Uskottko sanontaa: hienointa ei ole päämärän saavuttaminen vaan mahtavinta on itse matka sinne?

V"tut

Eihän tuossa ole mitään järkeä

Joskus harvoin tuo voi pitää paikkansa. Useimmiten ei.

Pää märkänä on kurjaa olla.

Tavallaan. Päämäärä saattaa saavutettuna tuntua ihan turhalta ja silloin yrittää selittää itselleen, että kaikki ponnistelut sen vuoksi oli sittenkin tosi kivaa aikaa.

Tärkeintä on matkaseura. 

Päämäärä on usein pettymys.

Vierailija kirjoitti:

Joskus harvoin tuo voi pitää paikkansa. Useimmiten ei.

Innostutko helposti uusista asioista?

Ei matka tapa vaan seura ja sä oot Heikki sen todistanut ihan oikeeks

Kun pysähdyt, olet perillä.

Ei pidä paikkaan, ainakin jos on kova paskahätä ja matkalla vessaan.

En. Kyllä minusta oli hienompaa rakastua ja tulla äidiksi kuin odottaa sitä. Valmistuminen oli minusta myös todella hienoa, parempaa kuin opiskelu. Ihan myös arjessa voisin sanoa, että puhdas koti on kivempi juttu kuin siivoaminen. Toki elämässä olisi viisainta nauttia myös matkasta, koska sitten on hauskempaa. Mutta kyllä se tavoitteen saavuttaminen on oikeasti hienointa.

Joo!

t. projektipäällikkö

Joissakin asioissa. Kokoan palapelejä ja nimenomaan haluan koota niitä enkä saada valmiiksi, koska mitä mä sitten teen? Ei koko ajan voi koota seuraavaa, ne maksaa rahaa ja vie tilaa. Sama kirjojen kanssa. En mä halua päästä hyvää kirjaa loppuun. Samoin saunominen ja syöminen ja juominen ja juhlat. Ne sais vaan jatkua.

Sit taas työt ja urheilu, juu ei. Nimenomaan parasta kun pääsee pois eikä tarvi tehdä sitä enää.

Luin, että hieronta on plaa plaa ja ihmettelin, että mitä kummaa. Mutta oikein luettuna, ihan tuubaa. 

Se on varmaaan noissa firmoissakin tuppaa olemaan se kun on vaki kuluttajakunta niin on myös vakityypit muovaamassa ideoita tuttuun tyyliinsä ja luottamus suhde firmassa niin siksi ei niiitä työpaikkojakaan synny sitten.

Kyllä, näin tapahtuu kun asettaa itselleen sopivat realiteetit ja tavoitteet ovat sopivan haastavia.

Esimerkkejä voisi luetella useitakin, mutta en viitsi käyttää aikaa siihen, koska ne pitäisi myös perustella. Usein olo on kuitenkin tyhjä sen jälkeen kun tavoite on saavutettu, rikkaus ja antoisuus liittyy siihen, että oppii asioita ja itsetuntemusta, verkostoituu ja löytää samoin ajattelevia, on uusi ihminen verrattuna siihen, kun aloitti. Maailmankuva laajenee ja tarkentuu joiltakin osin.

Sitten kohti uusia haasteita.

Noo, kyllä niitä tulee joskus hyviä fiiliksiä, kun muistelee opiselu aikoja joskus.

Se oli loppujen lopuksi parasta aikaa, tietyllä tavalla.  Vaikka oli rankkaakin, pieni asunto, ja yritti olla toisinaan myös työn syrjässä kiinni, että sai rahaa, lainan lisäksi.

Niin se oli kuitenkin huikean vapaata ja huoletonta ja ihanaa elämää. 

Se oli matka aikuisuuteen ja vastuunottamiseen, mutta ei se ollut pelkkää tylsää puurtamista.

Siihen mahtui paljon uusia tuttuja ja ystäviä ja matkoja ja nuoren ihmisen luottamusta tulevaisuuteen.

Kun olit ns. perillä,  alkoivat vastuut työelämässä.  Täysin erilainen elämä.

Kyllä, päämäärän saavuttaminen ei ole tavoiteltavaa.

Itse matkustin "Stolypinin vaunussa" Siperiaan vuonna 1938. Matka oli kaamea, mutta perillä koimme helvetin.

Tuon kokemuksen jälkeen en koskaan ole toivonut, että matka päättyisi, sillä tiedän perillä odottavan vain pahempaa, vaikka matka olisi ollut kuinka kauhea tahansa.

No tyyliin jos haluaa naimisiin ja sitten kun häämätkasta on 2 viikkoa kulunut, niin sitä ymmärtää, että ei ole mitään enää elämässä. Pakko hankkia lapsia. Sitten odotat, että lapset lähtee kotoa. Sitten kun ne lähtee, huomaat miten tyhjää elämäsi taas on.

Jos vähän konkreettisemmin ajatellaan, niin jossain vaelluksella hienointa ja olennaisinta on nimenomaan se matka. Mulle ei ole edes väliä kilometrimäärällä.

Minä pidin opiskeluajasta. Se oli melko huoletonta elämää ja kokemuksia kertyi paljon. Toki todistus on tärkeä ja oli hieno hetki, kun tajusi kaiken olevan valmista. Mutta oppiminen tapahtui siinä matkalla ja sen jälkeen alkoi taas uusi matka.

Loppujen lopuksi tuossa taidetaan tarkoittaa itse elämää.