Lue keskustelun säännöt.
Kahden kulttuurin suhteet ja koti-ikävä
01.10.2014 |
Mieheni on kotoisin Etelä-Euroopasta, asumme Suomessa. Elämässä on kaikki hyvin: on perhe, koti, ystäviä, työtä molemmilla, harrastuksia. Mieheni kärsii kuitenkin koti-ikävästä, ja siksi tietty surumielisyys asuu kotonamme.
Ymmärrän hyvin miehen koti-ikävän - itsekin olen asunut ulkomailla ja ikävöinyt Suomeen - mutta tässä elämänvaiheessa muutto hänen kotimaahansa ei ole meille realistinen vaihtoehto. Lomilla käymme kyllä aina kun mahdollista, ja Suomessa olemme paljon tekemisissä miehen maanmiesten kanssa. Kotona myös hänen kulttuurinsa on läsnä arjessamme.
Olisi kiva kuulla muilta ulkomaalaisten vaimoilta tai ulkosuomalaisilta, kuinka pärjäätte tuon koti-ikävän kanssa? Mies on jatkuvasti vähän alakuloinen tämän takia. Minusta myös tuntuu pahalta, sekä siksi että mies kärsii että myös siksi, että rakas kotimaani ei toiselle tunnu hyvältä paikalta. Rationaalisesti mies ajattelee, että Suomi on hyvä paikka ja meillä täällä kaikki hyvin, mutta silti ei kuitenkaan ole.
Kommentit (16)
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 09:31"]
Minä olen tehnyt aika pitkälti selväksi, että jos täällä aikoo olla, niin näiden sääntöjen mukaan on elettävä ja jos on kova ikävä niin sitten on varmaan mentävä takaisin. En jaksaisi jatkuvaa narinaa ja valitusta.
[/quote]
Mieheni ei valita eikä narise juuri milloinkaan, todella vähän. Tunnen hänet kuitenkin sen verran hyvin, että surumielisyys on helppo huomata ilman mitään valitusta. Minusta on myös kohtuutonta ajatella niin, että täällä ollaan tyytyväisinä tai toinen sitten lähdetään pois - hänhän joutuisi jättämään perheensä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 09:49"]
Minun mieheni on espanjalainen, ja viimeisen vuoden aikana, ja varsinkin talvella ja nyt syksyn tullen, hänellä on tullut entistä enemmän ikävä kotimaahansa. Hänkin aina sanoo tuota, että täällä on meillä kaikki hyvin ja hyvät työpaikat molemmilla jne joten ei ole järjellistä syytä muuttaa pois, mutta tunteet vaan ei tottele järkeä. Mies ei vaan viihdy täällä ollenkaan ja menee vuosi vuodelta pahemmaksi. Hän ei niinkään kaipaa ihmisiä vaan ilmastoa, ruokia, kulttuuria ja ilmapiiriä. Niitä ei valitettavasti voi Skypen kautta oikein välittää.
Minua asia ahdistaa, koska itse en koe että minusta enää tässä iässä (40) olisi taas muuttamaan miehen kotimaahan, mitä hän haluaisi. En puhu espanjaa ollenkaan ja olen unohtanut englannin kielenkin kun en ole koko työelämässäni sitä tarvinnut. Ammattini sinänsä on sellainen että voisin tehdä töitä missä tahansa maailmassa, jos vaan olisi se kielitaito, vaan kun ei ole. En millään koe jaksaani ryhtyä siihen rumbaan että pitäisi alusta asti opetella englantia, sitten espanjaa, sitten sopeutua uusiin tapoihin ja ihmisiin. ERityisesti pelkäisin tuota ihmisiin sopeutumista, olen hyvin introvertti, jopa erakko, ja minulle on hyvin vaikea tottua uusiin ihmisiin esim. uudessa työpaikassa tai naapurustossa. Pelkään, etten vaan kestäisi sitä stressiä joka syntyisi ulkomaille muutosta.
[/quote]
Miehesi tunteet kuulostavat juuri samoilta kuin minunkin mieheni. Minä voisin kyllä kuvitella muuttavani mieheni kotimaahan joskus, sillä osaan kielen, olen asunut siellä ennenkin, tunnen ihmisiä, kulttuuri on tuttu. En kuitenkaan usko, että muuttoon on mahdollisuuksia ainakaan kymmeneen vuoteen lasten koulujen ja meidän molempien töiden vuoksi.
Sinun tekstistäsi tulee käsitys, että miehen kaipuu kotimaahan ahdistaa sinua etenkin käytännön syistä, koska ajatus muutosta tuntuu ahdistavalta. Itselläni ahdistusta aiheuttaa joku omituinen isänmaanrakkaus, jonka vuoksi minua jollain tasolla loukkaa, että mieheni kaipaa kotimaataan. Ikään kuin kaipuu olisi osoitus siitä, että Suomi on jollain tavalla huonompi kuin miehen kotimaa. Epärationaalinen tunne tämäkin, mutta tällekään tunteelle en voi mitään.
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 10:14"]
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 09:49"]
Minun mieheni on espanjalainen, ja viimeisen vuoden aikana, ja varsinkin talvella ja nyt syksyn tullen, hänellä on tullut entistä enemmän ikävä kotimaahansa. Hänkin aina sanoo tuota, että täällä on meillä kaikki hyvin ja hyvät työpaikat molemmilla jne joten ei ole järjellistä syytä muuttaa pois, mutta tunteet vaan ei tottele järkeä. Mies ei vaan viihdy täällä ollenkaan ja menee vuosi vuodelta pahemmaksi. Hän ei niinkään kaipaa ihmisiä vaan ilmastoa, ruokia, kulttuuria ja ilmapiiriä. Niitä ei valitettavasti voi Skypen kautta oikein välittää.
Minua asia ahdistaa, koska itse en koe että minusta enää tässä iässä (40) olisi taas muuttamaan miehen kotimaahan, mitä hän haluaisi. En puhu espanjaa ollenkaan ja olen unohtanut englannin kielenkin kun en ole koko työelämässäni sitä tarvinnut. Ammattini sinänsä on sellainen että voisin tehdä töitä missä tahansa maailmassa, jos vaan olisi se kielitaito, vaan kun ei ole. En millään koe jaksaani ryhtyä siihen rumbaan että pitäisi alusta asti opetella englantia, sitten espanjaa, sitten sopeutua uusiin tapoihin ja ihmisiin. ERityisesti pelkäisin tuota ihmisiin sopeutumista, olen hyvin introvertti, jopa erakko, ja minulle on hyvin vaikea tottua uusiin ihmisiin esim. uudessa työpaikassa tai naapurustossa. Pelkään, etten vaan kestäisi sitä stressiä joka syntyisi ulkomaille muutosta.
[/quote]
Miehesi tunteet kuulostavat juuri samoilta kuin minunkin mieheni. Minä voisin kyllä kuvitella muuttavani mieheni kotimaahan joskus, sillä osaan kielen, olen asunut siellä ennenkin, tunnen ihmisiä, kulttuuri on tuttu. En kuitenkaan usko, että muuttoon on mahdollisuuksia ainakaan kymmeneen vuoteen lasten koulujen ja meidän molempien töiden vuoksi.
Sinun tekstistäsi tulee käsitys, että miehen kaipuu kotimaahan ahdistaa sinua etenkin käytännön syistä, koska ajatus muutosta tuntuu ahdistavalta. Itselläni ahdistusta aiheuttaa joku omituinen isänmaanrakkaus, jonka vuoksi minua jollain tasolla loukkaa, että mieheni kaipaa kotimaataan. Ikään kuin kaipuu olisi osoitus siitä, että Suomi on jollain tavalla huonompi kuin miehen kotimaa. Epärationaalinen tunne tämäkin, mutta tällekään tunteelle en voi mitään.
[/quote]
Totta, hankalia nuo tunneasiat kun ei tottele järkeä...
Minulla tosiaan on taas niin että olisin koko ikäni itse halunnut ajoittain Suomesta pois, en ole mitenkään isänmaallinen ja nuorempana olisin innosta kiljuen tarttunut mahdollisuuteen muuttaa Espanjaan. Nyt vaan tuntuu että olen vanha ja väsynyt jo, että haluaisin vaan pysyä näissä samoissa rutiineissa enkä jaksaisi repiä itseäni enää uuteen.
Ja sehän siinä sattuu eniten että meilläkään mies ei vaadi mitään, ei valita tms. Olemme tavanneet hänen asuessaan Suomessa, oletus on ollut että asumme jatkossakin Suomessa. Ja jos häneltä kysyy siitä niin hän sanoo tosiaan että mikä hätä meillä täällä, mukava koti, hyvät työpaikat, hänkin osaa jo suomen kieltäkin. Mutta silti huomaan että hän on jatkuvasti surumielinen ja kaipaa pois, ja viime vuoden kaamosaikaan vähän ääneenkin sanoi mietteitään että vuosi vuodelta tämä pimeä käy hänelle raskaammaksi kestää. Ei vaatien minulta muuttoa tai mitään, vain surumielisesti todeten. Ja tykkää nykyisin Instagramissa kaikenlaisista kuvista jotka liittyy perinteiseen espanjalaiseen kulttuuriin kuten tuttujensa tapas-tyylisistä aterioista, flamencosta, paikallisjuhlista tms vaikka ennen ei tuollaisesta välittänyt.
Ikävähän sillä selvästi on ja harmittaa olla tylsä kusipää joka pitää miehen täällä kiinni. Ei hän ilman minua lähde, sen tiedän, ja minä taas en saa aikaiseksi lähteä, en uskalla enkä uskoisi pärjäävääni...
Onhan Suomi varmaan vähän kolkko maa verrattuna johonkin Espanjaan. Itse olisin valmis muuttamaan ulkomaille mutta toki ikävöisin siltikin vähän Suomea. Te voitte päättää jonkun ajan että silloin muutatte. Esim. se kymmenen vuotta. Sitten on jotain mitä odottaa.
Olisiko kellään blogia/tietääkö kukaan blogia, jossa käsitellään kahden kulttuurin suhdetta ja asutaan toisen kotimaassa? Olisi mielenkiintoista lukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 10:09"]
[quote author="
Vierailija" time="01.10.2014 klo 09:31"]
Minä olen tehnyt aika pitkälti selväksi, että jos täällä aikoo olla, niin näiden sääntöjen mukaan on elettävä ja jos on kova ikävä niin sitten on varmaan mentävä takaisin. En jaksaisi jatkuvaa narinaa ja valitusta.
[/quote]
Mieheni ei valita eikä narise juuri milloinkaan, todella vähän. Tunnen hänet kuitenkin sen verran hyvin, että surumielisyys on helppo huomata ilman mitään valitusta. Minusta on myös kohtuutonta ajatella niin, että täällä ollaan tyytyväisinä tai toinen sitten lähdetään pois - hänhän joutuisi jättämään perheensä!
[/quote]
Ohis, mutta sinun miehesi kuullostaa ihanalta. Ymmärrän muuten täysin mitä tarkoitat. Suomessa tää elämän "pohjavire", tai sellanen tunnelma ja elämänrytmi on täysin erilaisia kuin vaikka Ranskassa ja Espanjassa.
Vinkkinä sanoisin, että halailkaa/pussailkaa/naurakaa paljon päivittäin. Kuullostaa typerältä, mutta kun oksitoniinit hyrrää on olo hieman helpompi. Ja asiat saattaisivat olla paljon huonommin, sinnula ei välttämättä vpisi olla tätä miestä lainkaan. Tsemppiä ja onnea elämäänne!
Olipa mukavia vastauksia täällä, näistä tuli hyvä olo :) Kiitos kaikille!
t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ulkosuomalainen ja koen aina välillä koti-ikävää, vaikka asumme maassa joka on kiinnostava/monipuolinen, ja jossa suunnilleen kaikki on (mielestäni) paremmin kuin Suomessa taloudellisesta tilanteesta lähtien. Useimmiten ikävöin sukulaisia ja suomalaista ruokaa. Suurimmat epätoivon hetket iskee, jos kohtaan eriarvoista tai jopa rasistista kohtelua etnisen taustani takia. En kuitenkaan koskaan halua palata Suomeen. Minua auttoi ja auttaa joka päivä eteenpäin syvä kulttuurin tunteminen ja ymmärtäminen. Opittavaa riittää vielä paljon, mutta ainakaan en kompuroi aloittelijoiden virheisiin. Välttelen myös viimeiseen asti "ghettoutumista", että liikkuisin vain muiden ulkomaalaisten/suomalaisten kanssa, enkä edes yrittäisi integroitua uuteen kulttuuriin.
Hei. Olen ulkosuomalainen ja vasta kaksi vuotta ulkomailla asunut, mutta nyt jo alkaa koti-ikävä vaivaamaan. Periaatteessa meilläkin on kaikki hyvin ja moni asia on täällä (myös Euroopan maa) paremmin kuin Suomessa, mutta silti kaipaan välillä Suomeen.
Mulla ahdistusta aiheuttaa lähinnä kaksi asiaa: ensinnäkin, vieraan kielen puhuminen. On niin vaikeaa aina miettiä, miten selviän kehnolla kielitaidollani mistäkin tilanteesta. En voi ilmaista itseäni haluamallani tavalla ja jatkuva vieraan kielen puhuminen ja opettelu on stressaavaa. Tai sitten pitää turvautua muiden apuun, eikä sekään ole kivaa. Tuntuu, ettei mitään saa kunnolla tehtyä, jos ei hallitse kieltä todella hyvin.
Toinen juttu on kulttuurierot. Suurilta osin täällä on samanlaista kuin Suomessa, mutta ne on ne kaikki pienet erot, jotka mua ahdistaa. Aina tulee tilanteita, joissa ei osaakaan käyttäytyä halutulla tavalla. Tulee olo, että ei voi olla oma itsensä ja haluaa sulkeutua kotiinsa...
Mulle onkin tärkeää, että pääsen välillä Suomen-lomalle. Tätä ei mieheni oikein ymmärrä. Että miksi haluaisin mennä sinne, kun siellä on niin moni asia huonommin jne. ja matkatkin maksaa. Mutta se vaan on mulle tärkeää. Ei se ole sama asia kuin Skype, vaikka sekin on kiva olla olemassa. Enkä tunne täällä muita suomea puhuviakaan kuin itseni ja lapseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 12:15"]Tulee olo, että ei voi olla oma itsensä ja haluaa sulkeutua kotiinsa...[/quote]
Tuon pointin unohdinkin sanoa eli kaikista vaarallisinta on lukkiutua neljän seinän sisälle, sulkeutua ihmisten ja kulttuurin kohtaamiselta. Se on tavallinen koti-ikävän ja kulttuurishokin oire.
-14
Meillä alakuloisin, mutta toisaalta innokkain on tällä hetkellä äitini Suomessa kun sai ekan lapsenlapsensa ja matka on pitkä. Itse olen oman päätökseni tehnyt siitä, että meidän perheen elämä on täällä valtameren takana. Mieheni olisi vaikeampi sopeutua Suomeen ja saada töitä kuin minun tänne. Lisäksi elinkustannukset ovat Suomessa mahdottoman kalliit. Täällä on mahdollista pärjätä yhdenkin palkalla. Matkustamiseen menee toki paljon rahaa ja mies saa tottua olemaan kerran-pari vuodessa näkemättä lastaan (tulevaisuudessa lapsiaan, toivottavasti) muutamaan viikkoon kun lomailen itse Suomessa kun miehellä on nämä 2 viikon vuosilomat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä pidetään säännöllisesti yhteyttä Skypen ja webbikameran avulla. Vaikkei läheisiään voikaan koskettaa, voi kuitenkin kuulla ja nähdä. Ja tietysti matkustetaan puolison kotimaahan niin usein kuin mahdollista.
Kiitos kommenteista! Skype on meilläkin käytössä, mutta miehen ikävä ei sinänsä niinkään liity ihmisiin. Enemmän kyse on kaipuusta ympäristöön, johon tuntee kiinteästi kuuluvansa.
Oletko kakkonen kotiutunut sinne valtameren taakse niin hyvin, että koet kuuluvasi sinne? Vai onko kyse ainoastaan päätöksestä? Meilläkin mies on sitoutunut siihen, että elämä on täällä - mutta ei tietenkään voi tunteelleen mitään.
t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen tehnyt aika pitkälti selväksi, että jos täällä aikoo olla, niin näiden sääntöjen mukaan on elettävä ja jos on kova ikävä niin sitten on varmaan mentävä takaisin. En jaksaisi jatkuvaa narinaa ja valitusta.
Vierailija kirjoitti:
Minun mieheni on espanjalainen, ja viimeisen vuoden aikana, ja varsinkin talvella ja nyt syksyn tullen, hänellä on tullut entistä enemmän ikävä kotimaahansa. Hänkin aina sanoo tuota, että täällä on meillä kaikki hyvin ja hyvät työpaikat molemmilla jne joten ei ole järjellistä syytä muuttaa pois, mutta tunteet vaan ei tottele järkeä. Mies ei vaan viihdy täällä ollenkaan ja menee vuosi vuodelta pahemmaksi. Hän ei niinkään kaipaa ihmisiä vaan ilmastoa, ruokia, kulttuuria ja ilmapiiriä. Niitä ei valitettavasti voi Skypen kautta oikein välittää.
Minua asia ahdistaa, koska itse en koe että minusta enää tässä iässä (40) olisi taas muuttamaan miehen kotimaahan, mitä hän haluaisi. En puhu espanjaa ollenkaan ja olen unohtanut englannin kielenkin kun en ole koko työelämässäni sitä tarvinnut. Ammattini sinänsä on sellainen että voisin tehdä töitä missä tahansa maailmassa, jos vaan olisi se kielitaito, vaan kun ei ole. En millään k
Eli et oo valmis yhtään joustamaan puolisosi vuoksi, mutta hänen täytyy uhrata itsensä sun takia. Oksettavaa
Minun mieheni on espanjalainen, ja viimeisen vuoden aikana, ja varsinkin talvella ja nyt syksyn tullen, hänellä on tullut entistä enemmän ikävä kotimaahansa. Hänkin aina sanoo tuota, että täällä on meillä kaikki hyvin ja hyvät työpaikat molemmilla jne joten ei ole järjellistä syytä muuttaa pois, mutta tunteet vaan ei tottele järkeä. Mies ei vaan viihdy täällä ollenkaan ja menee vuosi vuodelta pahemmaksi. Hän ei niinkään kaipaa ihmisiä vaan ilmastoa, ruokia, kulttuuria ja ilmapiiriä. Niitä ei valitettavasti voi Skypen kautta oikein välittää.
Minua asia ahdistaa, koska itse en koe että minusta enää tässä iässä (40) olisi taas muuttamaan miehen kotimaahan, mitä hän haluaisi. En puhu espanjaa ollenkaan ja olen unohtanut englannin kielenkin kun en ole koko työelämässäni sitä tarvinnut. Ammattini sinänsä on sellainen että voisin tehdä töitä missä tahansa maailmassa, jos vaan olisi se kielitaito, vaan kun ei ole. En millään koe jaksaani ryhtyä siihen rumbaan että pitäisi alusta asti opetella englantia, sitten espanjaa, sitten sopeutua uusiin tapoihin ja ihmisiin. ERityisesti pelkäisin tuota ihmisiin sopeutumista, olen hyvin introvertti, jopa erakko, ja minulle on hyvin vaikea tottua uusiin ihmisiin esim. uudessa työpaikassa tai naapurustossa. Pelkään, etten vaan kestäisi sitä stressiä joka syntyisi ulkomaille muutosta.