Uskovaisille pari kysymystä

Tottakai epäilyksiä tulee. Varmasti kaikille tulee joskus. Eihän luonnollinen, syntinen ihminen järjellään käsitä sitä, että Jumala antoi poikansa kuolla syntieni vuoksi. Usko siihen on ihme. Jos omilla voimillani yritän järkeillä ja ponnistella, että uskoisin tuon, niin tuleehan niitä epäilyksiä. Seurakunta antaa tukea uskonelämään, vahvistaa siis uskoa. Ainakin minun tuttavapiirissäni saa avoimesti puhua myös epäilyksistään. En tosin kuulu mihinkään äärilahkoon, vaan olen ihan tavallinen luterilainen. Voi olla, että on joitakin harvoja yksittäisiä kristittyjä, joita epäilyistä puhuminen ärsyttää, ja he voisivat sanoa suoralta kädeltä, että epäilykset ovat paholaisesta, eikä sellaisia tule kuunnella. En ole kuitenkaan henkilökohtaisesti tällaiseen törmännyt, mutta en poissulje mahdollisuutta, että sellaista tapahtuisi.

Kukin uskoo omalla tavallaan, ja kukin olkoon omassa mielessään varma.

Luterilaiseen kirkkoon.

Samaa mieltä ei tarvitse olla yhdenkään ihmisen kanssa, paljonhan juuri hyviin tapoihin perustuu suomalainen sortoyhteiskunta.

Varsinkin pelottavassa tilanteessa on joskus vaikea uskoa, mutta siihen uskon jos joudun uudestaan siihen niin Jumala vastaa rukoukseen.

Toiselle ei kannata todistaa mistään muusta kuin on varma, siksi en mene koskaan hellareihin, pelkään Jumalan vihaa, jos tietää uskon olevan väärä ei saa sinne mennä!

Uskaltaako ihmiset puhua epäilyksistään, koska ajattelevat että heidät leimataan heikkouskoisiksi, koska hyvä uskovainen ei epäile, pelkästään ne heikot?

Pitääkö omista epäilyksistä olla huolissaan? Onko ne merkki jostain?

Monissa uskonpiireissä ei katsota hyvällä, jos puhuu epäilyksistään ääneen. Sielunhoidossa voi puhua muttei esim. kokouksissa, ettei epäilyn ilmapiiri leviä tms. Näin olen kokenut. Epäilyt on vähän tabuaiheita.

Minä taas käyn erilaisissa ev.lut.piireissä, kerhoissa ym. tapahtumissa, ja kyllä siellä yksi ja toinen kertoo epäilyistään. Jopa pappi kertoo omista epävarmuuden kausistaan, kun ei voi käsittää, miksi jotain tapahtuu. Epäusko on uskonkilvoitusta ja olennainen osa uskomista.

Minulla ei sinänsä ole tarvetta julistaa teillä ja turuilla, että olen uskossa. Se on osa elämääni siinä missä kampaus tai hampaidenpesu. Jos joku kysyy, vastaan, mutta en tunne tarvetta mitenkään toitottaa asiaa.

Epäilyttää ajoittain paljonkin. Olen vl. Kyllä epäilyksistä saa puhua, mutta ei kukaan yleensä halua "vatvoa" yksityskohtaisesti vaan mieluummin saa tukea ja rohkaisua epäilyksistä vapautumiseen.