Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä mieltä , onko lapsuuskokemukseni outoja ?
08.09.2014 |
Olen nyt 40v iässä alkanut miettiä kummia juttuja. Äitini sairastui vakavasti ja tarvitsee paljon huolenpitoa, mutta minä olen alkanut tuntea kummia vihan tunteita sairasta läheistä kohtaan. Olen muistanut asioita , joita lapsuudessa tapahtui ja joista aiemmin olen ajatellut , että kaikki on mennyt kuten kuuluukin. Nyt ikäänkuin olen alkanut miettiä, että onko äitini kohdellut minua jotenkin täysin väärin.
Esim. en koskaan saanut uusia vaatteita, vaan minun piti käyttää veljen vanhoja. Tämä aiheutti koulussa kiusaamista, koska poikien vaatteet olivat tuolloinkin kuitenkin vähän eilaisia. Mekko laitettiin kyllä aina juhlapäivänä.
Äiti ei koskaan puolustanut minua , vaan lähti aina siitä olettamuksesta, että jos jotain ikävää sattui, se oli minun vikani.
Murrosiässä kävimme äidin kanssa kerran vaateostoksilla ja halusin lyhyen farkkuhameen. Äiti sanoi, että ei noin väärillä säärillä vcoi tullaista hametta pitää. Muistan, miten vanhempi myyjä tuolloin katsoi äitiä jotenkin hämmentyneesti ja sanoi minulle, että säärissä ei ole mitään vikaa.Ja tosiasia on , että sääreni ovat kyllä ihan suorat, vaikka koko nuoruuteni luulin että säärissä on jotain vikaa.
Äiti kehui serkkutyttöä aina suloiseksi ja hyvinkäyttäytyväksi, minä taas olin kuulemma kateellinen. En tiedä miksi olisin ollut tai mistä äiti tuon keksi. Tätä äiti on aikuisenakin minulle kertonut.
Minä en ollut hyvä koulussa kuten veljeni , joten minulle sanottiin kotona, että ei kannata mennä lukioon, et pärjää siellä. Vasta aikuisena tajusin , että 9-luokan keskiarvoni oli 8.4 , joten ei se niin huono ollut.
Muutin pois kotoota 17-vuotiaana kun lähdin muualle opiskelemaan. Näin usein nälkää, kun opintotuki ja laina loppuivat ennekuin sain keväällä ensimmäisen kesälomapalkan. Koskaan en saanut kotoota rahaa . Nuoremmalle veljelleni ostettiin asunto , kun hän muutti pois kotoota. Tosin asunto oli vanhempien omistama ja veli oli siinä vuokralla, mutta jälkikäteen kuulin, että hän maksoi vuokraa hyvin vähän.
Pahin asia on se , että minulle sattui lapsena paha tapaturma, joka aiheutti elinikäisen vamman. Olin 5-vuotias ja olimme tuolloin lomamatkalla. Äiti oli minulle hyvin vihainen ja valehtelin sitten , että minuun ei satu. Tähän asti olen ajatellut, että äiti ei voinut tietää miten pahasti todella loukkasin , mutta nyt olen tajunnut, että äiti näki kyllä tapahtuman. Minua ei viety lääkäriin ennekuin kuukausien kuluttua. Tällöin tehtiin pari korjausleikkausta , mutta vammaa ei enää arpeutumisen takia saatu kunnolla korjattua.
Nyt tilanne on hankala, koska minun pitäisi jaksaa huolehtia äidistä, mutta ahdistusn hänen kanssaan suuresti. Minun tekisi mieli ottaa kokemuskseni puheeksi, mutta en nyt voi koska äiti on sairas. Toisaalta minulla on tunne, että koko lapsuuteni ( jota olen aina mainostanut kaikille onnelliseksi) on jotenkin valetta. Kuietenkin hyviä hetkiä oli paljon , mutta itseasiassa koskaan en ollut äidin sylissä , en muista hyväksyntää mutta muistan että olin usein tuhma. Mikä nyt on totta ja miten näihin tunteisiin tulisi nyt suhtautua ? Voiko ihminen ymmärtää lapsuutensa näin väärin ?
Kommentit (37)
Ei ole mitään outoa, sinua on vain kielletty kokemasta negatiivisia tunteita, joten nyt on aika päästää ne valloilleen.
Oikein sadistiset ihmiset osaavat kasvattaa noin ettei omiin tunteisiin ole oikeutta, itse kelaan vielä 50-vuotiaanakin saanko ajatella kuin itse haluan.
Olin niin pahoilla mielin ja pahoinpidelty 60-luvulla että hädin tuskin pysyin omilla jaloillani, vielä sittenkin selitettiin "etkö nyt millään tajua että syy on omasi?"
Ihmiset oikein tuntuivat odottavan koskahan se katkeaa. Nyt on aika sinunkin laskea oma etusi, eikä pohtia toisen synnintunnustusta!
Sinun ei ole mikään pakko huolehtia hänestä jos muitakin vaihtoehtoja on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kyse ei ole muistamisesta, vaan tunteista. Tunteisiimme meilllä jokaisella on oikeus.
Kertomastasi päätellen et saanut sellaista tukea ja läheisyyttä äidiltäsi kuin olisit lapsena tarvinnut/halunnut. Mitätöinti on yksi pahimmista asioista,joita lapselle voi tehdä, sen seuraukset kannetaan usein läpi koko elämän.
Annan vain yhden neuvon; älä ota äidistäsi taakkaa vain itsellesi. Muuten kokemasi tunteet saattavat muuttua ikävän katkeriksi ja pilata elämääsi siltä osin. Velvoita muutkin perheenjäsenet hommiin tai sitten kustantamaan ulkopuolista apua.
Toisaalta on hyvä, että käyt nyt läpi näitä lapsuutesi tunteita. Saatat kenties kyetä antamaan äidillesi myös anteeksi, ennen kuin hän poistuu tästä elämästä. Silloin sinä olet voittaja ja jatkat elämääsi nykyistä vahvempana.
Kaikkea hyvää elämääsi ja paljon jaksamista.
Isä kuollut jos aikaa sitten. Sekkainen 40-luvulla syntynyt isä, vähän eteäinen mutta turvallinen. Isän sylissä muistan olleeni lapsena ja isä kyllä piti minusta. Mutta isä oli paljon työssä ja äiti lasten kanssa kotona.
Velsjiin on hyvät välit. Kumpikin asuu kaukana , mutta ihan hyvin olemme aina tuleet toimeen. Veljien vaimojen kanssa pidän enemmän yhteyttä.
Voi ymmärtää väärin. Eihän ihminen tiedä mikä on normaalia, jos on elänyt epänormaalisti eikä nähnyt muuta. Mulla on ollut hyvin samankaltainen lapsuus, ja vasta siinä ~30 ikävuoden jälkeen aloin älytä suurimman osan asioista epänormaaliksi. Esimerkiksi olin aiemmin ajatellut että olipas äiti huomaavainen kun jätti minulle rahaa lääkärikäyntiä varten, kun 14-vuotiaana podin pahaa virtsatietulehdusta. Vasta aikuisena hoksasin, että ei todellakaan ole oikein jättää 14-vuotiasta lasta hoitamaan yksin terveyttään, eli kävin yksin lääkärissä, ostin lääkkeet yksin, hoisin yksin kontrolliajan varaamisen jne, eikä vanhemmat edes kysyneet että helpottiko oireet.
Toinen tapaus on kun sairastuin ja minut vietiin lääkäriin vasta viikon päästä kun en enää pysynyt tolpillani. Ajattelin ennen että vanhemmat ei vaan hoksanneet... kunnes pari vuotta sitten tilasin itselleni kaikki lääkärikertomukset, ja siellä luki kuinka vanhempani olivat kertoneet minun sairastuneen samana päivänä kun veivät minut sairaalaan. He siis suoraan valehtelivat!! joten ovat myös kyllä hoksanneet, että aiemmin olisi jo pitänyt viedä.
Tällaisia esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Luota tunteisiisi, ei ne tyhjästä tule.
Sinulla ei ole mitään velvollisuutta huolehtia sinut laiminlyöneestä ihmisestä. Hän kohteli sinua kaltoin avuttomana lapsena, kukaan ei syytä sinua jos et ota hänen hoitoaan vastuullesi. Ja jos syyttää, he ovat väärässä eikä sinun tarvitse korvaasi lotkauttaa sellaiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista. Noin se varmaan on, mutta on jotenkin äärettömän rankkaa yhtäkkiä tajuta, että kaikki mennyt onkin enemmän äidin sepitettä kuin omia aitoja muistojani. Oikeastaan pelottaa , että mitä vielä tuleekaan eteen.
Äiti syyllistää minua jatkuvasti siitä , jos en tule käymään aina kun voisin. Tuntuu pahalta jättää sairas vanha ihminen yksin. Olen ainoa tytär, ja jotenkin minä koen että minuun kohdistuu suuremmat vatimukset kui veljiin. Olen kuitenkin ajatellut , että pyrin pitämään nyt pientä etäisyyttä. Äiti ei siis ole yksin, hänellä on ystäviä ja hyvin toimiva asunto + kuntoutusta ja kotipalvelua. Tuntuu vaan , että syllisyys ja toisaalta viha , syövät voimiani. Minulla on 3 lasta , mileti aikuisia kaikki. Miehen kanssa menee vähän huonosti , osin ihan koska minä en osaa jakaa asioita. Olen ihan jumissa tämän jutun kanssa, mietin päivittäin , että mitäköhän esim. vanhempi veljeni muistaa esim. tuosta onnettomuudestani ? Miksi isä ei puuttunut asiaan ?
Ehkä jokin ammattiapukin voisi olla hyvä. Toisaalta tunnen itseni niin tyhmäksi, miten voi yhtäkkiä tajuta tälläisiä asioita näin vanhana ? Miksen ole muistanut niitä ennen ? Tunnen suurta sääliä sitä laihaa tyttörukkaa kohtaan, joka olen joskus ollut.
Äitini on arvostettu ihminen, ollut mukana järjetötoiminassa ja on ammattikasvattaja. Miten on mahdollista , että ainoa tytär on sitten tullut näin kohdelluksi ?
Kiitos monista vastauksista. Lohduttavaa , että ihmiset eivät leimaa valittajaksi tai hankalaksi, vaan tsemppaavat ja miettivät mitä voisin tehdä. On totta, että tuskin tulen katumaan sitä, että autan äitiäni. Koitan vaan samalla saada oman vihani aisoihin ilman että tukahdutan sitä. Mutta on todella vaikeaa ottaa tälläinen asia puheeksi kenenkään kanssa, siksi ajattelin että pari psykologikäyntiä voisi tehdä terää. Vieraalle ihmiselle voisi sanoa ääneen niitä kauheita asioita joita ei oikein kunnolla pysty kirjoittamaan edes tänne.Kummasti jo helpotti oloa tämäkin viestittely , ainakin hetkellisesti.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Off topic, missä päin sanotaan kotoota? Pohjanmaalla?
Minä sinuna kopioisin tämän sinun aloitustekstin ja lähettäisin äidillesi kirjeenä. Pakko sinun on saada sanottua. Hän ehkä tajuaa ja osaa pyytää anteeksi, ehkä ei, mutta minä en jättäisi kertomatta. Oli tulos mikä vain niin se on parempi kuin että kärsit ahdistuksesi kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä puhuisin äitini kanssa aiheesta ja kertoisin hänen toiminnastaan ja siitä, että ei sinunkaan nyt tarvi käydä hänen luonaan jos et halua. Hyppää kerralla ns. Niskanpäälle niin äitikin muuttuu nöyremmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä,
parin ensimmäisen elinvuosikymmenen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn jäljiltä kasailen minuuteni palasia ammattiavulla vielä näin viisikymppisenäkin.
Ja edelleen pitäisi olla kiitollinen näille lähes päivittäin puhelimessa ruikuttaville ihmissaastoille jotka väittävät itseään vanhemmikseni!
Voimia sinne ap!
Siis olen kotoisin Turusta, nyt jos 25 vuotta asunut pääkaupunkiseudulla.
Jotenkin tuntuu kuitenkin hyvältä , että muillakin on näitä tälläisä lapsuuskokemuksia , tarkoitan että en ole yksin ollut niin tyhmä, etten ymmärtänyt miten minua on kohdeltu. Totta, että miten lapsi voi tajuta mikä on normaalia, kun sitä on vaan nähnyt sitä oman perheensä elämää ja lähtee siitä ajatuksesta että oma äiti on hyvä. Miten sitten selvitään siitä ajatuksesta, että äiti onkin ollut "paha" ? Se tuntuu jotenkin aivan käsittämättömältä.
En minä täysin voi irtisanoutua äidin auttamisesta. En halua sitä taakkaa antaa pelkästään veljillekään . Mutta pitänee kai koittaaa irrottautua tästä syyllisyyden tunteesta. Ja minä kun olen aina ajatellut , että äitini on ollut todella loistava kasvattaja. olen kokenut epäonnistumisen tuneita, kun omat lapseni ovat kapinoineet ja olleet välillä kaikkea muuta kuin kullanmuruja. Äiti aina ylpeili sillä, että häenen lapsillaan ei ollut murrosikää... nyt vasta ymmärrän miten älytön juttu tuokin oli.
Nyt kun tuntee itsensä vihdoin aikuiseksi ja lapset alkavat olla niin isoja, että elämä on aika mukavaa, pitää sitten käydä läpi tälläisiä tuntemuksia. Enpä ikinä olsi voinut ajatella, että näin voi elämä mennä.Itkettää kun ajattelee lapsuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lohdutuksena sinulle, et ole yksin. Itsekin lähes 40-kymppisenä olen mietiskellyt lapsuuttani ja vanhempiani hyvinkin paljon. Normaalia persoonansa rakentamista varmaankin. Lisäksi äitisi sairastuminen ja riippuvuus sinusta vaikuttaa varmasti asiaan. Ehkä tavallaan jo teet irrottautumista ja surutyötä. Neuvoisin, että älä kuitenkaan takerru pelkästään negatiiviseen, vaan mieti myös äitisi positiivisia puolia kasvatuksessasi. Vanhempamme ovat oman aikansa tuotoksia ja monesti suvun perinteet ja tavat kulkevat mukana niin hyvässä kuin pahassa, sukupolvelta toiselle. Nyt sinulla on hyvä mahdollisuus katkaista huonoja perinteitä ja kasvaa aikuisena. Sisaruksia kohdellaan usein eriarvoisesti ja omassakin suvussa pojat olivat tyttöjä tärkeämpiä. Suku ohjasi testamentein - pelkästään poikalapsille - omaisuuttaan, tyttöihin ei tuhlattu rahaa muutenkaan ja kotihommat kuuluivat vain naisille. Minkäs sille enää voi, muuta et voi tehdä kuin kasvattaa omat lapsesi eri tavalla ja yrittää olla katkeroitumatta.
Kirjoituksesi perusteella uskon, että selviät hyvin kriisistäsi. Tässä iässä uskaltaa jo katsoa lapsuuteensa kriittisin silmin, eikä pelkästään näe sitä "onnellista lapsuutta".
Voi kiitos ihanista viesteistä ! Ja voimia myös teille, muut samoja kokemuksia omaavat.
Minä olen hyvissä väleissä veljieni kanssa, enkä voi siis olettaa, että he yksin huolehtivat äidistä. Haluan auttaa heidän taakkaansa jakamalla joitain asioita. Mutta koitan olla ottamatta liikaa vastuuta itselleni. En onneksi asu samassa kaupungissa äitini kanssa.
Juttu on nyt nii, että äidillä oli aivoverenvuoto joka on muuttanut hänen luonnettaan ja muistiaan. Joten en voi nyt tätä katkeruuttani äidillekään alkaa esittää. Hän on masentunut ja itkuinen ja muisti takkuilee, säälittävä vanha nainen.
AP
[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 15:18"]
Jotenkin tuntuu kuitenkin hyvältä , että muillakin on näitä tälläisä lapsuuskokemuksia , tarkoitan että en ole yksin ollut niin tyhmä, etten ymmärtänyt miten minua on kohdeltu. Totta, että miten lapsi voi tajuta mikä on normaalia, kun sitä on vaan nähnyt sitä oman perheensä elämää ja lähtee siitä ajatuksesta että oma äiti on hyvä. Miten sitten selvitään siitä ajatuksesta, että äiti onkin ollut "paha" ? Se tuntuu jotenkin aivan käsittämättömältä.
[/quote]Siitä selviää, kun sisäistää että nyt on aikuinen. Kauhut ovat mennyttä, ne ovat jo tapahtuneet. Ne eivät muutu mihinkään muistit ne tai et. Sinulle on käynyt noin, ja selvisit siitä. Et ole enää vuosikymmeniin ollut riippuvainen vanhemmistasi, ja olet selvinnyt. Selviät siis jatkossakin.
Se ON kauhea tunne, kuin hoksaisi yhtäkkiä että on asunut joskus pitkään miinakentän päälle rakennetussa talossa. Mutta et asu enää siellä, olet selvinnyt siitä hengissä, eikä miinat enää voi vahingoittaa sinua. Joudut nyt suremaan jotain, jota sinulla ei ole koskaan ollut. Eli onnellista, turvallista lapsuutta. Se on rankkaa, mutta siitäkin selviää. Loppujen lopuksi totuuden tunnustaminen ja oikeiden asioiden käsittely on parempi vaihtoehto, kuin valheessa eläminen ja siitä johtuvien valheellisten tunteiden (esim. se syyllisyys) kourissa kipuileminen. Olet nyt löytänyt tunnelin jonka päässä on valo - sinun pitää vain uskaltaa lähteä ryömimään siitä läpi.
Suosittelen tutustumaan kirjallisuuteen, esim. "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?"Karyl McBride:ta on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
Ja sä et ole tyhmä, sinä olet aivopesty vuosikymmenien ajan. Et ole voinut sille yhtään mitään - sinä olet ollut lapsi.
Minulla hyvin samanlaisia lapsuuskokemuksia. Koen kuitenkin, ettei äitini tahallaan, tiedostaen ollut minulle ilkeä tai tehnyt väärin. Hän vaan oli jotenkin levoton ihminen ja vanhojen, tiedostamattomien ajatusten aivopesemä. Esim. hän ajatteli tytöistä helposti huonompaa kuin pojista, niin kuin oli hänen lapsuudenkodissaan ajateltu: poika oli arvokas herranterttu kun taas tytöt jo syntyessään "tyttö tuli, tyhjä tuli" ja pahuksen ruokittavia suita taas lisää lapsilaumaan. Äitini, joka sai itse päättää montako lasta teki, ei enää noin ajatellut, mutta selvästi hänen käytöksessään heijastui tuon ajan asenteet, kun minulle jo pienenä huudettiin jos en ollut tehnyt jotain kotitöitä hyvin, kun taas veljeltäni ei sellaista edes vaadittu, itse asiassa äiti pesi vielä aikuisenakin hänen pyykkinsäkin pitkään, ostivat pojalle auton kun täytyyhän pojalla olla jne.
Meillä oli myös tuota kriittisyyttä niin minun persoonaani kuin ulkonäköäni kohtaan. Niiden ajattelen johtuneen äitini omista epävarmuuksista pääosin. Hän oli hyvin köyhän talon tytär jota oli kiusattu lapsena. Hän olisi toivonut minusta erilaista, ja häntä jotenkin tiedostamattaan ärsytti ne piirteet minussa jotka ei täyttäneet hänen toiveitaan. esim. se että olin lyhyt, rumahko rääpäle, ja että olin arka ja ujo. Hän oli toivonut tyttärestään maailmanvalloittajaa, kaunotarta joka naisi komean rikkaan miehen, mutta siitä tulikin nörtinnyhjäle. Erityisesti äitiäni ärsytti ne luonteenpiirteeni, jotka muistuttivat hänen omiaan, esim. tietynlainen "hätäisyys" ja levottomuus. Ei vaan oikein sopinut henkilökemiat yhteen, eikä äidillä ollut riittävästi henkistä kypsyyttä käsitellä näitä tunteita niin ettei lapsi joutuisi kokemaan ettei ole hyväksytty. Monelle sota-ajan lapselle (äitini oli sen ajan lapsi) on nuo tunneasiat hyvin vaikeita, kun on joutunut lapsena jo kohtaamaan liikaa. Äidiltäni esim. kuoli isä sodassa kun hän oli ihan pieni, ja äiti jäi 9 lapsen kanssa yksin äärimmäiseen köyhyyteen, ja hänen lapsuusvuosinaan häneltä kuoli vielä 3 veljeä, 2 sairauteen ja 1 oman käden kautta.
Minä en tätä taustaa vasten kanna kaunaa äidilleni yhtään mistään. Koen olevani itse etuoikeutettu, kun ei ole tarvinnut kokea sitä minkä hän on kokenut aikoinaan, ja kun nyt näistä lähtökohdista voin näin analysoida omia tunteitani ja käytöksiäni tavalla, johon hän ei ole koskaan pystynyt eikä tule pystymään. Kaikki tunteet on sallittuja, mutta kaikkea ei tarvitse toisen päälle purkaa, ei varsinkaan jos toinen on jo vanha ja sairas.
Kiitos kirjavinkistä ja hyvistä ajatuksista.
Homman tuon kirjan ja ehkä varaan ajan TK-psykologille. Ehkä pyydän TYKSistä minua koskevat paperit , että saan jotain faktatietoa. En haluasi katkeroitua, mutta ajtus siitä, että äiti on fyysisestikin vahingoittanut minua , koska ei vienyt minua hoitoon , on kyllä karu. Mutta ehkä tämä tästä. Äidin kanssa näistä ei voi enää puhua, mutta ehkä joskus voin puhua veljien tai mieheni kanssa, kunhan nyt ensin saan oman pään johonkin järjestykseen. Ja osaan nyt varoa , etten omia lapsiani vaan kohtele samoin kuin äitini. Onneksi minä tiedän olleeni erilainen äiti kuin oma äitini oli, ennen koin huonommuutta mutta nyt voinkin ajatella , että hyvä näin.
AP
[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 15:05"]
Off topic, missä päin sanotaan kotoota? Pohjanmaalla?
[/quote]
EI todellakaan sanota, itse olen eteläpohjanmaalta ja asun keskipohjanmaalla, ja myös ihmettelin samaa.
Alue: Aihe vapaa
Pitäisikö sinun puhua josnkun ammattiauttajan kanssa ? Minälaiset suhteet nyt on veljiin tai isään ?