Lue keskustelun säännöt.
Olen opiskelija ja minulla on mielenterveydellisiä ongelmia
31.08.2014 |
Kuulostipas tyhmältä. Vaikka olen jotenkin "aina" tiennyt alitajuisesti, että ongelmia riittää, niin tuntuu jotenkin oudolta ja kamalalta kuulla se toiselta taholta. Ja saada diagnoosi. Luulin nuorempana, että se on se hieno diagnoosi, joka "antaa luvan" olla sairas. No joo, mutta lähinnä mun tekee pahaa ajatella, että oon oikeesti tässä jamassa ja pitäisi osata ottaa apua vastaan. Että ei voi enää piiloutua omiin kaappeihinsa luurankoineen, vaan että ne pitäis nostaa sieltä esiin, hyi.
:(
En tiedä tämän aloituksen tarkoitusta, tuli vaan tuosta aiemmasta (ja aiemmista) ketjuista mieleen. Saa kyselläkin, haukkuakin, kyllä mä tiedostan että oon aika paska.
Jos ei oo mitään sanottavaa, niin ei muuta kuin hauskaa (myöhäis)illan jatkoa sulle, av-mamma tai -pappa. :)
Kommentit (36)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellänikin oli kolme diagnoosia, hoidossakin olin monta kertaa opiskeluaikana ja jotenkin sain silti opiskelut päätökseen ja jotakuinkin hyvinkin arvosanoin (hemmetti, olen ylipäätään elossa, se jos mikä on jotain). Sisua! (ja paljon terapiaa, lääkkeitä..) niin kyllä se siitä vielä.
Itselläni lähestulkoot samat diagnoosit. Raskasta se on ja tulee olemaan vielä pitkään. En osaa viisaita sanoja tähän laittaa, itsekään ole täysin terve, vaikka terapiaa on takana 4 vuotta.
Heh, oon täällä taas.
Up, tai jotain.
Okei, ymmärrän että näitä aloituksia on täällä ollut n. miljoona seitkyttuhattaviissataanelkytkolme, ja enää ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin musta tuntuu, että kun myöntää itselleen sen sairauden ja hyväksyy sen, niin se auttaa menemään elämässä eteenpäin. Ja sun kirjoituksien perusteella sä tunnut seisovan tukevasti omilla jaloillas ja näet missä olet.
Saanko kysyä minkä diagnoosin sait? Bibo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 23:11"]
Jotenkin musta tuntuu, että kun myöntää itselleen sen sairauden ja hyväksyy sen, niin se auttaa menemään elämässä eteenpäin. Ja sun kirjoituksien perusteella sä tunnut seisovan tukevasti omilla jaloillas ja näet missä olet.
[/quote]
Ehkä. Toisaalta en ole tainnut hyväksyä näitä juttuja edelleenkään. On niin paljon helpompaa olla mystinen menneisyyksineen ja olla luovuttamatta kenellekään salaisuuksiaan. Jotta voisi taas jatkaa odottamista, että joku osaisi kysyä ne oikeat kysymykset ja sitten jälleen pohtia, antaisiko jonkun auttaa itseään.
Kiitos sanoistasi, musta tuntuu kaikelta muulta kuin siltä, että näkisin, missä olen. Omilla jaloillani kyllä - en ole riippuvainen muista enkä takerru - ja olen siitä salaa hiukan ylpeäkin.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 23:12"]
Saanko kysyä minkä diagnoosin sait? Bibo?
[/quote]
Vakava masennus, syömishäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, post-traumaattinen stressihäiriö (, estynyt persoonallisuus), ja lisäksi jostain nuoruusiän kehityshäiriöstä puhuttiin. Jälkimmäinen lähinnä naurattaa (tai itkettää, en ole varma), sillä sen diagnosoi psykiatri lukemalla psykologin kirjoittamia papereita. Umhh.......
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 23:15"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 23:11"]
Jotenkin musta tuntuu, että kun myöntää itselleen sen sairauden ja hyväksyy sen, niin se auttaa menemään elämässä eteenpäin. Ja sun kirjoituksien perusteella sä tunnut seisovan tukevasti omilla jaloillas ja näet missä olet.
[/quote]
Ehkä. Toisaalta en ole tainnut hyväksyä näitä juttuja edelleenkään. On niin paljon helpompaa olla mystinen menneisyyksineen ja olla luovuttamatta kenellekään salaisuuksiaan. Jotta voisi taas jatkaa odottamista, että joku osaisi kysyä ne oikeat kysymykset ja sitten jälleen pohtia, antaisiko jonkun auttaa itseään.
Kiitos sanoistasi, musta tuntuu kaikelta muulta kuin siltä, että näkisin, missä olen. Omilla jaloillani kyllä - en ole riippuvainen muista enkä takerru - ja olen siitä salaa hiukan ylpeäkin.
[/quote]
Aika monet ihmiset elää elämänsä kuin ajopuuna tai tuulen vietävänä. Katsopa vaikka. En tiedä lohduttaako se sua, mutta itselleni sen ymmärtäminen on joskus antanut voimaa. Että kun maailma ei ympärilläkään ole kovin täydellistä, niin ei sitä tarvitse itseltäkään vaatia.
Ja toisaalta joskus nuorempana päätin vaan tehdä jotain, mikä tuntui silloin hyvältä, vaikkei siinä mitään varsinaista järkeä ollutkaan. Siis vaikka että aloitin kamppailulajin ja päätin, että suoritan sen peruskurssin vaikka miten älyttömältä koko homma tuntuiskin. Jotenkin tommoisista "järjettömistä" asioista sai semmoista sisäistä voimaa josta pystyi olemaan ylpeä ainakin omassa mielessä, vaikka välillä itsetunto ei muutoin aina kovin korkeella ollutkaan. Mulla kai se huono itsetunto liittyi lähinnä siihen, etten ollut nuorempana seurustellut ja jotenkin aloin jäämään sen takia elämässä hieman syrjään.
No joo, tää on vaan mun omaa tarinaa, eikä mitään vinkkejä. Eipä kai multa oo koskaan mitään diagnosoitukaan, vaikka kaikenlaisia päänsisäisiä sukurasitteita tässä taitaa olla. Jotenkin pitää vaan luovia niitten kanssa ja yrittää nähdä metsää puilta, tarttua niihin asioihin mihin voi itse vaikuttaa.
Miksi sä haluat kuolla ennen kuin olet edes elänyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 23:33"]
Aika monet ihmiset elää elämänsä kuin ajopuuna tai tuulen vietävänä. Katsopa vaikka. En tiedä lohduttaako se sua, mutta itselleni sen ymmärtäminen on joskus antanut voimaa. Että kun maailma ei ympärilläkään ole kovin täydellistä, niin ei sitä tarvitse itseltäkään vaatia.
Ja toisaalta joskus nuorempana päätin vaan tehdä jotain, mikä tuntui silloin hyvältä, vaikkei siinä mitään varsinaista järkeä ollutkaan. Siis vaikka että aloitin kamppailulajin ja päätin, että suoritan sen peruskurssin vaikka miten älyttömältä koko homma tuntuiskin. Jotenkin tommoisista "järjettömistä" asioista sai semmoista sisäistä voimaa josta pystyi olemaan ylpeä ainakin omassa mielessä, vaikka välillä itsetunto ei muutoin aina kovin korkeella ollutkaan. Mulla kai se huono itsetunto liittyi lähinnä siihen, etten ollut nuorempana seurustellut ja jotenkin aloin jäämään sen takia elämässä hieman syrjään.
No joo, tää on vaan mun omaa tarinaa, eikä mitään vinkkejä. Eipä kai multa oo koskaan mitään diagnosoitukaan, vaikka kaikenlaisia päänsisäisiä sukurasitteita tässä taitaa olla. Jotenkin pitää vaan luovia niitten kanssa ja yrittää nähdä metsää puilta, tarttua niihin asioihin mihin voi itse vaikuttaa.
[/quote]
Voi olla.
Toisaalta mun lapsuudenperhe oli sen verran ajopuumeininkiä, että olen vanhettuani halunnut jotain pysyvää ja selkeämpää elämääni (heh, hieman naiivia ehkä). Kukaan suvussani ei ole akateemisesti koulutettu, eikä lähiomaisetkaan kuin ylioppilaita. Elettiin kädestä suuhun, koko ajan. En halunnut, tai halua, samanlaista elämää. Opiskelen yliopistossa omaksi kokemaani alaa, työttömyys hamassa tulevaisuudessa ei pelota. Tiedän, että pystyisin ehkä rakentamaan juuri niin raamitellun elämän itselleni kuin haluaisin. Ajatuksena se on todella levollinen. Tavallaan minun ei tarvitse harhailla tässä elämäsä, sillä uskon tietäväni, millaista elämää tahtoisin "sitten aikuisena" elää.
Siksi onkin jotenkin käsittämätöntä, etten muka osaakaan elää tätä elämää. Itkettää koko ajan, ahdistaa, en saa henkeä. Traumamuistot palaavat pintaan salamavalon välähdyksinä. Lukiessani jotain, mikä saattaa hipaista minua koskettavaa aihetta, alan itkeä hysteerisesti. Saan ns. mikropsykooseja, vahingoitan itseäni. Vihaan itseäni. Maailma tuntuu välillä epätodelliselta. Pidän itseäni täysin hyödyttömänä (no sitä tottavie olen), kuvottavana ja arvottomana ihmisenä. En luota kehenkään. Vaikka olen sosiaalisesti ihan kelpo, en halua muodostaa ihmissuhteita. En osaa olla ihmisten kanssa, olen mieluummin yksin. Minulla on pari tärkeää läheistä, joita näen toisinaan. Ilman heitä olisin aivan yksin. Samaan aikaan tarvitsen ja en tarvitse muita ihmisiä elämääni.
Jotenkin on valtavan vaikeaa nähdä, missä kohtaa jaksaisin elää, milloin pääsisin siihen "hyvään elämään" kiinni, jota olen koko pienen ikäni tavoitellut.
... Karvasta ehkä huomata, ettei kai sellaista olekaan. Mutta jos olisi edes helpompaa.
En osaa (tai edes halua) tarttua hetkeen. Siinä olet oikeassa, että tulisi osata enemmän elää siinä senhetkisessä hetkessä.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 23:35"]
Miksi sä haluat kuolla ennen kuin olet edes elänyt?
[/quote]
En tiedä.
Olen elänyt tavallani sen mitä olen, ja väsynyt.
Väsynyt edes kokeilemaan muita mahdollisuuksia elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 23:33"]
Aika monet ihmiset elää elämänsä kuin ajopuuna tai tuulen vietävänä. Katsopa vaikka. En tiedä lohduttaako se sua, mutta itselleni sen ymmärtäminen on joskus antanut voimaa. Että kun maailma ei ympärilläkään ole kovin täydellistä, niin ei sitä tarvitse itseltäkään vaatia.
Ja toisaalta joskus nuorempana päätin vaan tehdä jotain, mikä tuntui silloin hyvältä, vaikkei siinä mitään varsinaista järkeä ollutkaan. Siis vaikka että aloitin kamppailulajin ja päätin, että suoritan sen peruskurssin vaikka miten älyttömältä koko homma tuntuiskin. Jotenkin tommoisista "järjettömistä" asioista sai semmoista sisäistä voimaa josta pystyi olemaan ylpeä ainakin omassa mielessä, vaikka välillä itsetunto ei muutoin aina kovin korkeella ollutkaan. Mulla kai se huono itsetunto liittyi lähinnä siihen, etten ollut nuorempana seurustellut ja jotenkin aloin jäämään sen takia elämässä hieman syrjään.
No joo, tää on vaan mun omaa tarinaa, eikä mitään vinkkejä. Eipä kai multa oo koskaan mitään diagnosoitukaan, vaikka kaikenlaisia päänsisäisiä sukurasitteita tässä taitaa olla. Jotenkin pitää vaan luovia niitten kanssa ja yrittää nähdä metsää puilta, tarttua niihin asioihin mihin voi itse vaikuttaa.
[/quote]
Voi olla.
Toisaalta mun lapsuudenperhe oli sen verran ajopuumeininkiä, että olen vanhettuani halunnut jotain pysyvää ja selkeämpää elämääni (heh, hieman naiivia ehkä). Kukaan suvussani ei ole akateemisesti koulutettu, eikä lähiomaisetkaan kuin ylioppilaita. Elettiin kädestä suuhun, koko ajan. En halunnut, tai halua, samanlaista elämää. Opiskelen yliopistossa omaksi kokemaani alaa, työttömyys hamassa tulevaisuudessa ei pelota. Tiedän, että pystyisin ehkä rakentamaan juuri niin raamitellun elämän itselleni kuin haluaisin. Ajatuksena se on todella levollinen. Tavallaan minun ei tarvitse harhailla tässä elämäsä, sillä uskon tietäväni, millaista elämää tahtoisin "sitten aikuisena" elää.
Siksi onkin jotenkin käsittämätöntä, etten muka osaakaan elää tätä elämää. Itkettää koko ajan, ahdistaa, en saa henkeä. Traumamuistot palaavat pintaan salamavalon välähdyksinä. Lukiessani jotain, mikä saattaa hipaista minua koskettavaa aihetta, alan itkeä hysteerisesti. Saan ns. mikropsykooseja, vahingoitan itseäni. Vihaan itseäni. Maailma tuntuu välillä epätodelliselta. Pidän itseäni täysin hyödyttömänä (no sitä tottavie olen), kuvottavana ja arvottomana ihmisenä. En luota kehenkään. Vaikka olen sosiaalisesti ihan kelpo, en halua muodostaa ihmissuhteita. En osaa olla ihmisten kanssa, olen mieluummin yksin. Minulla on pari tärkeää läheistä, joita näen toisinaan. Ilman heitä olisin aivan yksin. Samaan aikaan tarvitsen ja en tarvitse muita ihmisiä elämääni.
Jotenkin on valtavan vaikeaa nähdä, missä kohtaa jaksaisin elää, milloin pääsisin siihen "hyvään elämään" kiinni, jota olen koko pienen ikäni tavoitellut.
... Karvasta ehkä huomata, ettei kai sellaista olekaan. Mutta jos olisi edes helpompaa.
En osaa (tai edes halua) tarttua hetkeen. Siinä olet oikeassa, että tulisi osata enemmän elää siinä senhetkisessä hetkessä.
[/quote]
Nyt on kyllä pakko repäistä tähän tämmöinen vaaleanpunaisella hattaralla höystetty *JAKSUHALI* :)
[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 23:57"]
Nyt on kyllä pakko repäistä tähän tämmöinen vaaleanpunaisella hattaralla höystetty *JAKSUHALI* :)
[/quote]
Hah, kliseinen kiitos tähän :)
Huh, en sitten perunut psykiatrin aikaa, joten hoitosuhde (huhhuh miten pöhköltä tuntuu sanaa käyttää) jatkuu. Sain ajan psykologillekin, jolla olen nyt siis käynyt vuoden päivät. Ja oon nyt sitten terapiajonossa. Siihen että "pääsen" aloittamaan, voi mennä vuosikin. Mutta siellä sitä nyt sitten ollaan, jaa. Käynen samalla psykologilla siihen saakka että terapia alkaa. Äh, kun on vaikeeta ajatella mitään.
Mutta ehkei tarviikaan. Stressaan itseäni tällä sitten taas, kun aika on.
Jos täällä on lauantai-iltana joku tylsistynyt av:ittelija, niin saa edelleen kysellä, tai mitä vaan. Mullakin on tylsää.