Hei lentopelkoiset, jotka kuitenkin lennätte!

Mä olen kyllä kakkajäykkänä ihan koko lennon ajan. Pahinta tietty lennot ja laskut ja erityisesti se, jos laskua joudutaan odottelemaan ja kaartelemaan uudelleen ja uudelleen kentän yllä... Siinä itse matkan aikana pahin paniikki lientyy hiukan, mutta sellainen inhottava tunne ja stressi on koko ajan, myös paria päivää ennen lentoa...

Kun kone on jo matkakorkeudessa, pelkään sitä, että joku sekopää pamauttaa siellä pommin ja koneeseen repeytyy reikä. Tai että toinen kone törmää koneeseen. Ja nyt näemmä on sekin mahdollista, että ilmatorjuntaohjuksilla ammutaan matkustajakone alas. Mua pelottaa ihan suunnattomasti se, että kone alkaisi syöksyä alas jostain kymmenen kilsan korkeudesta... Tulisiko siinä hulluksi, ennen kuin iskeytyisi maahan... Vai menettääkö tajuntansa? Tai mitä, jos lentää ulos koneesta ja sitten putoaa ihan yksin. Ja mitä kun kaikki huutaa ympärillä paniikissa. Eieiei, ihan kamalaa. Kun jo huvipuistolaitteetkin tekee pahaa vatsanpohjassa, entä sitten tuollainen. Ja mulla ei ollut minkäänlaista lentopelkoa ennen sitä yhtä tiettyä syksyä. :(

Jos on pakko lentää, rukoilen varjelusta koko nousun ja laskun ajan. En pysty rentoutumaan ollenkaan. Olen yrittänyt järjellä käsitellä tätä, ei se vaan auta.

Mä mietin usein koko lennon ajan, kuinka jalkojen alla on tyhjyyttä ja runko voi revetä minä hetkenä hyvänsä, jos siellä on jotain rakenteellisia heikkouksia. Hauskaa matkaa! :) 

Mulla helpottaa kun nousu on ohi. Mut jos tulee turbulenssi oon aivan kauhuissani. Laskeutuminen ei niin ovasti pelota.

Ihme, etten ole alkanut pelkäämään laskeutumistakin. Kerran huonon sään vuoksi ei voitukaan laskeutua vaan kone nousi yhtäkkiä melkein pystysuorassa ylös. Oltiin jo tosi liki maata. Siinä sitten kierrettiin kenttää ja kapteeni vielä kuuluttaa, että pitää tehdä ratkaisuja kun polttoaine loppuu kohta. Olis voinut sen jättää kertomatta. Laskeuduttiin sitten parin h päähän toiselle kentälle ja odoteltiin pari tuntia myräkän ohimenoa. Lisää menovettä ja päästiin lopulta oikealle kentälle. Ei siis ollut mikään pini ukkosmyrsy vaan kunnon rajuilma Kaakkoisaasiassa. Kamalin lento ikinä. Pakko oli tämänkin jälkeen itsensä koneeseen roudata, et pääsi kotiin. Mutta pelotti ihan sairaasti kyllä.

Nousu on pahin! Juuri se kiihdytysvaihe. Ainoa mika auttaa on parit  tupladrinkit ennen lentoa. Lennan tosi paljon olen pian varmaan alkoholisti!!Ja voin sanoa, etta aika ei auta yhtaan.  Asuin Hong Kongissakin ja se toi mukaan paljon kaukolentoja. Hengissa viela, mutta seuraava lento...??

Mun pelko helpottaa vähän nousun jälkeen kun kapteeni sammuttaa turvavyön merkkivalon. Se on ikäänkuin merkki siitä että kaikki meni hyvin. Mutta turbulenssit ja kolahdukset nostaa pulssin heti tuhanteen..

No oon ajatellut, että nousu ja lasku on pahimmat, mut nyt kun mietin, niin usein se tärisevä pilvikerroksen yläpuolelle nouseminen stressaa, ja sitten käännökset ilmassa kun kone kallistuu huomattavasti sivuttain. Toisen lentokoneen näkeminen ilmassa on kanssa jotenkin järkyttävää.

En asu Suomessa, ja vanhemmat ja muu suku ja monet vanhat ystävät asuu, eli yleensä ainakin pari kertaa vuodessa lennetään edestakaisin. Kauheen monen tunnin lennosta ei onneksi ole kyse. Luulisi, että olisin jo tottunut ja ei pelottaisi, mutta eikä mitä. Lisäksi lentopelko alkoi vasta lasten syntymän jälkeen, sitä ennen en muista, että olisi ollut mitään pientä jännitystä kummempaa. Nykyäänkin ilman lapsia matkustaminen on huomattavasti helpomaa, mutta kun omat lapset on lentokoneen kyydissä, niin päässä vilisee jatkuvasti hirveitä kauhukuvia lento-onnettomuuksista.

Se on totta minkä joku muu mainitsi, että niiden lentoemäntien (ja onpa välillä joku söpö lento"isäntäkin" ;)) näkeminen vähän rauhoittaa, kun miettii, että tätä ne tekee työkseen ja lentää satoja ja tuhansia lentoja, ja tossa ne kävelee ihan rauhallisina ohi.

No pieni jännitys säilyy kokoajan, mutta lennon keskivaiheilla se on aika lievää eikä juurikaan häiritsevää, etenkin jos on tasaista menoa, mitä esim. isoimmissa koneissa on useinkin (sellaisissa pystyn torkkumaan/nukkumaankin jopa). Eniten mua jännittää nousun ja laskun aikana (erityisesti nousun aikana, hrr!), mutta onhan se aika loogista kun niiden aikanahan tilastollisesti suurin todennäköisyys sille onnettomuudelle on. Ja silloin ollaan lähempänä maan pintaa, ettei ole yhtäpaljoa pelivaraa virheiden korjailuun jne.

Mulla kanssa sama kuin monella, VIHAAN nousuja ja eritoten pilvikerroksen läpi menemistä. Kesken matkaa inhoan omituisia ääniä ja tietysti sitä turbulenssia. Turbulenssin kanssa on tosin aika paljon auttanut se, kun olen lukenut siitä ja katsellut eri lentoyhtiöiden videoita sen vaarattomuudesta. Kuulemma pelkkä turbulenssi ei ole koskaan tuonut yhtäkään konetta alas. Laskustakaan en pidä, mutta ajatus lennon loppumisesta helpottaa.

Olen vuosikausien ajan lentänyt 30-60 kertaa vuodessa työn takia. Arvatkaa onko ihanaa olla lentopelkoinen? Joskus on ollut tilanteita, kun olen valtameren yllä itkenyt turbulenssissa. Kerran joku intialainen mummo piti mua kädestä koko mielettömän heittoisan matkan ja lohdutti, että jos mennään alas niin synnytään uudestaan. Lentopelko on varmaan helpompaa, jos on hindu.

Ei häviä. Pelko on mahanpohjassa koko ajan jonkin verran. Pahimpana nousussa, laskussa ja turbulenssissa. Pelko häviää vasta, kun kone on laskeutunut ja sen jälkeen vielä jarruttanut suurimman osan nopeudestaan.

Se loppui mulla ainakin siinä vaiheessa kun koneeseen astuttiin :) ole huoleti!

Mulla pelko helpottaa jonkin verran nousun jälkeen, mutta on kuitenkin kokoajan taka-alalla. Eli säpsin aina turbulenssissa tai jos olen kuulevinani outoja ääniä tms.

Saattaa hetkittäin hävitä, kun on oikein tasaista lentoa.

Turbulenssi saa minut ihan kauhusta kankeaksi. Mitä enemmän lentää, sen parempi, mutta turbulenssit saavat minut silti paniikkiin ja olen pitkään kankeana. Jos turbua ollut puolet ajasta en pysty rentoutumaan enää koko lennon aikana. Nousun jälkeen ilman turbua ei pelota.

Olen psyykannut itseni siihen, että suurin riski on nousuissa ja laskuissa, joten rauhoitun nousun tasaannuttua. Yleensähän siinä on vielä se inha pilvikerroksen läpi lento, jolloin tärisyttää. Lennon keskivaiheilla olen rentona, paitsi jos on turbulenssia. Siihen kyllä auttaa, jos on näyttö josta seurata lentotietoja, niin konkreettisesti näkee, että kone voisi tipahtaa kilsoja ja silti ollaan ilmassa. Joskus koneen äänet ahdistaa, mutta siihenkin auttaa, jos on lentänyt paljon ja eri osissa konetta niin voi yrittää vakuutella itselleen, että se on normiääni. Se on jännä miten muutama penkkirivikin voi vaikuttaa saman tyypin koneessa. Kovin vahvasti en hoe mantraa "autoilu on vaarallisempaa", koska siinä hysteriassa voisi vaikka autofobiakin iskeä :D 

No ei häviä. Yleensä otan pari konjakkia ennen lentoa, se auttaa nousussa. Lennon aikana kuuntelen musiikkia, teen ristikoita yms. Yritän keskittää ajatukset pois lentämisestä. Meinaan kyllä lentää jatkossakin, vaikka se onkin ihan hanurista.

Jos on tasainen lento niin pelko saattaa lieventyä matkalla. Varsinkin jos keksin jotain muuta ajateltavaa, esim hyvän kirjan. Mutta mikäli yhtään pomppuisuutta niin koko matka menee paniikissa. Laskua en enää pelkää (alas ollaan jo tulossa ja lähellä kenttää) . Nousua pelkään eniten ja sitten sitä koko lentoa. 

Nousu ja lasku on pahimmat, turbulenssi myös. Kuuntelen myös koneen ääniä koko ajan ja jos hetkeksi jossain vaiheessa rauhoittuu niin joku ääni saa pulssin taas kohoamaan.
Joka kerta vannon etten lennä enää koskaan. Ja aina se matkakuume kuitenkin jossain vaiheessa voittaa...

Ei se kokonaan häviä, mutta lievenee kyllä merkittävästi nousun jälkeen, ellei ole turbulenssia. Laskuakin kyllä pelkään enemmän kuin sitä väliaikaa, mutta laskussa on sentään se helpotus että pystyy jo melkein laskemaan minuutteja. Turbulenssia pelkään ihan horkassa, vaikka minulle on todellakin vakuutettu ettei se ole vaarallista. Itken ja tärisen silti, vaikken ole muuten erityisen pelokas ihminen.

Teen yhteensä (työn ja vapaa-ajan puitteissa) varmaan ainakin kymmenkunta edestakaista lentoa vuodessa, mutta jotenkin tämä ei mene ohi. En voi ymmärtää miten kukaan voi haluta olla työkseen lentoemäntä ja kulkea sitä kamalaa käytävää päivät pitkät! Kapteeni sentään tietää minne ja miten on menossa, mutta me siellä kabiinissa olemme kaikki vain passiivisia odottajia ja/tai pelkääjiä.

Yritän ammentaa turvallisuudentunnetta katselemalla niitä lentoemoja, niiden välinpitämättömyys vähän rauhoittaa minuakin. Mutta silloin on aivan hirveää kun turbulenssin takia emotkin joutuvat olemaan vöissä paikoillaan eikä niitä näe.

Kun otat diapamin ennen lentoa, niin torkut mukavasti koko lennon ajan vailla pelon häivää:) Suosittelen lämpimästi (ellei heti toisessa päässä pidä mennä esim kokoukseen)

Ap vielä kyselee:onko pelon tuntemisella eroa siitä riippuen, lentääkö vaikka 3 tuntia vai 10 tuntia? Tottuuko mahdollisesti pitkällä lennolla paremmin? Toisaalta turbulenssejakin tietysti pitkällä lennolla varmaan enemmän.