Aikuisen tyttären suhde omaan biologiseen isään?

Keskivertoa läheisemmät. Välit eivät oikeastaan ole muuttuneet lapsuudesta, mutta hän joutuu auttamaan enemmän kuin ennen. Puhumme paljon arkijutuista ja elämän kannalta oleellisista asioista, kuten raha-asiat, koulutus työt ym. Tällä hetkellä olemme vähän riidoissa, mutta asia ei ole iso. Olen läheisempi isäni kuin äitini kanssa, koska olemme isäni kanssa ajattelultamme samankaltaisia ja isän tietää enemmän asioista. Äidille on yleensä turha edes puhua.

Eipä ole kummoinen isä mullakaan. Henkisesti jätti vanhempieni erotessa ja otti uuden vaimonsa lapset uusiksi lapsikseen. Käy hän lasteni synttäreillä kääntymässä, minun synttäreilleni ei viitsinyt.

Sattuuhan se vaikka järjen tasolla ymmärrän että hän on luuseri eikä vika ole minussa.

Kuitenkin hän iloitsee saavutuksissani ja on kannustanut riskinottoon epäröidessäni ettei hän aivan täysin tunnekylmästi minuun suhtaudu.

Silti tuntuu pahalta että hän on enemmän isä vaimonsa lapsille ja isoisä vaimona lapsenlapsillw kuin biologisille. Että tavallaan rakkautta riittää kuitenkin jollekin.

Tuskin tulen vierailemaan kuukausittain vanhainkodissaan, lienee tärkeämpien lastensa tehtävä se.

Etäiset, vanhemmat erosi jo kun lapsi ja siitä asti ollaan oltu tosi vähän tekemisissä. Opiskeluaikoina isä tuntui edes silleen läheiseltä, että vippasin siltä usein rahaa ja aina sainkin, mutta nyt kun oon jo työelämässä, niin ei se sitten sitäkään kautta osoita välittämistään (ja siis toki en rahaa tarvikaan enää).

Periaatteessa välit on hyvät, mutta en koe tuntevani isää ihmisenä juuri yhtään. Mietityttää tosi paljon, kun oon ainut lapsi, että miten alan joskus hoitaa jonkun ihmisen asioita, josta en tiedä mitään. Ja käynkö vanhainkodissakin kerran vuodessa, niinku isä käy mua tapaamassa? Sen luokse mua ei kutsuta ikinä.

Huono isä minullakin on ollut, mutta pappana selvästi parempi, jos ei nyt mikään huippu. Välimme ovat kohteliaan etäiset. Useimmille tuntemilleni ihmisille äiti on isää tärkeämpi.

Huonot välit olleet aina. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa, meinasi mm. kotona asuessani puukottaa minut. Ehkä kerran vuodessa olen tekemisssä, mutta en ole koskaan kommunikoinut sen kanssa oikeastaan mitenkään. Yrittää keksimällä keksiä vieläkin juttuja, että saisi minut tuntemaan huonommuutta, aina haukkunut ulkonäköä, luonnetta, koulutusta, ammattia ym. myöten kaiken. Ihan sama mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä niin haukkumisen aihetta oli aina.

Sairashan tuo on ja aika neutraalia on oma suhtautumiseni kaikesta huolimatta, en tuhlaa energiaani tuollaisen ajatteluun.

Näin isäni viimeksi äidin hautajaisissa 14 vuotta sitten. Eli ei meillä ole mitään välejä ja hyvä niin. Isä jätti meidät lapset kasvamaan alkoholisoituneen äidin kanssa kun olin 12 vuotias ( veljet 10v ja 7v). Isällä on uusi perhe toisessa kaupungissa. Veljieni kanssa olen tekemisissä viikottain ja se riittää.

Tosi hyvät välit. Soitellaan viikoittain kuulumisia ja kun tavataan, juttua riittää moneksi tunniksi. Ollaan kiinnostuneita samanlaisista asioista, yksi yhteinen harrastuskin löytyy. Isä auttaa aina, jos tarvitsen apua, mutta osaa olla kyllä myös jämpti ja on aikanaan kannustanut minua seisomaan omilla jaloillani ja yrittämään itse. Isällä on loistava huumorintaju, kun taas äitini on vähän jäyhempi tyyppi.

Äitiinkin on hyvät välit, mutta ei ihan yhtä läheiset. Äidin kanssa puhutaan puhelimessa myös viikoittain, mutta keskustelu on vähän pinnallisempaa. Äidin kanssa aina tehdään jotain, kun taas isän kanssa voi myös ihan vain jutella.

Minulla on maailman paras isä<3

Olisikin isä. Hän kuoli jo kun olin viisivuotias. :-(

Isän suosikki on aina ollut pikkusiskoni. Tai ei nyt suosikki mutta ovat aina olleet enemmän samankaltaisia kuin minä ja isäni. Lapsena ja varsinkin teininä välimme eivät olleet kauhean läheiset, ainakin kun vertaa välejäni äitiin, mutta aikuisella iällä olemme lähentyneet kovasti! Olen kai itse rauhoittunut ja tullu enemmän isäni kaltaiseksi. Isä on ihana!

Olen aina ollut isän tyttö. Kun isäni sairastui vakavasti, lupasin hoitaa hänet loppuun asti. Olin n. 3 kk joka päivä sairaalassa seurana, apuna ja ihan vain lähellä. Ja myös vaatimassa aina lisää morfiinia kun edellisen teho alkoi hiipua. Osasin lukea kehon kielestä kipujen määrän. Valtavan rankka ajanjakso, mutta hetkeäkään en antaisi pois. Isäni viimeinen lause minulle oli "maailman paras tytär". Ja koko 43 vuoden aikana en koskaan kuullut isäni korottavan ääntään. Minulla oli maailman paras isä.

Mun aivan mahtava lapsuus oli isän ansiota, kesät isin kanssa merellä ja muutenkin sain aina lähteä mukaan vaikka töihin jos halusin. Nyt isä on jo vanha ja sairas eikä varmaan elä kauhean pitkään enään ja se tulee olemaan mulle suurin tuska ikinä vaikka olen paljon menettänyt..mm.siskon ja veljen. Käyn isällä siivoamassa ja muutenkin auttamassa, nyt on mun vuoro "hoitaa".

[quote author="Vierailija" time="16.09.2014 klo 18:31"]Olen aina ollut isän tyttö. Kun isäni sairastui vakavasti, lupasin hoitaa hänet loppuun asti. Olin n. 3 kk joka päivä sairaalassa seurana, apuna ja ihan vain lähellä. Ja myös vaatimassa aina lisää morfiinia kun edellisen teho alkoi hiipua. Osasin lukea kehon kielestä kipujen määrän. Valtavan rankka ajanjakso, mutta hetkeäkään en antaisi pois. Isäni viimeinen lause minulle oli "maailman paras tytär". Ja koko 43 vuoden aikana en koskaan kuullut isäni korottavan ääntään. Minulla oli maailman paras isä.
[/quote] 13 jatkaa, munkaan isä ei koskaan ole korottanut mulle ääntään. Mulla toi luopuminen on vasta edessä mutta sydäntä särkee ajatella että se on kuitenkin tulossa...

Nyt on tosi etäiset, ei olla tekemisissä oikeastaan ollenkaan. Eikä sitten ole mitään puhuttavaakaan, kun ei tunneta toistemme elämää mitenkään. Näin on vaan päässyt käymään, ei ole puolin tai toisin pidetty yhteyttä vaikkei mitään riitaa tms. olekaan ollut koskaan. Lapsena kyllä hoiti mua ja veljeäni paljon. Olen ottanut reilusti etäisyyttä kontrolloivaan äitiini aikuistuttuani ja kai se isä on siinä sitten samalla jäänyt. 

Hyvä isä on :) en osaa sanoa, että olisi isään tai äitiin jompaan kumpaan mitenkään etäisemmät/läheisemmät välit vrt toiseen. Näen vanhempiani vähintään 2x kuussa ja soitellaan vähintään kerran viikossa (lähinnä äidin kanssa kun isä ei ole mikään puhelimessa juoruaja). Isä tykkää tehdä minun ja lastenlastensa kanssa asioita ja on lämmin isoisä. Voin kummankin vanhemman kanssa puhua aika avoimesti ja apuakin saa kummaltakin aina kun pyytää.

Hyvät ja läheiset kuten äitiinikin. Nähdään viikoittain. Faija kannusti ja rohkaisi, neuvoi ja auttoi tyttäriään menestymään. Matemaattista lahjakkuutta rohkaisi käyttämään ja olinkin 70-luvulla luokan ainoa tyttö, jolla oli pitkän matikan lisäksi pitkä fysiikka ja pitkä kemia. 1927 syntyneenä olisi voinut suhtautua tyttölapsiin toisinkin.

Välit ovat parantuneet. Aina ne ovat läheiset olleet, mutta nyt kun on itsekin aikuinen juttua riittää paremmin/tasavertoisemmin vrt. siihen kun olin poikabändien perään kirkuva teini :D Isä on paikoin ankara, mutta välittää minusta todella paljon. Kannustaa ja tukee, ja voin todella luottaa siihen ettei isä ikinä kääntäisi selkäänsä minulle, ihan sama mitä olisin tehnyt. Isä ♥

En ole ikinä ollut läheinen eikä edes kiinnostaisi enää. Ei ole ikinä osallistunut rahallisesti mihinkään. Aina kun piti mennä jokatoinen vklp isän luo siskomme kanssa vain itkimme ja juoksin karkuun kun näin auton tulevan . Todella itsekeskeinen ihminen joka ajattelee vain itseään . Nyt kun minulla on vauva ei ole lapsellekkaan mitään ostanut ja kyselee koko ajan tyhmiä ja ärsyttäviä kysymyksiä. Olen miettinyt että laittaisin välit kokonaan poikki enkä välttämättä haluisi että lapseni joutuu näkemään ns. "Vierasta " pappaa kerran parissa kuukaudessa. Onneksi minulla on maailman paras äiti♡

Hyvin huonot välit.

Ap, mulla ihan sama paitsi, että välttelee niin tehokkaasti, että on kokonaan tavoittamattomissa.

Yritä päästä katkeruudestabyli niin pääset suremaan ja kun suru on ohi, olet sen verran ehjä kuin mahdollista, parempi kuitenkin kuin katkerana. Ja kuoleman saapuessa suru sitten uudelleen...