Lue keskustelun säännöt.
Olen rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta en mieheeni.
12.08.2014 |
Aloitimme seurustelun mieheni kanssa kun olin 22 vuotta. Sitä ennen en ollut seurustellut. Olin koko nuoruusaikani masentunut lähinnä jatkuvan koulukiusaamisen takia. Tapasimme mieheni kanssa ja hän oli pitkiin aikoihin ainut ihminen, joka oli osoittanut minulle mitään positiivista huomiota. Aloimme seurustelemaan melko pian tapaamisen jälkeen. Välitän kyllä miehestäni, mutta en ole oikeastaan koskaan rakastanut häntä. Nyt olemme olleet 8 vuotta naimisissa. Kärsimme lapsettomuudesta ja pitkistä ja rankoista hoidoista huolimatta emme onnistuneet saamaan biologista lasta. Kaksi vuotta sitten saimme viimein lapsen adoption kautta. Rakastamme lasta yli kaiken ja mieheni on täydellinen isä pojallemme.
Nyt tapasin työkuvioissa miehen, kenen kanssa rakastuimme melkeinpä ensisilmäyksellä. En pystyisi ikimaailmassa "hylkäämään" lasta avioeron kautta, sillä hän on kokenut lyhyen elämänsä aikana jo tarpeeksi kauheita asioita. En myöskään pystyisi jättämään miestäni, pelkästään jo kiitollisuudesta, sillä hänen ansiostaan olen ylipäätänsä enää hengissä. En voi myöskään jatkaa salasuhdetta, vaikka rakastan tätä miestä enemmän kuin itseäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen oikeasti miltä tuntuu rakastaa ja saada vastarakkautta.
Mitä voin tehdä? Viimein kun saimme mieheni kanssa rakennettua elämän suunnilleen kuntoon, tulee toinen mies, joka sekoittaa pääni.
Kommentit (22)
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 22:43"]
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 22:35"]
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 22:26"]Paha.... en kuitenkaan lähtis sekottaan perheen kuvioita ainakaan heti. Kattele ainaki puol vuotta tai vuosi, jospa ne tunteet laantuis.....
[/quote] ja puolison rooli tässä kuviossa olisi? Aika julmaa minusta.
[/quote]
Julmaa pysyä puolison kanssa? Sulla on outo käsitys julmasta.
Mulla on ollut samanlainen tilanne, kuin sulla ap. En osaa neuvoa oikeastaan, mutta jos millään maltat, niin anna tilanteellee aikaa. Näet kaiken selvemmin kun et tee ratkaisuja huumavaiheessa. Jos se toinen mies on tarkoitettu sinulle, hän ei karkaa.
Mä olin niin onnellisessa asemassa, että kun kerroin miehelleni, hän ymmärsi minua ja tuki minua eikä suinkaan ollut työntämässä pois tai ajatellut vain itseään ja omia tunteitaan. Hän varmaan tajusi, että en mä voinut tunteitani valita ja historiani takia rakastuminen oli minulle tärkeää. Miksi mieheni kieltäisi minulta saman minkä on itse saanut kokea? Eli oikean rakkauden? Mieheni kestäessä tilanteen se meni lopulta niin että en edes käväissyt suhteessa miehen, johon rakastuin, kanssa.
Suurin syy siihen oli kyllä (kai, en voi tietää olisinko aloittanut suhdetta, jos se olisi ollut mahdollista) se, että kyseinen mies on sitoutumiskammoinen, eikä halunnut suhdetta. Mutta kyllä mä häntä tapasin ja se oli ihanaa ja mieheni oli jopa iloinen siitä, että olen löytänyt itselleni tärkeän uuden ihmisen.
Mä ymmärsin tämän kaiken kautta, että miksi jättäisin mieheni, joka antaa minulle kaiken. Myös tutustua toiseen mieheen. Ihan käsittämätöntä, mutta elämä on.
[/quote]
Haluaisimpa nähdä miten tätä peukuteltaisiin, jos nainen kannustaisi miestään tapailemaan uutta rakkauttaan :D oh the double standards.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä sai sinut rakastumaan työkaveriisi? Mitä sellaista hänessä on tai hän antaa sinulle, mitä miehessäsi ei ole tai mitä hän ei anna? Kerroit, että rakastuitte "melkein ensisilmäyksellä". Oikeasti, se rakkaus ensisilmäyksellähän ei voi kohdentua henkilöön tai hänen persoonaansa. Siinä on kyse melko pitkälle seksuaalisesta vetovoimasta ja projisoinnista. Toki myöhemmin on voinut käydä niin, että mies on osoittautunut luonteeltaan hyvin sen projisoidun luonteen kaltaiseksi. Mutta todellakin, lähtisin kyllä siis hakemaan syitä sille, mikset ole mieheesi rakastunut, ja miksi nyt tunnet, ettet pysty elämään ilman tätä toista miestä, ihan näistä miehistä.