenna?
Vierailija kirjoitti:
Hae apua, oikeasti. Eikä persevieköön nyt mitään ketoilua, vaan terapiaa ja ravintoterapeutille!
Terapiaksi ehdottanet kirjotusasun perusteella muutamia kertoja terkkarissa supportiivisia juttelukäyntejä sekä viikonloppukurssin käynyttä nuorta tai keski-ikäistä aikuista naista.
Oikeammin kannattaisi suositella psykoterapiaa ja ravitsemusterapiaa. Molempien antajien on oltava vähintään kuusi vuotta opiskelemassa 2. asteen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://letsrecover.tumblr.com/recoveryguide
https://letsrecover.tumblr.com/faq
Tutustu näihin. Itse sairastuin 12-vuotiaana anoreksiaan, joka myöhemmin muuttui bulimiaksi. Sairastin pitkään, mutta onnistuin lopulta paranemaan. Ruoka- ja kehosuhteeni on nykyisin niin normaali kuin voi tällä taustalla olla. En olisi parantunut ilman noita sivuja ja niiden tarjoamaa tietoa. Lääkärit, psykologit ja ravitsemusterapeutit eivät osanneet auttaa ollenkaan. Tuolta sain parhaan avun. Tsemppiä <3
Haluan uskoa että voit toipua, mutta en tiedä onko se mahdollista. Jos voin antaa yhden pienen toiveen hetken, niin tässä lyhyesti. Jos en onnistunu, olen pahoillani ja toivon mahdollisimman siedettävää päivää.
Olen toipunut 20v kestäneestä sairaudesta, jossa ei ollut taukoja kuten sinulla.
Itsellä auttoi viime kädessä lääkkeet ahdistukseen, uneen ja kipuun. Vaikka tekijöitä olikin useita eikä se tapahtunut heti. Totta kai, koska toimivillakaan lääkkeillä tapoja ei saanut heti pois ja hyvin vahvasti säädeltyjä lääkkeitä sai aluksi niin vähän, ettei toipuminen ehtinyt heti lähteä käyntiin. Olihan siinä nuo muut sairaudet rinnalla ja jos yhtä lääkettä sai vain joka toinen päivä, se ei ehtinyt kuin korjailla vähän vaurioita. Tarvittiin toinen lääke ja joka päiväinen käyttö. Tässä oli rinnalla vielä sattumankaupalla kipuihin tarkoitettu kolmiolääke. Jota käytin kipuun, mutta joka auttoi myös muokkaamaan aivoja terveeseen suuntaan muiden säädeltyjen lääkkeiden ja tapojen muutosten ohella.
Minulla siis toimivat nimenomaan vaivoihin varsinaisesti tarkoitetut lääkkeet, joita sain vasta yli 15v sairastamisen jälkeen. En siis ollut kenenkään mielestä niin ahdistunut, että olisin päässyt bentsodiatsepiinien ja unilääkkeiden kulta-aikoina joukkoon mukaan. Enkä saanut edes Käypä hoidossa olevaa epilepsialääkettä kokeiluun, vaikka historiaa oli noinkin pitkästi ja oireilu hyvin juuttunutta ja jatkuvaa.
Masennus- tai psykoosilääkkeillä, joilla hoidettiin nuo ekat 15v, ei saatu mm. ahdistuksesta, unettomuudesta ja tavasta johtunutta bulimiaa hallintaan.
En tiedä onko tästä mitään apua sinulle, koska en historiaasi tunne etkä voi itse kirjoitella itsellesi lääkkeitä tai terapioita, ellet ihan lääkäri satu olemaan.
Minulla auttoi terapia- ja jutteluhistoriat siinä, ettei varsinaisessa tapojen muutosvaiheessa tarvinnut keskittyä kovin paljon kehonkuvaan, hyvän ihmisen ajatukseen tai vastaaviin. Olin puhunut itseni jo niin puhki monesta asiasta. Vaikealta se välillä silti tuntui, kun ei voinut jakaa riemuja ja ahdistuksia jonkun kanssa, jolla olisi ollut ymmärrys syömishäiriöistä. Enkä voinut kysyä keneltäkään ihmiseltä, onko tämä ja tämä normaalia.
Muutos oli helpompaa kuin kuvittelin. Luulin lääkitsemättömyyden vuoksi, että jokaisen toipumistarinan tai toipumisesta puhuvan suusta tulevat kestolausahdukset kova työ ja muutos on mahdollista vain itse tekemällä tarkoittavat järjettömiä työmääriä ja elämistä tyhjiössä. Vankilamaisissa olosuhteissa ilman minkäänlaista myötäilyä tai ilmaan yhtäkään ihmiskontaktia, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Siis jotakin sellaista, että pitäisi oikeasti tehdä jotakin mahdotonta joka ikinen sekunti.
Yllätyin miten helppoa oli syödä luonnollisesti ilman oksentamista, kun oli tiettyjä lääkkeitä mukana. Söin, lopetin ja jatkoin muiden asioiden tekemistä seuraavaan ruokailukertaan asti. En tarkoita yksinkertaistaa, sillä muut asiat eivät olleet kummoisia. Osan aktiivivaiheesta makasin vain eikä muuta elämää ollut aina juuri ollenkaan. Näin ehkä kerran päivässä yhden ihmisen, jolle en puhunut kahta sanaa enempää. Lääkkeistä ja itse toipumisprosessista tuli voimaa, jota en tiennyt olevan olemassa.
Sairastaminen oli huomattavan paljon kovempaa työtä enkä tiedä, kauanko olisin jaksanut sitä duunia ilman kuolemaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla lähti syömishäiriö terapian ja turvallisuuden tunteet vahvistumisen kautta pois. Tiedän myös, että kun stressaannun ja elämäntilanne on kuormittava tai mulla on paljon negatiivisia tunteita niin turvaudun ahmimiseen ja oksentamiseen. Nykyään en vaan enää toimi sen impulssin mukaan vaan kestän ne tunteet. Parannuin syömishäiriöstä vasta kun lopetin lääkkeet ja paneuduin juurisyihin.
Mä olen käynyt silloin kun sairastuin jokusen vuoden psykologilla ja ravitsemusterapeutilla, ja nyt oon käynyt puoli vuotta psykoterapiassa ihan omakustanteisesti.
Mä tiedän tarkalleen miten pitäisi syödä, mutta en vaan pysty siihen itse. Aina kun alan syömään en pysty lopettamaan jos ruokaa/naposteltavaa on tarjolla. Ja yksin ollessa yritän helpottaa sitä tyhjyyttä ja ahdistusta syömällä. Kaikki sokeripitoinen ja leipä on kaikista koukuttavinta, niitä voisin syödä vaikka kuinka paljon.
Kokeile ketoa. Sen myötä saa tietynlaiset säännöt päivään ja tuntuu että elämä on hyvällä tavalla kontrolloitu. Lisäksi se on terveellistä, ja saat kiinnittää ruokaan "terveellisellä tavalla" huomiota. Unohda kaikenlainen repivä liikkuminen, tee vain sitä mistä tykkäät, rauhallinen kävelykin on liikuntaa.