Miksi minua ahdistaa, että lapsillani on kaksi perhettä?

Hmmm. Olen ollut samassa tilanteessa, tosin nykyään olen itsekin uusissa naimisissa.

Haluaisin sanoa sinulle jotain lohduttavaa, mutta sori, sellaista ei ole. Tällaista se elämä on. Minua ei tosin ahdista, sillä olin paljon parempi äiti, kun sain joka toisen viikon lomaa lapsistani. Sinulla ei varmaan tällaista lapsiväsymystä ole.

Tai sitten en vain enäö muista…. Lasten tullessa teini-ikään he halusivat lopettaa vuoroviikkoilun ja muuttaa kokonaan minun luokseni. Voi että silloin toivoin, että isä olisi mukana elämässä.

Ehkä koet alitajunnassa tilanteen kilpailuasetelmana, tuntuu että toinen perhe menee edellesi? Vai ahdistaako kuulla vieraasta ihmisestä (uusi puoliso, hänen lapsensa)? Koetko samoin jos lapsesi ovat omien kavereidensa kanssa tai harrastuksissa ilman sinua? Onko tuttavapiirissäsi samassa tilanteessa olevaa jolta saisit vertaistukea?

Jos lapsia hankkii, pitää niistä pitää huolta, eikä pakottaa mukaan uusperhekuvioihin.

Lapsia ei ole liikakansoitukseen pakko hankkia.

Tuo ei ole sairaus, etkä terapiaa todellakaan tarvitse, etkä edes saisi. Mene töihin ja elä omaa elämääsi.

Et kai ole liikaa lukenut av-mammojen syyllistäviä kommentteja?

Ymmärrän hyvin tuon. Olisi lapsille helpompaa asua äideillä (jos on kiva äiti), eikä vuoroviikkoja muualla, kun siellä on jo muitakin lapsia. Kyllä isää ehtii muutenkin näkemään tarpeeksi tai kyläilemään, ja lapsi voi sanoa oman mielipiteensä. Jotenkin tuntuu että vain lain vuoksi lapset viedään puoliväkisin suureen uusperheeseen, mikä järki siinä sitten on, isätkin voivat olla kiireisiä töissä ja harrastuksissa. Ellei sitten ole liikkuva poika joka haluaa asua isällä nimenomaan itse tms. Ja tuntuu hankalalta että sinä joudut ottamaan miesystäväsi lapset sinne eikä ole omat siinä, ellette asu erillään, jolloin ei tule sinun kotiisi. Tunteita tulee kyllä.

Koita nyt vapautua siihen omaa elämääsi ja alat elämään perheenä miehesi kanssa unohtaen muiden jutut (teidän eksien ja niiden nyksien). Onko sulla muuten ongelmia vetää rajoja itsesi ja muiden välille tunnetasolla? Ehkä terapiasta voisi olla hyötyä?

Harva tekee lapsia ajatuksella, että ei näkisi ja eläisi heidän kanssaan koko ajan.

Joten ymmärrän aapeen tuskan siitä, että vaikka lapsilla on kaikki hyvin, he elävät puolet ajastaan muualla.

Minusta tuohon ei välttämättä terapiaa tarvita, kyse on oikeasta ikävästä, joka tuskin terapialla lievittyy. Sen kanssa vain on pakko elää.

Ihan normaaleja elämään kuulumia asioita. Suru ei ole sairaus ja sillä rataa. En lähtisi terapioimaan tollasesta. T. Psykiatri

Mielestäsi ehkä tuntuu että ex perheineen elää jotenkin "täydempää" elämää? Ja että sinä yksin, vaikka onkin kumppani, et ole "kokonainen" perhe? Tämä on kuitenkin vain omassa päässäsi, sinä ja lapsesi olette ihan hyvä kokonainen perhe. Jos lapset ovat sopeutuneet hienosti, kaikki on hyvin. Yritä kääntää ajatuksesi niin että lapsillasi on bonusperhe, kunnon tukiverkko, ihan mahtavaa plussaa elämässä, ja itselläsi sitä vapautta jota niin moni perheellinen kaipaa. Kaikkihan on hyvin!

Tuntuu varmaan erilaiselta sitten kun lapset lähtevät opiskelemaan eivätkä asu kummassakaan lapsuudenperheessä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin tuon. Olisi lapsille helpompaa asua äideillä (jos on kiva äiti), eikä vuoroviikkoja muualla, kun siellä on jo muitakin lapsia. Kyllä isää ehtii muutenkin näkemään tarpeeksi tai kyläilemään, ja lapsi voi sanoa oman mielipiteensä. Jotenkin tuntuu että vain lain vuoksi lapset viedään puoliväkisin suureen uusperheeseen, mikä järki siinä sitten on, isätkin voivat olla kiireisiä töissä ja harrastuksissa. Ellei sitten ole liikkuva poika joka haluaa asua isällä nimenomaan itse tms. Ja tuntuu hankalalta että sinä joudut ottamaan miesystäväsi lapset sinne eikä ole omat siinä, ellette asu erillään, jolloin ei tule sinun kotiisi. Tunteita tulee kyllä.

Miksi äidillä olisi joku etuoikeus lapsiin? Miksei sitten myös toisinpäin, että kyllä lapselle riittää että näkee äitiä joskus mutta elää isän luona?

Olen eronnut äiti. Minua ei ole koskaan ahdistanut, että exälläni on uusi. Ja lapset ovat eläneet myös siellä. Exän nyxällä on myös lapsia. Minua olisi ahdistanut, jos minun kotona olisi vieras mies lapsineen säännöllisesti. Olen saanut 12v elää just sellasta elämää, kun haluan. Kysymys kuuluukin: oletko sä aidosti tyytyväinen omaan elämääsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin tuon. Olisi lapsille helpompaa asua äideillä (jos on kiva äiti), eikä vuoroviikkoja muualla, kun siellä on jo muitakin lapsia. Kyllä isää ehtii muutenkin näkemään tarpeeksi tai kyläilemään, ja lapsi voi sanoa oman mielipiteensä. Jotenkin tuntuu että vain lain vuoksi lapset viedään puoliväkisin suureen uusperheeseen, mikä järki siinä sitten on, isätkin voivat olla kiireisiä töissä ja harrastuksissa. Ellei sitten ole liikkuva poika joka haluaa asua isällä nimenomaan itse tms. Ja tuntuu hankalalta että sinä joudut ottamaan miesystäväsi lapset sinne eikä ole omat siinä, ellette asu erillään, jolloin ei tule sinun kotiisi. Tunteita tulee kyllä.

Miksi äidillä olisi joku etuoikeus lapsiin? Miksei sitten myös toisinpäin, että kyllä lapselle riittää että näkee äitiä joskus mutta elää isän luona?

Ei ole etuoikeus. Meillä tytöt on viihtynyt paremmin äidin kanssa. Poika aina isänsä kanssa.

Kiitos vastauksista! Tässä tuli tosi hyviä näkökulmia. Juu, ikävä on ja haluaisin tunnetasolla, että lapset olisivat koko ajan kanssani, mutta tiedostan sen, että he tarvitsevat ja heillä on oikeus myös toiseen vanhempaansa.

Meillä ei ole kilpailuasetelmaa mielestäni lasten suhteen, siitä ei ole omalla kohdallani kyse. (Miehelläni ja exällään sen sijaan mielestäni on, ja etenkin toinen lapsista osaa käyttää tätä hyväkseen.) En myöskään koe, että minä ja lapset olisimme jotenkin epätäydellinen perhe, joskin kaipaan arjessa ihmistä, jonka kanssa jutella lasten asioista. Ehkä kaipuu ydinperheeseen, ihmiseen, joille lasten asiat olisivat yhtä tärkeitä kuin minulle.

Ja vielä, itselläni siis ei ole uusperhettä, mutta toki miesten lasten kanssa tavataan. Lapsemme ovat melkein samanikäisiä ja tykkäävät leikkiä keskenään, siinäkään ei ole ongelmaa. Mies haluaisi muuttaa yhteen, mutta itse siis en halua, juurikin siksi, että en itse koe uusperhettä luonnollisena.

... Ap jatkaa vielä, että entistä miestäni en haluaisi takaisin, sanottakoon se tässä. Ja olen vilpittömästi onnellinen (lastenikin puolesta) että hänellä on kaikki hyvin. Vaimonsa vaikuttaa myös mukavalta sen, mitä olen jossain juhlissa nähnyt

Minua ei ahdista. Olen tietoisesti valinnut olla koskaan tapaamatta exän uutta "vaimoa", hänen lapsiaan ja heidän yhteistä lasta. En tiedä heidän elämästään mitään, enkä halua tietää. Hoidan vain lasta koskevat asiat exän kanssa.

Mies hätiköi suhteeseen heti eron jälkeen, mutta se ei ole minun ongelma vaan hänen omansa.

Elän omassa onnellisessa "kuplassani", ja lapsi saa itse päättää missä on, mutta isän uusi elämä ei teiniä kiinnosta.

Minulla on tunne, että meillä on lapsen kanssa asiat paremmin kuin exällä😌

Ja vielä, en koe samoin, jos lapset ovat vaikka harrastusleirillä tai kavereiden mökillä tms. Samanlaista ahdistusta ei ole, eli liittyy juurikin tuohon, että ovat oman perheensä luona, johon minä en kuulu.

Nro 16, lapsesi oli varmaan erotessanne isompi, vai ettekö tapaa lapsia viedessänne tai lasten harrastuksissa, koulun juhlissa, sukujuhlissa?

Ja ennen kaikkea, eikö lapsesi puhu toisesta perheestään? Meillä tosiaan lapset kertoo todella paljon asioita mitä ovat siellä tehneet jne, haluan toki heitä kuunnella, koska lapsieni elämä kiinnostaa minua ja haluan olla läheinen heidän kokemusmaailmaansa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin tuon. Olisi lapsille helpompaa asua äideillä (jos on kiva äiti), eikä vuoroviikkoja muualla, kun siellä on jo muitakin lapsia. Kyllä isää ehtii muutenkin näkemään tarpeeksi tai kyläilemään, ja lapsi voi sanoa oman mielipiteensä. Jotenkin tuntuu että vain lain vuoksi lapset viedään puoliväkisin suureen uusperheeseen, mikä järki siinä sitten on, isätkin voivat olla kiireisiä töissä ja harrastuksissa. Ellei sitten ole liikkuva poika joka haluaa asua isällä nimenomaan itse tms. Ja tuntuu hankalalta että sinä joudut ottamaan miesystäväsi lapset sinne eikä ole omat siinä, ellette asu erillään, jolloin ei tule sinun kotiisi. Tunteita tulee kyllä.

Miksi äidillä olisi joku etuoikeus lapsiin? Miksei sitten myös toisinpäin, että kyllä lapselle riittää että näkee äitiä joskus mutta elää isän luona?

Tässä ei ole nyt mies ja nais kysymys esillä, vaan lasten hyvinvointi. Isällähän on tuossa jo kaksi uutta lasta ja uusi vaimo, eikä kukaan vie etuoikeuksia pois. On jotenkin vain väärin että äideiltä revitään lapset johonkin isoon uusperhehel*ettiin, jossa lapsi ei edes aina halua olla. Lapset kun ovat yksilöllisiä ja heidän etu pitäisi kuulla, mitä haluavat myös itse. Ei niin että joku muu päättää lasten puolesta, että väkisin menet isälle vuoroviikoin. Osa lapsista voi kärsiä stressistä jos on kaksi kotia, eikä yksi vakio, tuttu turvallinen. Se ettei lapset oireile, ei tarkoita etteikö ole tunteita tai tuntemuksia asiasta. Toki joskus on niin päin, että äiti voisi olla pahis (alkoholia juova) ja isä turvallinen.

Mun lapsille se oli valtava rikkaus, että niillä oli kaksi perhettä, kahdessa eri kaupungissa. Edelleen, n. 30-40v ikäisinä, osaavat nauttia molemmista. Erottiin kun lapset olivat alle kouluikäisiä.