Miksi uusperhe nähdään niin pahana asiana?

Kaikkihan me tiedämme nämä perinteiset "pahat äitipuolet" ja sen miten jo sanalla uusperhe tuppaa olemaan aika negatiivinen kalskahdus.

Mikä siinä uusperheessä on niin pahaa jos se toimii ja jokainen kykenee siinä olemaan onnellinen?
Onhan niitä sopeutumisongelmia ja muuta ydinperheissäkin mutta se on ihan normaalia? Uusperheessä tällainen riita=koko uusperhe-elämä on helvettiä mihin kenenkään ei pitäisi joutua.

Onko lapselle tosiaan parempi sellainen ydinperhe jossa on hirveitä riitoja jatkuvasti ja vanhemmat onnettomia eivätkä enää välitä toisistaan? Kuin toimiva ydinperhe jossa mahdollisesti lapsetkin aidosti rakastavat bonusvanhempaa ja toisinpäin sekä lapset saavat sen ns. oikean rakastavan ja kannustavan perheympäristän vanhempienkin ollessa onnellisia ja voivan hyvin?

7v lapseni eilen nukkumaanmennessä totesi että rakastaa isäpuoltaan ja on iloinen kun hän asuu meidän kanssa. Tämä sai miettimään aihetta ja kuinka paljon minäkin olen saanut arvostelevia kommentteja siitä että olen tällaiseen kuvioon ryhtynyt.
Mitä pitäisi sitten tehdä tilanteessa jossa olen lapset hankkinut 20-ja 22-vuotiaana, niitä kun ei voi enkä haluakaan palauttaa niin pitäisikö minun vain olla yksin sinne asti vähintään että lapset muuttaneet pois kotoa?

Toki se ei ole ymmärrettävää että ne isi- ja äitipuolet vaihtuu vuoden välein, sellaisilla ihmisillä ei mielestäni tarvisi lapsia edes olla. Mutta jos se nyt ei ollutkaan se loppuelämän kumppani kenen kanssa lapset erehtynyt tekemään niin pitäisikö tosiaan vain sen takia torjua onni että uusperheellinen on jotenkin ns. alempaa kastia? Ainakin meidän tapauksessa lapsetkin onnellisempia kun on ns. oikea perhekuvio ja enemmän turvallisia aikuisia ympärillä. Lasten isä esim. on täysin tunnekylmä tapaus myös lapsia kohtaan mutta mieheni pitää heitä kuin omiaan ja tarjoaa heille lämpöä ja rakkautta.
Tämäkö tosiaan on nyt sitten se huonompi vaihtoehto monen mielestä kuin ydinperhe ja sen myrkyllinen ilmapiiri?