Lue keskustelun säännöt.
Kerrotaanko teillä lapsille tarinoita suvusta?
29.08.2014 |
Omat vanhemmat on aina kertoneet paljon juttuja omasta lapsuudestaan, vanhemmistaan, isovanhemmistaan. Rakastin lapsena kuunnella niitä. Joskus ei saatu kukaan unta, kiivettiin siskoni kanssa vanhempien sänkyyn ja he alkoi spontaanisti vuoron perään muistella asioita. Välillä käytiin autoajeluilla esim paikoissa, joissa vanhemmat lapsena liikkuneet ja he muisteli miten tuossa kulmassa olleesta kaupasta ostettiin sellasia karkkeja ja tuossa kulmassa oli paha auto-onnettmuus, jne.
Onko teillä muilla ollut lapsena tällaista? Aiotteko siirtää tarinoita omille lapsille?
Kommentit (6)
Eikö muka kaikissa perheissä kerrota? tiedän juttuja isovanhempieni sedistä ja tädeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollut samanlaista. Tai kyllä meillä on molemmilta puolilta suuri ja mukava suku, mutta molemmat vanhempani ovat tietyllä tapaa kokeneet oman lapsuutensa ja nuoruutensa huonoksi. Sitä ei ole kauheasti muisteltu, suvusta tietenkin kerrottu. Olisi voinut kertoa enemmänkin. He ovat ehkä automaattisesti olettaneet, että tiedämme enemmän kuin tiedämme.
Kaikki suvussa hulluja, uskovaisia tai alkkiksia, eipä paljon ole kerrottavaa eikä tosin lastakaan enkä muutenkaan ole varma kannattaako tälläistä geeniperimää jatkaa...
[quote author="Vierailija" time="29.08.2014 klo 23:18"]
Eikö muka kaikissa perheissä kerrota? tiedän juttuja isovanhempieni sedistä ja tädeistä.
[/quote]
No olen huomannut, että mieheni perheessä ei sillä tavalla kerrota, eikä monen ystäväni. Olen alkanut miehen vanhemmilta ja isoäidiltä kysellä juttuja, jotta voisin lapselle kertoa jotain miehenkin suvusta. Kyllä he mielellään muistelee, kun vähän haastattelee.
Mun isoäidit muisteli myös paljon. Isoisät kuoli molemmat, kun olin vielä sen ikäinen, etten muista juttuja.
Ei niiden muisteluiden ihmeellisiä tarvitse olla, mun mielestä sellaset arkielämän pikku jutut on parhaita. Ei tarvi olla eeppinen tarina. Tai edes kovasti erilaista kuin mitä elämä on nyt.
Tottakai kerrotaan, ja käydään katsomassa mm. mun isosiän rakentamaa taloa (myyty pois suvusta jo 60-l).
Tätini, lapsi sodan aikana, on kirjoittanut kirjan isovanhempieni tarinan, sen lapsi saa lukea siinä 10 vanhana. Ja onhan se hienoa että tiedämme sukumme vaiheista jopa 1600-luvulta asti.
Sunnuntaiaamuisin tulee Maantiekiitäjiä, niitä katsotaan yhdessä ja lapsi tietää sen olleen mun suosikki. Muutenkin kyselee oliko sitä tai tota silloin kun olit lapsi. Tietää mistä on perinyt lättäräpylänsä ja kenenltä nenänsä. Itselleni on ollut yllättävää miten hyvin tarinat palaa mieleen, en ole mielestäni niistä koskaan ollut kovin kiinnostunut, mutta muistissa ovat.
No ei tuossa mittakaavassa ole ollut itsellä, isoäitini ei oikein osannut minulle mitään erikoista kertoa kun lapsena kysyin, sen kertoi että oli 15-vuotiaana nähnyt ensimmäisen kerran auton. Äitini on puhunut lapsuudestaan aina joskus jotain. Itse en oikein tiedä mistä pitäisi puhua, puhun jos tulee joku asia jostain puheeksi, ei mun lapsuudessa ole ollut niin paljon erilaista kuin omien, se että ei ollut kännyköitä ja tietokoneita ja se että autossa ei tarvinnut käyttää turvavyötä, ainakaan takapenkillä kun olin pieni.