Entisikaan yläluokka antoi erikoisia nimiä

Erottuakseen rahvaasta yläluokka alkoi nimetä lapsiaan useammalla nimellä. Nimimäärän lisäksi erona ovat laadulliset tekijät: yläluokka suosii erikoisiakin nimiä. Myös aviottomat äidit, jotka olivat usein piikoja, nimesivät lapsiaan herrasväen malliin.

Filosofian maisteri Riitta Rajasuun suomen kielen alan väitöstutkimus osoittaa entisajan nimien ja nimenannon olleen nykyistä enemmän sidoksissa alueeseen ja yhteiskuntaluokkaan.

Väitökseen tutkittiin Kuopiossa, Oulussa ja Turussa vuosina 1725–1744 ja 1825–1844 syntyneiden nimiä. Väitöskirjassa tarkastellaan nimistön alueellista ja sosiaalista kehittymistä sadan vuoden ajalta.

Pääpaino on uusien nimien ja nimityylien alueellisessa ja sosiaalisessa vastaanotossa ja leviämisessä: millä alueella ja missä yhteiskuntaluokassa uutuudet otetaan ensimmäisenä vastaan.

Ensimmäisellä ajanjaksolla Suomi kuului Ruotsiin, jälkimmäisellä se oli osa Venäjää. Rahvas puhui suomea, hallinnon ja yläluokan kielenä oli ruotsi.

Tutkittavana on 20 301 lapsen 31 715 nimiesiintymää. Evankelis-luterilaisten seurakuntien kastekirjoista poimitut nimet ovat ajalle tyypillisesti toisperäisiä ja -asuisia ja useimmiten vain kirjallisia. Arjessa käytettiin omakielisiä puhuttelumuotoja: Christina oli Stiina tai Tiina ja Wilhelm vastaavasti Vilhelmi, Vilho tai Ville.

Ensimmäisellä ajanjaksolla nimiä on vähän. Ne tulevat Raamatusta ja pyhimyskalenterista, mikä selittää pojannimien suuren määrän. Suosikkinimiä ovat Anna, Catharina, Christina, Elisabeth ja Maria sekä Johan, Johannes.

1700-luvun alun tasainen elämäntyyli alkoi muuttua väestönkasvun ja varhaisen teollistumisen myötä liikkuvammaksi.

Muutokset heijastuvat nimistöön: Nimimäärä moninkertaistuu vuosisadassa. Nimet maallistuvat, ja niitä saadaan Keski-Euroopan kuningashuoneista, kuten Ulrica, Wilhelm, ja kauempaa maailmalta, kuten Blondina, Delphina, Heliodorus, Napoleon sekä Qvintinus.

Venäläisvaikutus tuo yksittäisiä nimiä, näistä esimerkkinä Olga, Alexander, Nicolai, mutta suureen suosioon ne eivät nouse. 1800-luvun suomenmielisyys ei aineistossa näy.

Nimiä saatiin uusilla rakenteilla. Erityisen suosituiksi tulivat pojannimistä muodostetut tytönnimet Fredricistä muokattiin Fredrica, Henricistä Henrica.

Näin lapsi voitiin nimetä vanhempansa mukaan sukupuolesta riippumatta. Esimerkiksi hienotaeseppä Enochin ja hänen vaimonsa Christinan lapset olivat Gallus Christian Enoch ja Urabina Enochlina Vilhelmina.

Monella pojannimellä, kuten vaikkapa Ericillä ja Henricillä on latinalaistyyppinen us-loppuinen asu: Ericus, Henricus. Varmasti ei voi tietää, onko kyseessä todella kaksi eri nimeä vai papin mieltymys kirjata nimiä.

Nimityyppiä tavataan etenkin 1700-luvun Oulussa, jossa kirkkoherra tunnettiin innokkaana Raamatun siteeraajana ja runoniekkana.

Moninimisyys – lähinnä kaksinimisyys – kasvaa sadassa vuodessa viidestä prosentista 84 prosenttiin. Aluksi sitä tavataan pappien, ylempien virkamiesten, upseereiden, suurkauppiaiden ja käsityöläismestareiden lapsilla, vuosisata myöhemmin kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Erottuakseen rahvaasta yläluokka alkoi nimetä lapsiaan useammalla nimellä. Nimimäärän lisäksi erona ovat laadulliset tekijät: yläluokka suosii erikoisiakin nimiä. Myös aviottomat äidit, jotka olivat usein piikoja, nimesivät lapsiaan herrasväen malliin.

Eri puolilla maata sijaitsevat tutkimuspaikkakunnat eroavat sosiaaliselta rakenteeltaan toisistaan. Otollisen maantieteellisen sijaintinsa ja ainutlaatuisen asemansa vuoksi Turku, maan hallinnon, sivistyksen ja ulkomaankaupan keskus, vastaanotti ensimmäisenä Ruotsista tulleet uutuudet.

Ikivanha kansainvälinenkin kauppapaikka Oulu on 1700-luvulla nimistöltään modernimpi kuin agraarinen Kuopio. 1825–1844 tilanne on yllättäen päinvastainen: uudennokset eivät leviäkään odotetusti rannikkoa pitkin Turusta Ouluun, vaan saavuttavat ensin Kuopion.

Kuopion 1780-luvulla saamat kaupunkioikeudet avarsivat kuopiolaista nimimaailmaa. Pohjalaisen mielenlaadun ja kulttuurin kahtalaisuuden vuoksi uutuuksiin suhtauduttiin Oulussa pidättyvästi: toisaalta oltiin kiinnostuneita uudesta, toisaalta pidettiin kiinni perinteistä. Lisäksi herätysliikkeet vaikuttivat yksinkertaistavasti oululaisnimistöön.

Suomalainen etunimistö tunnetaan tarkasti 1800-luvun lopulta tähän päivään. Varhempia vaiheita on tarkasteltu suurina linjoina; muutamia alueellisia tutkimuksia on tehty.

Riitta Rajasuun suomen kielen alaan kuuluva väitöskirja "Kuopiossa, Oulussa ja Turussa vuosina 1725–1744 ja 1825–1844 syntyneiden kastenimet" tarkastetaan filosofisessa tiedekunnassa. Vastaväittäjänä tilaisuudessa toimii erikoistutkija, dosentti Sirkka Paikkala ja kustoksena professori Marjatta Palander Itä-Suomen yliopistosta.

TS