kateellinen vauvan hyvistä öistä

Huh, on sullakin pienet ympyrät.

Hoida se kakara ja keksi elämällesi jotakin käyttöä.

Jää tuollainen turha vatvominenkin pois.

Tunnistan tuosta myös itseni. Vauvani valvoi ja huusi. Tiedostan olevani todella surullinen, että tavallaan menetin ainoan lapseni vauva-ajan. En ollutkaan odottanut mitään ruusunpunaista mutta en sitäkään, että olen niin loppu, että harkitsen sen mukulan paiskaamista seinään. Niin siis se menetyksen suru tulee siitä, että mulla ei ole minkäänlaisia positiivisia (tai oikeastaan muitakaan) muistikuvia koko ajasta. Muistan sen vain läpensä ahdistavana aikana. 

Toisaalta... nyt vaikka on uhmat ja muut niin tuntuu niin hiton helpolle. Että kai sinänsä kaikella on puolensa. 

Jotenkin minua auttoi se ajatus, että saan olla surullinen, että vauva-aika meni kuten meni. Mutta samalla yritän muistaa, että se on aivan häviävän pieni aika lapseni elämästä (toivottavasti!).

Toinen vauva on sitten erilainen. Ajattele niin. Sitten saat olla energinen ja muuta.

^ ihmiset vaan nyt ajoittain vatvoo joitakin asioita vaikkei halua. Mutta miten sen voi jättää pois? Miten käsitellä asia ja päästä yli?

Mua kyllä nolottaisi, jos saisin itseni kiinni miettimässä jotakin noin hölmöä. Hanki itsellesi vaikka jokin harrastus.

Ehkä se helpon vauvan äiti ei tullut raskaaksi helposti, kenties vasta vaikeiden hoitojen tuloksena. Entä sinä? Ehkä hänellä oli vaikea raskaus. Miten sinulla? Huomaatko, sinulla on ollut jossain toisessa kohtaa helppoa, mut nyt on jollain toisella kevyempää. Aika reilua, vai mitä.

Ihan normaalilta kuulostaa. Vauvat ovat erilaisia.

Meillä erikoinen heräili monet kerrat yössä ja söikin vielä mokoma samalla ennen kuin rauhoittui, lähemmäs 2-vuotiaaksi asti. Vähän väsytti joo, kun olin muutenkin unettomuuteen taipuvainen. Kolme vuotta myöhemmin syntyi toinen lapsemme, joka nukkui alusta ast kuin pieni murmeli: söi jo alle parin kuukauden ikäisenä enää kerran yössä ja nukkui 5-7 tunnin pätkän yöaikaan. Ensimmäinen oli muutenkin haastavampi ja ärtsympi tapaus, kun taas tämä toinen on ollut superhelppo hoitaa ja luonteeltaan aurinkoinen. Ei ole väsyttänyt.

Minäkin kärsin tosi pitkään voimakkaista kateuden ja riittämättömyyden tunteista, kun näin äitejä onnellisina vauvojensa kanssa. Meillä toisen lapsen raskausaika ja vauva-aika oli kamalaa, siihen tuli monet elämän vastoinkäymiset samaan aikaan, työttömyyttä, sairautta, läheisten menetyksiä jne. Vauva oli itkuinen, eikä imetys onnistu minulta ilman lääkitystä, eikä siis onnistunut lääkkeiden kanssakaan. Se väsymys meni siihen pisteeseen etten saanut enää unta ollenkaan, kun ajattelin että turha nukkua, kun  kohta on taas noustava imettämään, antamaan maitoa pullosta koska rinnasta vauva ei saanut koskaan maitoa, kantamaan pulauttelevaa vauvaa, pumppaamaan ja juomaan kotikaljaa. Ja esikoinen nousi sitten kuudelta kiukuttelemaan kaksivuotisuhmaansa.  Meillä itki kaikki noina aikoina, eri vuorokauden aikoihin vaan, niin että vauva huusi illat, minä itkin yöt, esikoinen huusi päivät ja mies kävi aina jossan itkemässä menehtynyttä perheenjäsentään.  Oikein rattoisaa aikaa kaiken kaikkiaan. 

Mut niin se vaan menee, että ei elämää voi hirveästi hallita, ja me selvittiin kaikella lailla hengissä nosta tosi vaikeista kahdesta vuodesta. 

[quote author="Vierailija" time="11.09.2014 klo 10:30"]

En minäkään ole päässyt noista tunteista yli. Hetkellisesti auttaa se, kun ajattelen niitä tuttuja, joilla on syntynyt vammainen vauva tai joiden vauva on kuollut. Totta kai olen siihen suhteutettuna todella onnellinen raskaastakin vauva-ajasta. Mutta ei se kateuden tunne tuollaisella huijauksella katoa.

Ja toinen kikka on tuo parin mainitsema, että ajan kanssa huomaa, että meillä oli vauvana vaikeaa, mutta uhma ei sitten tuntunutkaan missään, kun se meni ihan oppikirjamaisesti. Ja koulunkäynti sujuu hyvin. Voi niitä vanhempi-raasuja, jotka joutuu lapsensa vuoksi käymään kaiken maailman hojks-palavereissa sun muissa. Meillä tulee kiitettäviä tuosta vain. Eli vuoroin vieraissa käydään.

[/quote] Aika sairasta tekstiä.

Kiitos vastauksista, myös noista ei-rakentavista. Meidän lapsihan on jo 2 vuotta ja nukkuu siis nyt ihan ok. Mutta itsekin olen ihmetellyt miksi edelleen kirpaisee tuo koko aihe. Onneksi teitä on muitakin! Ehkä se oli sitten vaan niin raskasta, että ottaa aikansa et asia unohtuu.

Ja kateellinen voi olla mistä vaan; toisen laihuudesta, työstä, ystävistä jne. Minä vain olen kateellinen niille tuoreille äideille joiden yöt on suhteellisen "hallinnassa" ja virtaa riittää ihan alusta alkaen.

Kiitos myös ei-rakentavista kommenteista. Ehkä voisi hankkia harrastuksen, jos se auttaa. Vaikka ei tämä joka päivä mielessä ole, vain silloin kun ko asia tulee esille.

Onko se ihan vauva aika, siis ne ekat 6kk tai eka vuosi yliarvostettua aikaa?

Voi, jos sun lapsi nukkuu jo kaksivuotiaana hyvin, niin eihän se ole edes mikään todellinen ongelmanukkuja. Näitäkin nimittäin löytyy, joiden kanssa saa herätä melkein kouluikään asti.

Oli hän alle 1 vuotiaana, sen jälkeen vähän parantui. Edelleen herää. Kyse oli olikin siitä että miten päästä yli kateuden tunteista, jotka edelleen ajoittain vaivaa vaikka elo jo helpittanut.

Mä olin samanlainen, vähän kade. Sit naapuri sai koliikki vauvan ja oma, kaikkine heräämisineen, vaikutti sen rinnalla pikku enkeliltä. Jumankekka se vauva huutaa! Kokonaisia tunteja putkeen! Yötä päivää! Naapuri on helvetin rikki ja ravaa neuvolassa. Oma ehkä herätti vuoden ajan 3-7 kertaa yössä mutta kyllä se aina nukahti. Ei käy kateeks naapuria..

Yleensä sitten jossain muussa asiassa onni ei kohtaakaan kateuden kohdetta. Ihan totta, ette voi tietää mitä toisen elämään kaikkinensa kuuluu, joten kateus on täysin turhaa. 

Minä sain helpon lapsen, mutta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vaikka ulospäin saatankin näyttää levänneeltä ja iloiselta, olen silti aika syvissä vesissä. Kadehdi siinä sitten.

7 osui naulan kantaan. Lapsen saanti oli vaikeaa ja vuosien hoidot ja tutkimukset kipua ja kidutusta. Mutta tuloksena saatiin todella kiltti ja hyväuninen vauva, josta olen superonnellinen. Aika monelta on kuitenkin jäänyt ne hoidot kokematta ja hyvä niin...

[quote author="Vierailija" time="11.09.2014 klo 10:33"]Vauvat nukkuu oaremmin kun myytte pinnasängyn pois. Ota vauva viereesi niin johan nukkuu. Neljästä vauvasta kokemusta ja en ole ikinä ollut väsynyt vaikka vaativia vauvojakin on meille tullut.
[/quote]

Meillä vieressä nukkuminen meni lopulta siihen että mua käytettiin tuttina ja heräiltiin 15-30min välein tai jos tissi irtosi suusta. Laitoin omaan sänkyyn nukkumaan niin tokana yönä ja siitä eteenpäin nukkui yhdellä yöheräämisellä siitä parikuisesta. Toinen pidettiin alkuun sitten myös vieressä se mutta päälle kuisena laitettiin omaan sänkyyn. Nelikuisena nukkuu nyt 10-12h yöunet syömättä pääasiassa, ja näin ollut jo jonkin aikaa. Molemmat siis imetettyjä.

[quote author="Vierailija" time="11.09.2014 klo 12:30"]Yleensä sitten jossain muussa asiassa onni ei kohtaakaan kateuden kohdetta. Ihan totta, ette voi tietää mitä toisen elämään kaikkinensa kuuluu, joten kateus on täysin turhaa. 

Minä sain helpon lapsen, mutta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vaikka ulospäin saatankin näyttää levänneeltä ja iloiselta, olen silti aika syvissä vesissä. Kadehdi siinä sitten.
[/quote]

Toivottavasti saat apua ja vointi helpottaa. Tottahan tämä on. Ehkä helposti ajattelen niin, että jos vaan saa nukuttua niin asiat ovat suhteellisen hyvin, koska levänneenä jaksaa temperamenttista vauvaa ja kaikkea muutakin paremmin. Mutta synnytyksen jälkeistä masennusta ei estä mikään.

Saanko kysyä, että tunnetko kateutta niitä äitejä kohtaan jotka eivät ole masentuneita ja jaksavat iloita vauva arjesta? Jos et niin miten olet hyväksynyt kohtalon?

[quote author="Vierailija" time="11.09.2014 klo 12:50"][quote author="Vierailija" time="11.09.2014 klo 10:33"]Vauvat nukkuu oaremmin kun myytte pinnasängyn pois. Ota vauva viereesi niin johan nukkuu. Neljästä vauvasta kokemusta ja en ole ikinä ollut väsynyt vaikka vaativia vauvojakin on meille tullut.
[/quote]

Meillä vieressä nukkuminen meni lopulta siihen että mua käytettiin tuttina ja heräiltiin 15-30min välein tai jos tissi irtosi suusta. Laitoin omaan sänkyyn nukkumaan niin tokana yönä ja siitä eteenpäin nukkui yhdellä yöheräämisellä siitä parikuisesta. Toinen pidettiin alkuun sitten myös vieressä se mutta päälle kuisena laitettiin omaan sänkyyn. Nelikuisena nukkuu nyt 10-12h yöunet syömättä pääasiassa, ja näin ollut jo jonkin aikaa. Molemmat siis imetettyjä.
[/quote]

Ja en nyt halunnut ap kiertää veistä haavassa, tuohon perhepetikommenttiin vaan. Voin sanoa että meilläkin on haastetta riittänyt sitten muilla osin jos lohduttaa :) nukkumisen suhteen vauvat on erilaisia kaikin tavoin, mitään yleispäteviä sääntöjä ei varmaan ole. Yritä keskittyä nyt nykyhetkeen ja tulevaan, joku kenellä on tosi paha uhmis voi olla sinulle kateellinen kun "menettää" ne vuodet sen ihanan taaperon tai leikki-ikäisen kanssa uupumustaan.

Av jatkaa, koska aika paljon tässä taitaa olla kyseessä se että on vain hyväksyttävä että meillä silloin vauvana heräiltiin ziljoona kertaa ja itse olin väsynyt niin että oksetti. Ja meidän vauva-aika nyt vaan meni koomassa eikä mitään tehnyt siitä sen "huonompaa" kuin niillä joilla nukutaan ja jaksetaan puuhastella vaikka mitä.

[quote author="Vierailija" time="11.09.2014 klo 12:53"]

[quote author="Vierailija" time="11.09.2014 klo 12:30"]Yleensä sitten jossain muussa asiassa onni ei kohtaakaan kateuden kohdetta. Ihan totta, ette voi tietää mitä toisen elämään kaikkinensa kuuluu, joten kateus on täysin turhaa.  Minä sain helpon lapsen, mutta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vaikka ulospäin saatankin näyttää levänneeltä ja iloiselta, olen silti aika syvissä vesissä. Kadehdi siinä sitten. [/quote] Toivottavasti saat apua ja vointi helpottaa. Tottahan tämä on. Ehkä helposti ajattelen niin, että jos vaan saa nukuttua niin asiat ovat suhteellisen hyvin, koska levänneenä jaksaa temperamenttista vauvaa ja kaikkea muutakin paremmin. Mutta synnytyksen jälkeistä masennusta ei estä mikään. Saanko kysyä, että tunnetko kateutta niitä äitejä kohtaan jotka eivät ole masentuneita ja jaksavat iloita vauva arjesta? Jos et niin miten olet hyväksynyt kohtalon?

[/quote] Oma pää on jo alkanut vähän selventyä, mutta toisinaan olen surullinen siitä, että tavallaan menetin sen vauva-ajan. Hoidin vauvaani hyvin, mutta henkisesti olin muualla. Koko lapsen syntymä toi pintaan omat lapsuudentraumani, elin ne tavallaan uudelleen. Tarvitsen terapiaa työstääkseni tätä kaikkea. En kuitenkaan tunne kateutta ketään kohtaan. Ei minulla ole edes energiaa ajatella muita, niin paljon ajatukseni vellovat itsessäni tällä hetkellä. En tosin muutenkaan ole kateuteen taipuvainen. En koe, että toisen onni tai tuuri on minulta pois. Toivon vain omaa paranemistani.