minua ahdistaa muutos

up

Tuttu tunne. Se on kroonista ahdistusta ja vaivaa tavallisesti niitä ihmisiä, joilla ei ole mitään oikeita ongelmia. Jos olisi, tajuaisi, että asiat voisivat muuttua myös hyvään suuntaan. Ihmisillä, joilla on oikea ongelma ja siitä johtuva akuutti ahdistus, on yleensä päinvastoin tarve muuttaa kaikki. 

Kyse on myös sitä, että tuo on tunne. Mutta ajattelepa järjellä: Miksi et selviäisi muutoksesta? Selviäväthän muutkin. Vaikka muutos olisi huonokin, siitä selviää silti, kun vaan rämpii läpi. Ei välttämättä liput liehuen ja innostusta palen, mutta sleviää silti.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 21:11"]

Tuttu tunne. Se on kroonista ahdistusta ja vaivaa tavallisesti niitä ihmisiä, joilla ei ole mitään oikeita ongelmia. Jos olisi, tajuaisi, että asiat voisivat muuttua myös hyvään suuntaan. Ihmisillä, joilla on oikea ongelma ja siitä johtuva akuutti ahdistus, on yleensä päinvastoin tarve muuttaa kaikki. 

Kyse on myös sitä, että tuo on tunne. Mutta ajattelepa järjellä: Miksi et selviäisi muutoksesta? Selviäväthän muutkin. Vaikka muutos olisi huonokin, siitä selviää silti, kun vaan rämpii läpi. Ei välttämättä liput liehuen ja innostusta palen, mutta sleviää silti.

[/quote]

Niin, ottakaas nyt ap ja muutkin mielenterveyden sairauksista kärsivät vaan itseänne NISKASTA KIINNI!

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 19:43"]Joo, toisinaan mua harmittaa ihan vietävästi, että miksi minulle on langennut tällainen sairaus (ahdistuneisuushäiriö & keskivaikea masennus), joka tekee elämästä niin kuluttavaa. Jatkuvasti on jostain huolissaan, ja mukavatkin asiat sressaa, koska uudet asiat ja muutos hermostuttaa. Joskus mietin, että on kuin kantaisin jatkuvasti harteillani 20 kilon jauhosäkkiä, mutta henkistä sellaista. Jos minulla olisi fyysinen vamma, joka tekisi elämästä tämän verran vaikeampaa, saisin osakseni ymmärrystä, kun en aina oikein jaksa, ja kehuja silloin, kun vammasta huolimatta tsemppaan. Mutta kun ongelma on henkinen, ei ymmärrystä oikein lähipiiriltä heru...
[/quote]

Kuvailit tuntemukseni. Tähän kun lisään lievää pakko-oireisra häiriötäkinniin "hyvä on". Erikoista että kukaan lääkäri ei tunnu tajuavan kun olen puhunut että en koe olevani masentunut vaan ahdistunut. Eroa. Toki varmaan lääkitään samankaltaisesti. Riskinotto elämässä ei ole heiniäni. Hyvä kun saan yhden päivän selvitettyä ja asiat pysyisivät suht vakaina. Ap

Joo, mullakin on pakko-oireisia toimintoja, esim. hoen päässäni jotain mantraa, niin se muka takaa sen, että läheisilleni ei tapahdu mitään pahaa.

Ja tiedätkö mitä ap, kun itse menin lääkärille, niin ei mennyt millään jakeluun, että mulla ahdistuneisuus on huomattavasti isompi ongelma kuin masennus. Vaikka monta kertaa sanoin, että olen ollut aiemmin paljon masentuneempi ja että se vaihtelee elämäntilanteen mukaan (esim. läheisen kuolema aiheutti pahan masennuskauden) niin toi ahdistus on ja pysyy. Ahdistuneisuus on mulla se juttu, mikä vaikeuttaa eniten elämää, ja siihen ei valitettavasti ole helppoa ratkaisua. Esim. mulla masennuslääkkeet (useita kokeiltu) vaikuttaa kyllä masennukseen, mutta ahdistuneisuuteen ei.

T: 5

Sama täällä. Jos voisin elää unelma-elämääni, se olisi elämää ilman aikatauluja, ilman velvoitteita ja ilman yhteiskunnan asettamia rajoitteita sekä velvollisuuksia. Inhoan kaikkia sääntöjä ja auktoriteettejä. Vihaan sitä, että joudun pakon sanelemana käymään joka päivä työssä, jota inhoan, pelkästään huonon palkan takia. Myönnän, että olen liian arka ja nynny hypätäkseni tästä helkkarin oravanpyörästä pois. Ei tämä ole elämää, jota haluaisin elää.

Wau, jollain lailla lohduttavaa tietää, etten ole ainoa. Ja myös niin surullista, kun en haluais kellekään tällaista elämää kuin itsellä.

Mun suurin "haave" on, että saisin jotenkin lomaa itsestäni. Että aivot ei pakonomaisesti pyörittelis murheita ja huolia jatkuvasti, että voisin elää ja nauttia elämästä.

Olen myös miettinyt, että jos minulla vain olisi varaa, jäisin pois työelämästä, koska nykyisellään työelämä on niin hirveän kuluttavaa, etten oikein jaksa muuta. Ei parisuhdetta tai sosiaalista elämää, kotiakaan ei jaksa siivota. Se hartioilla makaava 20 kilon jauhosäkki rajoittaa niin paljon, että työpäivän jälkeen olen vaan kuolemanväsynyt.

Toivoisin voivani jotenkin lohduttaa, mutta totuus on, että mietin itse usein, onko tästä muuta ulospääsyä kuin itsemurha. Kun elämä ei ole oikein elämisen arvoista näin.

Joku kirjoitti että on aikaa ahdistua kun ei ole suurempia murheita. No, ympärilläni on enemmän ja vähemmän ongelmaisia ihmisiä jotka entisestään lisäävät huoltani. Tuntuu että tarvisin jonkun reippaan ja iloisen tukihenkilön unohtamaan omat ajatukseni. En löydä sellaista kun kartan ihmisiä. Työssä en juuri ole vaan pidemmällä vapaalla. Työ on toki henkireikä mutta toisaalta lisää stressiä kun muutos ja vaatimukset ovat niin korkealla. Etsin sanoja miten puhuisin olostani lääkärille. Pelkään ettei ymmärre. Ap

Kuulostaa ehkä enemmän ahdistukselta.

On kohtalotovereita!

Minä olen nimenomaan masentunut, ja pelkään hirveästi läheisten vanhenemista ja tulevaisuudessa olevia murheita. Lisäksi olen juuri muuttamassa ensimmäiseen omistusasuntooni ja senhän pitäisi olla hieno juttu, mutta olen aivan kammottavan ahdistunut...

Mutta yritän pärjätä ja tsempata. Järjellähän sitä tietää, että mikään ei ole pysyvää, ja niin sitä yrittää saada itsensä tottumaan muutoksiin ja hyväksymään ne. Luulen, että tietynlaiselle, masentumaan tai ahdistumaan taipuvaiselle ihmistyypille pysyvyys tuo turvallisuutta, ja siksi meille muutos on niin ahdistava.

Niin. Olenkin epäillyt ahdistuneisuushäiriötä ja puhunutkin lääkärille. Pitäisi varmasti taas aloittaa lääkitys. En vain jaksa. Ap

Joo, toisinaan mua harmittaa ihan vietävästi, että miksi minulle on langennut tällainen sairaus (ahdistuneisuushäiriö & keskivaikea masennus), joka tekee elämästä niin kuluttavaa. Jatkuvasti on jostain huolissaan, ja mukavatkin asiat sressaa, koska uudet asiat ja muutos hermostuttaa. Joskus mietin, että on kuin kantaisin jatkuvasti harteillani 20 kilon jauhosäkkiä, mutta henkistä sellaista. Jos minulla olisi fyysinen vamma, joka tekisi elämästä tämän verran vaikeampaa, saisin osakseni ymmärrystä, kun en aina oikein jaksa, ja kehuja silloin, kun vammasta huolimatta tsemppaan. Mutta kun ongelma on henkinen, ei ymmärrystä oikein lähipiiriltä heru...