Perhe hajonnut, en osaa sopeutua tilanteeseen.

Pyrin tiivistämään pitkän tarinan mahd tiiviiksi.

2 alle 4 vuotiasta + isi & äiti, rankkaa mutta antoisaa perhe-elämää.

Tuli corona-arki, ja toinen koti-vanhempana, toinen hoitaa opinnot etänä kotona + 2 pientä kotona 247.

Parisuhde meni kriisiin, ja päätettiin ottaa "taukoa" ja olla syksyyn asti asumuserossa.

Hoidettiin asiat niin, että asutaan lähekkäin, ja idena oli kuitenkin toimia yhdessä perheen kesken.

Puoliso / ex-puoliso, sai rajuhkon diagnoosin, ja päättikin yht äkkiä ottaa uuden miehen ( varakas työssäkäyvä ), ja muuttaa +500 km päähän nykyisestä asuinpaikastamme, vieden lapset mukanaan.

Ilmoitti tästä WA viestillä, että olen nyt muuttanut lasten kanssa, semmosta se nyt vaan on.

3 vkoa seurustelua, ja meni kihloihin uuden kanssa, eikä suostu puhumaan kanssani mistään.

Kuitenkin olen lasten toinen huoltaja, ja aina hoitanut oman osuuteni, usein myös enemmän vrt toinen.

Nyt yritän hoitaa omat asiani jotenkin kuntoon, ja yrittää edes puoliväliin päästä asumaan, jotta lapsilla olisi molemmat vanhemmat läsnä elämässä ( käräjillä omat riskinsä + vie aikaa ).

Pelaa lähivanhemman "oikeuksilla" semi törkeää peliä tällä hetkellä.

Ongelma on se, että olen jotenkin jäänyt ns jumiin tämän tilanteen kanssa, oletin että katsotaan tilannetta rauhassa, ja "asumisero" tehtiin ihan hyvässä hengessä, ja juuri ennen tätä uutta puolisoa meillä oli todellä lämpimät välit ( seksiä, pusuttelua, yhteisiä öitä yms ).

Sitten vain kuin salama kirkkaalta taivaalta BUMM !, ja kaikki meni päin sitä kuuluisaa.

Olin hoitanut molempia lapsia monta kk yksin, kun toisella oli "shokki" tästä diagnoosista, ja nyt ei edea kerro mikä tilanne sen suhteen, kuulemma kaikki "ok"...

Vaikeaksi tilanteen tekee se, että nyt perhe on hajonnut, ja huomaan lapsista, että on tosi outo tilanne heille, kuten myös minulle.

Mutta toinen puoli, ei näe tässä mitään väärää, ja on toiminut omasta mielestään täysin ok.

Mitähän helvettiä tässä pitäisi nyt tehdä...?