Kidutanko itseäni tässä rakkaudessa turhaan?

Nelikymppiseksi asti piti elää, että tapasin miehen, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta koskaan. Tätä ennen takana lukuisia seurustelusuhteita ja lähes 15 v avoliitto, josta lapset, mutta josta rakkaus puuttui. Muissakaan seurustelussa ei kai koskaan kolahtanut kunnolla, omalta osaltani.

Seurustelua nyt uuden rakkauden kanssa 1,5 v takana. Kaikki hyvin sikäli, että mies sanoo rakastavansa ja olevansa sitoutunut, tulee hyvin lasten kanssa toimeen, samoin minä hänen aikuisten lastensa kanssa.

Toki kun olen ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa rakastunut, haluaisin ihan kaiken: yhteisen kodin ja arjet - ja mennä naimisiinkin. Se kun minulta on jäänyt kokematta. Mutta miehellä on huonoja kokemuksia yhteenmuutosta ja uusperhearjesta edellisessä suhteessa. Ei kuulemma ole poissuljettu, että joskus yhteen muuttaisimme - vaan tuntuu ainakin nyt siltä, että taitaa olla hänelle liian vaikea juttu. Naimisiin kyllä olisi valmis menemään, mutta se vasta jörjetöntö olisi. Sitoutua, muttei kuitenkaan jakaa elämää.

Kesä on ollut ihana. Rakastan miestä kovasti ja välillämme on aitoa rakkautta. Mutta sitten alan miettiä, että uskallanko rakastaa, kun en kuitenkaan häntä, elämäni rakkautta, koskaan kokonaan saa. En tanssi häitä tai laita yhdessä kotia, vanhene vierekkäin.

Koska en kai miestä ja hänen mieltään voi muuttaa, on kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä tilanne ja elää suhteessa, joka ei kai koskaan todella tule olemaan minulle tarpeeksi - tai lähteä ja ajatella, että ehkä löydän jonkun jakamaan elämänsä, mutta hyvin mahdollisesti en, vaan jään yksin. Mutta kasvaako katkeruus ja pettymys vaan, jos jään?