Rakastatko kaikkia lapsiasi yhtä paljon?

Rakastan, mutta eri tavalla. Onhan lapset erilaisia keskenään.

Rakastan, mutta minäkin eri tavalla. Rakkauden määrä on sama, mutta toisesta on enemmän huolta, ja se vaikuttaa siihen että mietin hänen tarpeitaan eri tavalla.

Rakastan lapsiani täysillä, mutta eri tavalla. Pienempi on vauvani (vaikka yli 10v) ja isompi on esikoiseni. Kumpikin on siis omalla tavallaan erityinen.  

En tiedä! Mulla on nyt kaksi lasta, joista toinen on 3-vuotias ja toinen ihan pieni vauva. Mä luulen, että ajan mittaa saan vastauksen tähän kysymykseen. Vaikka vauvalla on tietenkin oma temperamenttinsa, ei vauvan persoonallisuudesta voi oikein puhua samalla tavalla kuin 3-vuotiaan persoonallisuudesta. Vauvaa vain rakastaa ehdoitta, sen kanssa ei tule mitään koflikteja.

Toivon, että rakastaisin molempia lapsiani yhtä paljon. 

Rakastan yhtä paljon, mutta esikoinen on ärsyttävämpi ja sitä luonnollisesti joutuu enemmän komentaan kun tekee kokoajan jotain älytöntä.

Mä oon miettinyt tätä paljon..rakastan esikoista 12v niiiin paljon, että välillä sydän pakahtuu ja ahdistaa jo nyt hänen tuleva kotoa poismuutto:/ kuopus 4v oli erittäin toivottu ja hedelmöityshoidoilla saatu. Valvotti 2,5 vuotta järkyttävällä tavalla öisin, oltiin kuin zombeja ja tuntuu etten ole täysin toipunut vieläkään tuosta ajanjaksosta. Rakastan tïetysti kuopustakin ja hän on tärkeä minulle, mutta olen vakavasti miettinyt että jos pitäisi jompi kumpi valita, niin esikoinen voittaisi ylivoimaisesti. Mies luultavasti valitsisi kuopuksen. En tiedä vaikuttiko pitkä valvominen ns. äidinrakkauteeni...

Omia lapsia minulla ei ole, mutta olen huomannut isonveljeni olevan ainakin äitini suosikkilapsi.

Rakastan tietysti mutta erilailla. Esikoinen on kiltti, sopetuva, vähään tyytyvä (ollut vauvasta asti) vaikka nyt alkaa esimurkku ikä painaa päälle. (11v) 

Kuopus on sellainen vaativa, jokaipaikassa äänessä, haluaa ja vaatiin. (4v) joten häntä tulee varmaan huomioitua vähän liikaakin. Onneksi ei enää ole sellainen mammanpoika että tarttis kokoajan roikkua mussa joten saan annettua huomiota isomallekkin.

sitten on vielä mieheni poika jonka olen tuntenut 2v:stä asti (myös 11v nyt) ja hän on oma ihana persoonansa jota rakastan myös.

Nykyään kyllä, mutta aina ei ollut niin. Kun lapsen syntymää ja ensihetkiä varjosti kuolemanriski, kului kauan aikaa, ennen kuin uskalsin lasta rakastaa. Nyt kun rakastan kaikkia lapsiani, rakastan heitä (kuten muutkin jo maininneet) eri tavalla. Oikeastaan aika ihanaa kirjoittaa se tänne. Joskus olen kirjoitellut ketjuihin, joissa myönnetään, että lapsia ei rakasteta yhtä paljoa. Silloin häpesin itseäni, vaikka oletan menettämisen pelon olleen kaiken takana.

Toista rakastan enemmän. Haluaisin rakastaa yhtä paljon kumpaakin!

Rakastan tismalleen yhtä paljon. Minulle syntyi vuosi sitten neljäs lapsi ja on hassua huomata, että vielä neljäskin lapsi aiheuttaa saman rakkauden huuman kuin ensimmäinen lapsi aikanaan. Kaikki lapsen kehitysaskeleet, ihana hymy ja hali tuntuvat aivan yhtä ihanilta kuin sillon kun ne koki ekan kerran ekan lapsen kanssa. Se on jännä miten rakkaus tavallaan kertaantuu, eli rakkauden määrä on yhtä suuri per lapsi kuin mitä se oli ekallekin lapselle. Muistan kyllä itsekin miettineeni yhden lapsen äitinä, että miten se voi olla mahdollista kun rakkaus yhteen lapseen tuntuu jo siltä kuin kaikki rakkaus mitä voi sisältä löytyä on ladattu jo siihen yhteen lapseen. 

Tätä asiaa voisi ajatella vähän kuin ilmapallon puhaltamista. Kun puhallat ilmapalloon ilmaa jonkin verran, se on reunojaan myöten täynnä ilmaa. (rakkautta lapseen on reunojaan myöten). Mutta kun ilmaa puhaltaa lisää ja lisää ja lisää, niin sitä on enemmän, mutta edelleen se on reunojaan myöten täynnä ilmaa. (kun lapsia tulee enemmän, niin sama esimerkki toteutuu). Se on jännää :)

Mutta sen kyllä sanon, että omalla kohdallani minä silti pidän tiettyjen lasteni luonteesta enemmän kuin toisten. Uskon, että näin se on monella vanhemmalla ja joku ehkä erehtyy luulemaan, että rakastaa toista lastaan enemmän kuin toista, vaikka todellisuudessa toisen kanssa vain synkkaa paremmin kuin toisen. 

Kaikkia samalla tavalla. Tosin koen erilaisia tunteita heitä ajatellessani: yhdestä koen vain syvää ylpeyttä ja ihmetystä, hän on oikea ihmelapsi. Toisesta on huolta, häntä ajatellessani tunnen vähän murhetta mutta myös toivoa. Kolmatta ajatellessani tunnen kiitollisuutta, että sain vielä hänetkin ja että kuopukseni on jo nyt alle kouluikäisenä näyttänyt, että pärjää kyllä elämässä. Mutta yhtään lapsistani en rakasta vähemmän kuin toisia. Jos rakkauden maksimimäärä on kokonainen ympyrä, se on kaikkien kohdalla täysi. Jokaisen puolesta olisin valmis kuolemaan.

[quote author="Vierailija" time="28.08.2014 klo 13:21"]

Rakastan tismalleen yhtä paljon. Minulle syntyi vuosi sitten neljäs lapsi ja on hassua huomata, että vielä neljäskin lapsi aiheuttaa saman rakkauden huuman kuin ensimmäinen lapsi aikanaan. 

[/quote]

Mielenkiintoista! Kun odotin tätä toista lastani, juttelin erään seitsemän lapsen äidin kanssa siitä, millaisia tunteita lapsen syntyminen herättää. Hän sanoi, että hänellä ei niitä voimakkaampia tunteita tullut kuin ensimmäisen kohdalla, ja mulla sama juttu tämän toisen kanssa. Siis toki tuli rakkauden tunteet, mutta eri tavalla kuin ensimmäisen kanssa: ensimmäisen kohdalla äidinrakkaus ikäänkuin heräsi, ehkä se tunteen herääminen ensimmäistä kertaa oli jotain ainutlaatuista. Nyt toisella kerralla voin sanoa, että olen aivan yhtä rakastunut vauvaan, mutta se tunteen herääminen oli ihan erilaista, kun jo tiesin, mitä odottaa, ja toisaalta oli se toinenkin lapsi siinä.

Oon käynyt todella mielenkiintoisia keskusteluja äitiydestä tämän seitsemän lapsen äidin kanssa. Hänellä on niin paljon enemmän perspektiiviä asioihin kuin minulla, mutta hän ei kuitenkaan esiinny minään "äitiyden mestarina", vaan hän on tosi kiinnostunut siitä, miten muut kokevat äitiyden. Kerrassaan mahtava tyyppi!

Joo, meni vähän sivuraiteille tämä viestini, mutta mielenkiintoista kuulla tuo sinun kokemuksesi!

5

Rakastan. En voisi mitenkään päättää kumpi on ihanampi. Ikäeroa 1v 2kk.

Meillä kolme lasta ja rakastan jokaista. Jokainen on omalla tavallaan erityinen. Vanhin on vanhin, se mun eka lapsi, hänen kanssaan opeteltiin äitiys. Toinen on se meidän vaikea tapaus, lapsi jonka takia revin hiukseni päästä, mutta joka toisaalta on äärimmäisen rakas vaikeutensa takia. Kolmas on nuorin, se viimeinen. Äidin poika. 

Olen joksu miettinyt että jos olis pakko valita joku, niin en osais päättää kenet. En kertakaikkiaan vois valita, kaikkia rakastan niin paljon, äärettömästi.

[quote author="Vierailija" time="28.08.2014 klo 13:15"]

Rakastan yhtä paljon, mutta esikoinen on ärsyttävämpi ja sitä luonnollisesti joutuu enemmän komentaan kun tekee kokoajan jotain älytöntä.

[/quote]

Ai tää olikin sellanen ketju jossa ei saa kertoa totuutta...

[quote author="Vierailija" time="28.08.2014 klo 13:22"]

Kaikkia samalla tavalla. Tosin koen erilaisia tunteita heitä ajatellessani: yhdestä koen vain syvää ylpeyttä ja ihmetystä, hän on oikea ihmelapsi. Toisesta on huolta, häntä ajatellessani tunnen vähän murhetta mutta myös toivoa. Kolmatta ajatellessani tunnen kiitollisuutta, että sain vielä hänetkin ja että kuopukseni on jo nyt alle kouluikäisenä näyttänyt, että pärjää kyllä elämässä. Mutta yhtään lapsistani en rakasta vähemmän kuin toisia. Jos rakkauden maksimimäärä on kokonainen ympyrä, se on kaikkien kohdalla täysi. Jokaisen puolesta olisin valmis kuolemaan.

[/quote]

Tääon ihan täydellinen vastaus! Kiitos, sait minutkin ymmärtämään tunteitani paremmin :) t.se joka esikoinen on ärsyttävä

[quote author="Vierailija" time="28.08.2014 klo 13:28"]

[quote author="Vierailija" time="28.08.2014 klo 13:21"]

Rakastan tismalleen yhtä paljon. Minulle syntyi vuosi sitten neljäs lapsi ja on hassua huomata, että vielä neljäskin lapsi aiheuttaa saman rakkauden huuman kuin ensimmäinen lapsi aikanaan. 

[/quote]

Mielenkiintoista! Kun odotin tätä toista lastani, juttelin erään seitsemän lapsen äidin kanssa siitä, millaisia tunteita lapsen syntyminen herättää. Hän sanoi, että hänellä ei niitä voimakkaampia tunteita tullut kuin ensimmäisen kohdalla, ja mulla sama juttu tämän toisen kanssa. Siis toki tuli rakkauden tunteet, mutta eri tavalla kuin ensimmäisen kanssa: ensimmäisen kohdalla äidinrakkaus ikäänkuin heräsi, ehkä se tunteen herääminen ensimmäistä kertaa oli jotain ainutlaatuista. Nyt toisella kerralla voin sanoa, että olen aivan yhtä rakastunut vauvaan, mutta se tunteen herääminen oli ihan erilaista, kun jo tiesin, mitä odottaa, ja toisaalta oli se toinenkin lapsi siinä.

Oon käynyt todella mielenkiintoisia keskusteluja äitiydestä tämän seitsemän lapsen äidin kanssa. Hänellä on niin paljon enemmän perspektiiviä asioihin kuin minulla, mutta hän ei kuitenkaan esiinny minään "äitiyden mestarina", vaan hän on tosi kiinnostunut siitä, miten muut kokevat äitiyden. Kerrassaan mahtava tyyppi!

Joo, meni vähän sivuraiteille tämä viestini, mutta mielenkiintoista kuulla tuo sinun kokemuksesi!

5

[/quote]

Olen yllättynyt itsekin, että tunnen vielä tämän neljännenkin kohdalla aivan samoja tunteita. Tottakai äitiys on erilaista, se nyt on selvä, kun kaikki on tuttua käytännössä. Mutta ihmettely, ihastelu ja silmittömästi rakastuminen on kohdallani aivan samanlaista. Pidän suurena ihmeenä jokaista lastani. 

Rakastan kaikkia kolmeani ihan yhtä äärettömän verran. Lapset on erilaisia, heillä on erilaiset vaatimukset, tarpeensa, luonteensa ja vahvuutensa. Toista on tarvinnut ohjata enemmän, toisen kanssa tuntuu asiat luistavan sujuvasti, yksi ei haluaisi kuunnella yhtään mielipiteitäni jne. On ärsyttänyt, raivostuttanut, surettanut, naurattanut ym, silti kaikki ovat ihan yhtä rakkaita. Hankalat tapaukset tarvitsevat tuplamäärän äidinrakkautta (eikä se tarkoita, ettei meillä ole mitään kuria).

Lapset, vaikka ihan samoista vanhemmista, ovat erilaisia persoonaltaan. Tässä onkin se äitiyden- ja myös isyyden - haaste; kuinka olla tasapuolinen vanhemmuudessaan, vaikka yhden lapsen luonne muistuttaa itseä ja muiden ei. Ihminen luontaisesti pitää sellaisista ihmisistä, joiden kanssa on mahdollisimman paljon yhteistä. Täysin vastakkaisluonteisen ihmisten ei ole helppo tulla keskenään toimeen. 

Minusta ikävintä on ollut havaita lapsissani samoja, ei-niin-miellyttäviä, piirteitä kuin tunnistan itsessäni:)

Uskallan väittää rakastavani lapsiani yhtä paljon, niin paljon, että välillä tuntuu kuin siihen tunteeseen pakahtuisi. Lapseni tarvitsevat minua eri tavalla, mistä johtuen saatan välillä pysähtyä miettimään omaa tasapuolisuuttani.