Kuinka paljon sinä siedät "sontaa" jotta elintasosi, elämäsi jatkuisi samana?

Minä kuuntelen työssäni hulluja, persoonallisuushäiriöisiä ja vaikeita ihmisiä. Otan vastaan haukkumisia ja uhkailuja. Välillä joudun turvaamaan itseäni vartijalla. 

Olen pahoillani sairastumisesi vuoksi, ikävää kuulla tilanteestasi.

Sitähän ei itsekään tiedä, milloin jotain tuollaista voi tapahtua ja se mullistaa kaiken. Tällä hetkellä ja jos terveenä saan pysyä, elintasoni jatkuisi samana vaikka eroaisin. Asumiskulut kasvaisivat tietysti hieman, mutta ei niin paljon, että niiden voisi sanoa vaikuttavan elintasooni. Ja toisaalta asumme tällä hetkellä aivan turhan isossa asunnossa kahdelle.

Onpa sulla kamala mies. Toivon sulle kaikkea hyvää tulevaan.

Mun työ on masentavaa; yksinäistä, ei esimiehen tukea, ei kehittymismahdollisuuksia, ei mitään kontrollia omaan työhön. Palkka ihan hyvä joten puren hammasta ja itken autossa työmatkalla, koska en yh-mutsina halua luopua elämäntyylistäni. Ei mitään hulppeaa mutta keskiluokkaista.

Erosin miehestä ns. pitkin hampain koska avioliitto oli loppuajan hyvin hankalaa, pitkään pohdin, että - nimenomaan - siedänkö tätä sontaa, että elintasoni pysyy. En sitten jaksanut ja valitsin vaatimattomammat puitteet ja vapauden. Toki myös yksinäisyyden koska paljon ystäväpiiriä jäi pois sosiaalisemman mieheni ollessa se, joka oli yhdistävä tekijä näihin ihmisiin ja pariskuntiin. 

En osaa sanoa oliko eropäätös oikea, mutta ei liity elintasoon vaan tähän yksinäisyyteen. 

Päätösten oikeutta ei voi koskaan tietää etukäteen ihan varmasti vaikka intuitio jotain sanoisikin ja harva päätös on kivuton, eli suo siellä, vetelä täällä. Sellaista se elämä on. 

Tsemppiä sulle! En tiedä että helpottaako mutta tuolla kaduilla kulkee paljon menestyvän näköisiä hymyileviä ihmisiä jotka on sisältä ihan rikki, että ei pidä luulla olevansa ainoa hätää kärsivä. 

En siedä. Elintasoon kuuluu nimenomaan se, ettei ole kenenkään sylkykuppina. 

Kurjaa kuulla ap. Olisitko kuitenkin onnellisempi omillasi, vaikkakin sitten vaatimattomammin eläen? Oma tupa, oma lupa ja mielenrauha.

Vastaus aloituksen kysymykseen; itselleni on tärkeintä loppupeleissä mielenrauha. Työpaikalla siedin aika paljon ja pitkään hankalaa tilannetta, mutta vain koska tähtäimenä oli säästää sen verran että pääsen pois ilman täydellistä taloudellista katastrofia. Jätin siis hyväpalkkaisen työn ja vaihdoin statusta ensin opiskelijaksi (tulot siis romahtivat) ja nyt olen pienipalkkaisella alalla ja elän vaatimattomasti - mutta olen onnellinen!

Sama pätee parisuhteeseen. Sen tietyn rajan vaan tietää minkä jälkeen ei vaan enää kannata uhrata yhtä ainutkertaista elämää. Mieluummin lähden kuin asun leveästi. Senkin olen tehnyt.

Voimia ap ja kaikkea hyvää ja valoisampia aikoja sinulle. 

Onpa vaikea tilanne, ap. Riittäisi varmaan jo pelko ja huoli tulevasta, mutta tuo mies julmuudellaan tuplaa kärsimyksen. Miksi ei vain voi sanoa, ettei pää kestä sairaan kanssa olla, mutta säilyttää silti kunnioituksen lastensa äitiin? Häijy ja paha ihminen, eikö pelkää "karman kostoa"?

Nykyisillä yhteiskunnan tuilla saat kyllä apua. Toivottavasti on myös vilpittömiä ja aitoja ystäviä auttamassa, tukiverkkoa siis. Jos kaiken maailman työtävieroksuvat lusmut Kela elättää, on siihen apuun sinullakin, sairaalla,  yhtäläinen oikeus.

Toivottavasti elämäsi helpottuu kaikin puolin ja saat pidettyä lämpimät välit lapsiisi.

Ja miehellä ei mitään väliä, saasta menköön, keskity nyt vaan itseesi ja tulevaan! Hyvää syksyn jatkoa!

Kuinkahan monessa perheessä pidetään julkisivua väkisin kasassa ettei tarttis eroa ottaa. Lapsista alkaa kiistelee jne.muuta p a s k a a.

Siedin avioliitossa liian kauan, koska pelkäsin muutosta. Sama työpaikassa narsistipomon alla.

Kuitenkin lähdin lopulta työpaikasta sekä avioliitosta, koska en pystynyt enää ja murruin.

Nykyään ymmärrän, että pienikin vuokrakoti on parempi kuin palatsi, kun siellä on turva ja rauha. Kun saa illalla mennä nukkumaan rauhallisin mielin, nukkua yönsä turvassa, ja aamulla herätä kotiin jossa ei ole ahdistusta.

Jos olet pyörätuolissa, kunnalla voi olla vammaispalvelulain mukaan velvollisuus huolehtia että kotisi on esteetön. Heille on paljon halvempi osoittaa sinulle esteetön kunnan vuokra-asunto kuin remontoida sinun kodista esteetön. Ota tästä selvä ennen kuin rakennat elämäsi väärien pelkojen varaan.

Nykyään normi uudet kerrostaloasunnot on esteettömiä, kun niissä on hissi ja isot kylppärit. Siispä yksittäisen sijoittajan vuokrakotikin voi olla esteetön.

Sain kerran lähes vuoden mittaisen määräaikaisen työn omalta alalta ja olin ihan hirveän onnellinen. Sitten selvisi, että ilmapiiri työpaikalla oli painajaismainen, ihan kuin olisi työskennelty hautakammiossa, jossa välillä huudettiin ja raivottiin. Aamuisin töihin ajellessa mietin, yritänkö irtisanoutua vai ajanko kolarin. Kun aloin oksennella ennen töihinlähtöä tajusin mennä työterveyslääkärille. Minulla kävi tuuri, kun työpaikka yhdistettiin toiseen ja pääsin työskentelemään toiseen työpisteeseen.

Olen itse myöhemmin sairastunut ja joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle. Vaikka eläkkeeni on köyhyysrajalla, pärjään ja voin maksaa oman osuuteni kuluista. Miten pieni aloittajan eläke mahtaa olla? Aloittajan kannattaa nyt kuitenkin selvittää asumisjärjestelyt sun muut käytännön asiat. Ei ne kaikki vuokra-asunnot ole ankeita koppeja, itse olen käynyt hyvinkin kodikkaissa asunnoissa. Pienituloisena hän saa kuitenkin tuet ja asunnon suhteen pitää huomioida pyörätuolin tarve. Uusissa asunnoissa on tilavat kylppärit, joten ne on hyväkuntoisiakin.

Ei vuokrakoti ole mikään loukko, kauhean vanhanaikaista ajattelua. Kannattaisi nyt katsoa ensin netistä Etuoven "vuokraovi" osuus. Lisäksi netissä voi katsoa kelan asumistuen määrän.

Miksi ihmeessä et saisi lapsia luoksesi? Ethän nyt vain vapaaehtoisesti ole heistä luopumassa. Ei äidiltä yleensä oteta lapsia pois, jos miehesi muuta väittää niin hän sumuttaa ja manipuloi sinua. Pyörätuoli ei ole syy viedä ihmiseltä lapset. Kunnan vuokra-asuntoa kannattaa hakea ja sanoa että tarvitset eron jälkeen esteettömän asunnon itselle ja lapsille.

Myrkyllinen parisuhde ja alistettu äiti ei ole lapsille hyvästä. Eron jälkeen myös lasten ei tarvitse sietää teidän välistä jännitettä. Tiedän tapauksia, jossa yökastelu on loppunut eron jälkeen, kun yöt on perheessä rauhoittuneet.

Minkä ikäiset lapset?

Jotkut alistetut naiset luovuttavat tuosta vaan miehelle lähtiessään lapset ja talot ja tavarat, jotta "saavat lähteä". Ei pidä vapaaehtoisesti luopua oikeuksistaan. Ei niitä tarvitse edes aktiivisesti puolustaa, kun laki pitää siitä huolen. Kunhan ei mene allekirjoittelemaan mitään missä luopuu

Vähintään joka toinen viikko saa nähdä lapsia, mutta voi myös sanoa ettei suostu edes siihen, koska se on vaativin yhteishuoltajuuden muoto, eikä onnistu ellei vanhemmat ole yhteistyöväleissä.

Avioerossa kaikki omaisuus menee puoliksi, myös talot, autot ja mökit, ihan riippumatta kenen nimissä ne on, kuka ne on maksanut tai kuka ne on perinyt.

Eli kun pankissa tekee osituksen, eihän siinä pidä suostua muuhun kuin avioliittolain mukaiseen.

Poislukien jos on avioehto, tai testamentin jättäjä sulkenut pois puolisot.

Lisäksi ap tulee saamaan elatusmaksua mieheltä lapsista. Jos ei suostu maksamaan, käräjiltä saa päätöksen. Ei tarvitse olla varaa lakimieheen, koska kunnan sivulta löytyy yleinen oikeusapu. Hänen asiakkaita on ap:n lapset, joiden oikeus se elatusmaksu tai koulutustuki on, ja jotka ovat varattomia siis oikeutettu oikeusapuun

Ap kiittää vastauksista! Tuli monenlaista uutta ajatusta ja pohdittavaa. Asunnon löytäminen tuottaa ehkä suurimman haasteen. Kun hissi pitäisi löytyä ja tilat missä mahtuu pyörätuolia käyttää. Siltikään vuokra ei saisi olla suuri kun tuloni eivät tästä tule jatkossakaan nousemaan. Lasten pitäisi myös  päästä käymään suht helposti, eri paikkakunnalle en voi muuttaa.

Tänäänkin on mieliala mennyt sen mukaan miten mieheni on käyttäytynyt minua kohtaan. On ollut ihan mukava ja sitten taas seuraavassa hetkessä sanonut todella törkeästi minulle. Pari kertaa olen jo ehdottanut hänelle että pitäisiköhän peli viheltää poikki. En kestä tämmöistä elämää. Että hän voi ihan hyvin ottaa minusta eron ja alkaa elämään parempaa elämää. Sellaista mitä haluaa, mistä nyt jää paitsi. Tehdä kaikkia niitä juttuja joita ei muka voi enää tehdä. Nyt vain keskittyy syyttelemään minua. Ei kuitenkaan ota eroa, en tajua. Jos sanon että minä mietin lähtemistä niin alkaa hokea että en pärjäisi mitenkään, laitokseen joutuisin tms. En kylläkään siihen usko koska onhan minulla nytkin avustajia jotka käyvät meillä.

Olemme olleet hyvin pitkän ajan yhdessä. Ennen sairastumistani meillä meni ihan hyvin. En Ikinä olisi uskonut että mieheni muuttuisi minua kohtaan tämmöiseksi!