Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä mieltä , onko lapsuuskokemukseni outoja ?
08.09.2014 |
Olen nyt 40v iässä alkanut miettiä kummia juttuja. Äitini sairastui vakavasti ja tarvitsee paljon huolenpitoa, mutta minä olen alkanut tuntea kummia vihan tunteita sairasta läheistä kohtaan. Olen muistanut asioita , joita lapsuudessa tapahtui ja joista aiemmin olen ajatellut , että kaikki on mennyt kuten kuuluukin. Nyt ikäänkuin olen alkanut miettiä, että onko äitini kohdellut minua jotenkin täysin väärin.
Esim. en koskaan saanut uusia vaatteita, vaan minun piti käyttää veljen vanhoja. Tämä aiheutti koulussa kiusaamista, koska poikien vaatteet olivat tuolloinkin kuitenkin vähän eilaisia. Mekko laitettiin kyllä aina juhlapäivänä.
Äiti ei koskaan puolustanut minua , vaan lähti aina siitä olettamuksesta, että jos jotain ikävää sattui, se oli minun vikani.
Murrosiässä kävimme äidin kanssa kerran vaateostoksilla ja halusin lyhyen farkkuhameen. Äiti sanoi, että ei noin väärillä säärillä vcoi tullaista hametta pitää. Muistan, miten vanhempi myyjä tuolloin katsoi äitiä jotenkin hämmentyneesti ja sanoi minulle, että säärissä ei ole mitään vikaa.Ja tosiasia on , että sääreni ovat kyllä ihan suorat, vaikka koko nuoruuteni luulin että säärissä on jotain vikaa.
Äiti kehui serkkutyttöä aina suloiseksi ja hyvinkäyttäytyväksi, minä taas olin kuulemma kateellinen. En tiedä miksi olisin ollut tai mistä äiti tuon keksi. Tätä äiti on aikuisenakin minulle kertonut.
Minä en ollut hyvä koulussa kuten veljeni , joten minulle sanottiin kotona, että ei kannata mennä lukioon, et pärjää siellä. Vasta aikuisena tajusin , että 9-luokan keskiarvoni oli 8.4 , joten ei se niin huono ollut.
Muutin pois kotoota 17-vuotiaana kun lähdin muualle opiskelemaan. Näin usein nälkää, kun opintotuki ja laina loppuivat ennekuin sain keväällä ensimmäisen kesälomapalkan. Koskaan en saanut kotoota rahaa . Nuoremmalle veljelleni ostettiin asunto , kun hän muutti pois kotoota. Tosin asunto oli vanhempien omistama ja veli oli siinä vuokralla, mutta jälkikäteen kuulin, että hän maksoi vuokraa hyvin vähän.
Pahin asia on se , että minulle sattui lapsena paha tapaturma, joka aiheutti elinikäisen vamman. Olin 5-vuotias ja olimme tuolloin lomamatkalla. Äiti oli minulle hyvin vihainen ja valehtelin sitten , että minuun ei satu. Tähän asti olen ajatellut, että äiti ei voinut tietää miten pahasti todella loukkasin , mutta nyt olen tajunnut, että äiti näki kyllä tapahtuman. Minua ei viety lääkäriin ennekuin kuukausien kuluttua. Tällöin tehtiin pari korjausleikkausta , mutta vammaa ei enää arpeutumisen takia saatu kunnolla korjattua.
Nyt tilanne on hankala, koska minun pitäisi jaksaa huolehtia äidistä, mutta ahdistusn hänen kanssaan suuresti. Minun tekisi mieli ottaa kokemuskseni puheeksi, mutta en nyt voi koska äiti on sairas. Toisaalta minulla on tunne, että koko lapsuuteni ( jota olen aina mainostanut kaikille onnelliseksi) on jotenkin valetta. Kuietenkin hyviä hetkiä oli paljon , mutta itseasiassa koskaan en ollut äidin sylissä , en muista hyväksyntää mutta muistan että olin usein tuhma. Mikä nyt on totta ja miten näihin tunteisiin tulisi nyt suhtautua ? Voiko ihminen ymmärtää lapsuutensa näin väärin ?
Kommentit (37)
[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 15:37"]
Kiitos kirjavinkistä ja hyvistä ajatuksista.
Homman tuon kirjan ja ehkä varaan ajan TK-psykologille. Ehkä pyydän TYKSistä minua koskevat paperit , että saan jotain faktatietoa. En haluasi katkeroitua, mutta ajtus siitä, että äiti on fyysisestikin vahingoittanut minua , koska ei vienyt minua hoitoon , on kyllä karu. Mutta ehkä tämä tästä. Äidin kanssa näistä ei voi enää puhua, mutta ehkä joskus voin puhua veljien tai mieheni kanssa, kunhan nyt ensin saan oman pään johonkin järjestykseen. Ja osaan nyt varoa , etten omia lapsiani vaan kohtele samoin kuin äitini. Onneksi minä tiedän olleeni erilainen äiti kuin oma äitini oli, ennen koin huonommuutta mutta nyt voinkin ajatella , että hyvä näin.
AP
[/quote]
Hyvinkin voi kyllä olla ettei äiti tahallaan sinua ole jättänyt hoidotta. Ennen vanhaan ihmiset uskoivat ja sanoivat, ettei "mukuloilla koskaan mitään ole", uskottiin että kaikki vaivat menee ohi vaan. Olipa kyse vatsakivusta, pyörällä kaatumisesta tai mistä vaan niin uskottiin että siinä ne vaan ohi menee. Itselläni esimerkiksi todettiin aikuisena keliakia, joka minulla oli oireista päätellen ollut lapsesta asti, mutta äiti kuittasi aina valittamiseni kiukkuisesti tuolla "ei mukuloilla mitään ole"-sanonnalla ja käski olla kitisemättä. Ei ilkeyttään, vaan koska itse uskoi niin koska niin hänelle oli opetettu ja itselleen lapsena hoettu kun hänellä oli vaivoja.
t. 18
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen katkaissut kokonaan välini ns. "äitiini" joka henkisesti pahoinpiteli minua (mitätöi, alisti, nöyryytti, haukkui, syytteli ja kohteli muutenkin huonosti). En siis ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Hän on myös alkanut vanhentua ja haluaisi minuun kontaktin, tähän en kuitenkaan suostu koska minä en saisi puhua hänelle (enkä muillekaan) siitä miten huonosti hän minua kohteli. Minun pitäisi vaan olla niin kuin ei mitään ja esittää onnellista tytärtä (jota teinkin ennen kuin sain tarpeekseni ja pistin välit poikki).
Koska kaikki kokemani ei niin vain mitätöidy ja koska kaikki tuo on vaikuttanut minuun erittäin traumaattisesti, en ole ottanut tarjousta vastaan olla hänen kanssaan tekemisissä. Vanhetkoon ihan rauhassa minun puolestani, en todellakaan aio olla häntä hoitamassa.
[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 15:43"]
Nro 18 ,minun äitini ei ole mikään ressukka sota-ajan lapsi. Hän on kyllä syntynyt heti sodan päätyttyä, mutta on syntynyt ihan vauraaseen kaupunkilaisperheeseen ja hänellä on yksi vanhempi sisar. äaiti on lapsena saanut kauniita vaatteita , hyvää ruokaa ja huomiota yllin kyllin.
Mutta toki aika oli silloin toinen ja äiti oli oman aikansa kasvatti. Nyt en vaan voi ryhtyä heti ymmärtämään häntä, etten samalla mitätöi omia kokemuksiani. Mutta en aio hänelle ilkeilläkään , sairas ja säälittävä kun on.
AP
[/quote]
Uskon että tuo juuri onkin oikea linja, että sallit itsesi tuntea kaikki tunteesi, mutta et kaada niitä äitisi päälle nyt kun hän on sairas ja heikko. Itse kaasin omat traumani voimalla äidin päälle jo teininä ja nuorena aikuisena, laitoin jopa vuosiksi välit kokonaan poikki koska en pystynyt näkemään mitään hyvää "siinä ämmässä" joka lelli pikkuveljeäni ja kohteli minua mielestäni väärin ja julmasti. Vasta kolmenkympin jälkeen kun aloin tutustua äitiini ei äitinä, vaan aikusiena ihmisenä jolla on ollut aika kova elämä monella tapaa, aloin ymmärtää asiaa hänenkin kannaltaan.
Joo, voi muistaa väärin. Tai siis kun itselläni on ollut sellainen Alibi- tyyppinen lapsuus niin nuo sinun kokemuksesi ei kuulosta sellaisilta, etteikö niistä voisi päästä yli, en siis usko että koko lapsuutesi on ollut täyttä valetta. Minähän jollain lailla kuvittelin lapsuuteni kovinkin onnelliseksi vielä päälle parikymppisenä vaikka siihen sisältyy esim. seksuaalista hyväksikäyttöä, että ihmisen pää on aika omituinen. Mutta ei noista pääse yli jos ei anna itsensä tuntea niitä tunteita, vaikka asiat on tapahtuneet menneisyydessä niin osa sinua kenties edelleen elää siellä menneisyydessä, koska ei ole silloin saanut kokea niitä asiaankuuluvia pettymyksen ja vihan ym. tunteita. Sen olen havainnut, että tämän kärsimyksen aiheuttajan vihaaminen sinänsä kovin pitkäjaksoisesti ei auta itseä kauheasti, mutta alussa sekin kuuluu varmaan kaikilla kuvaan- toisaalta ainakaan itseäni ei myöskään toisen osapuolen tekojen rationalisointi ja selittäminen "sillä on ollut itsellään rankka lapsuus blaa blaa" ei myöskään auta.
Tuossa piiiiitkässä keskustelussa on ruodittu pohjamutia myöten, miksi juuri noin nelikymppisisllä naisilla on tällaisia kuvaamiasi kokemuksia. Meitä kärsineitä riittää. Ketjun lukeminen oli itselleni terapeuttista, vaikka olen kyllä hoidellut tuntojani myös psykoterapiassa asian tiimoilta. Itse pidän etäisyyttä omaan äitiini, mutta olen huomannut että hän vanhenemisensa myötä on hakenut enemmän kontaktia minuun viimeaikoina. Ahdistaa, en haluaisi auttaa, mutta toisaalta ei oikein voi jättää huomiottakaan. Vaikeita tilanteita nämä, voimia sinulle ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tyhmä, joka kyselin tätä "kotoota". Edelleenkin kiinnostaa missä näin sanotaan. Pyydän myös anteeksi, kun tästä varmaan sai sellaisen kuvan että ap:n murhe olisi vähäinen. Sympatiani ap:lle. Mulla samanlainem äiti ja nyt sääliä kärttävä vanha nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun mun äiti sairastui, kävin läpi samanlaisia tunteita. Äiti oli etäinen. Alkoholisti,,joka laittoi itsensä ja viinan kaiken edelle. Hän sai suuret perintörahat äidiltään, jotka hän kaikki ryyppäsi ja käytti itseensä, me lapset emme saaneet mitään. Hän usein haukkui mua lihavaksi (olin pyöreä lapsi, mutta silti!) ja nauroi ja juoruili kaikille kavereilleen jos meille lapsille tapahtui jotain noloa. Ei halattu ei pussattu, hän ei peitellyt meitä sänkyymme. Onneksi meillä oli isä, joka jaksoi hoitaa meitä.
Kun äitini siis sairastui, aluksi pelkäsin ja säälin, myöhemmin vihasin. Hänellä oli syöpä joka levisi nopeasti. Loppuvaiheessa tunsin sääliä, vihaa ja surua sekaisin. Miksi ihmeessä tämä ihminen oli pilannut elämänsä? Mulla oli pienet lapset ja me tarvitsimme äitiä ja mummoa! Äidin syöpä levisi aivoihin, hänestä tuli todella sekava, kuin pikkulapsi. Välillä hänellä oli selvempiä hetkiä ja hän hakeutui lähelleni ja itki ja kertoi pelkäävänsä kuolemaa. Se oli aivan kamalaa, ja silloin tajusin että täytyy antaa anteeksi, muuten kadun loppuelämäni että hylkäsin äitini. Me lapset lopulta vietimme loppuajan äidin kuolinvuoteen vierellä, kun äiti veti viimeisen henkäyksensä pitelin hänen kädestään ja siskoni silitti hänen poskeaan. Äiti teki ehkä asiat väärin, mutta me sentään tehtiin oikein. Päästä irti lapsuuden haamuista ja anna anteeksi, ole äitisi tukena niin paljon kuin jaksat. Tuskin jälkeenpäin kadut sitä että autoit äitiäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lle! Se millainen äitisi on, ei ole sinun vikasi. Henkisesti sairaalta hän kuulostaa. Ja kyllä - sellainen voi olla ns. ammattikasvattajakin. Sinuna pitäisin äitiin etäisyyttä enkä säälisi. Mutta taidat olla niin hyvä ihminen, ettet siihen pysty. Ja hyvä niin. Mutta tee oikeasti niin kuin itse haluat! Ei sen mukaan mitä muut odottavat ja vaativat!
Todella samankaltaisia kokemuksia kuin minulla. Käyn terapiassa, en tiedä kuka ja millainen olen. En osaa pyytää itselleni mitään, en tiedä miltä tuntuu ja koen että minulla ei ole oikeutta omiin tunteisiini. Ikinä en pystyisi tekemään kuten joku ehdotti, että kirjoittaisin jutut ja näyttäisin vanhemmilleni tai edes sisaruksilleni tai kellekään. En ikinä. Ja se on surullista. Hyvä neuvo ja idea, mutta en vaan pystyisi ikinä tekemään niin. Ja samoin kun ap niin pelkään, että mitä vielä paljastuu. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 15:52"]
Minä tyhmä, joka kyselin tätä "kotoota". Edelleenkin kiinnostaa missä näin sanotaan. Pyydän myös anteeksi, kun tästä varmaan sai sellaisen kuvan että ap:n murhe olisi vähäinen. Sympatiani ap:lle. Mulla samanlainem äiti ja nyt sääliä kärttävä vanha nainen.
[/quote]
No jos lukisit tätä ketjua muutenkin kuin sana kerrallaan, olisit nähnyt, että ap kertoi olevansa Turusta kotoisin ja asuvansa pk-seudulla.
Minä tosin luulen, että kuvittelet tuntevasti ap:n ja siksi uteliaisuuksissasi kyselet paikkakuntia.
[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 15:52"]
Minä tyhmä, joka kyselin tätä "kotoota". Edelleenkin kiinnostaa missä näin sanotaan. Pyydän myös anteeksi, kun tästä varmaan sai sellaisen kuvan että ap:n murhe olisi vähäinen. Sympatiani ap:lle. Mulla samanlainem äiti ja nyt sääliä kärttävä vanha nainen.
[/quote]
Mä en edes keksi korvaavaa sanaa "kotoota" sanalle:D t. Hyvinkääläinen + äidin puolelta vahvasti "Kotkan murre" (onko sellaista?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisarellani on samankaltaisia lapsuuden kokemuksia kuin sinulla, ja olen läheltä katsellut hänen pyristelyään aikuisuuteen paskan lapsuuden alta. Itse esikoisena sain kokea ns. suht normaalin lapsuuden (ikäero yli 10v), kun hänen lapsuuttaan vainosivat isän alkoholismi ja väkivaltaisuus ja äidin mielenterveysongelmat. Sisko on ottanut asioita äidin kanssa puheeksi, mutta vanha puolihöppänä ihminen ei osaa keskustella niistä tai kertakaikkiaan muista asioita samalla tavalla. En osaa sinua neuvoa, mutta ehkä lohduttaa ettet ole yksin. Sylillinen tsemppiä!
Alue: Aihe vapaa
Nro 18 ,minun äitini ei ole mikään ressukka sota-ajan lapsi. Hän on kyllä syntynyt heti sodan päätyttyä, mutta on syntynyt ihan vauraaseen kaupunkilaisperheeseen ja hänellä on yksi vanhempi sisar. äaiti on lapsena saanut kauniita vaatteita , hyvää ruokaa ja huomiota yllin kyllin.
Mutta toki aika oli silloin toinen ja äiti oli oman aikansa kasvatti. Nyt en vaan voi ryhtyä heti ymmärtämään häntä, etten samalla mitätöi omia kokemuksiani. Mutta en aio hänelle ilkeilläkään , sairas ja säälittävä kun on.
AP