Nyt riitti. Täällä surkean miehen surkea vaimo

Tänään tuli se viimeinen tippa mottiin. Kymmenen vuotta olen katsellut yksin. ymmärtänyt yksin, maksanut yksin, raatanut yksin, hoitanut lapset yksin, käynyt yksin lasten kanssa kasvatuskeskusteluja, kun miestä ei vaan ole kiinnostanut. Sukulaisille kyllä valittaa, kuinka vaimo nalkuttaa ja kuinka en heistäkään pidä lainkaan.

aina olen toivonut, että mies laittaisi asuntoa pikkuhiljaa kuntoon, mutta aina huomenna aikoo. Tai 'jos et olisi silloin ja silloin vienyt meitä lomalle, niin olisin tehnyt kyllä remppaa'. Sohva kutsuu miestä töiden jälkeen ja minä saan omien töiden jälkeen kaikki kotityöt. Ruokaa ei laita, ei hae lapsia päiväkodista kuin todellisen pakon edessä. Jälkiään ei mies siivoa, joten lautasista lähtien vien koneeseen, pyykit pesen kaikki ja aina käyn kaupassa.

No, mies toki tuumaa, että onhan hän maksanut asuntolainat 600e kuussa, mutta mulle on tullut ruuat 600e, lasten harrastukset, kaikki vakuutukset, kaikki lomamatkat, päiväkodit 600e ja tänään valitti, kuinka en ole laittanut kaikille lapsille säästöön rahaa (hän laittaa yhdelle 10e/kk). Se oli se viimeinen tippa. Kuinka antelias hän nyt onkaan. Kyllä mun on pitänyt hänen vaatteensakin maksaa, mutta nyt vain naljaillaan, kun mulla ei riitä rahoja enää lasten säästöihin. Hän muuten tienaa reilusti enemmän kuin minä.

Kuinka paljon helpompaa, rauhallisempaa, onnellisempaakin elämä voisi olla, jos mies etsisi sen elättäjän ja äitihahmonsa nyt jostain muualta, kun en sellaiseen jaksa enää taipua. Jotenkin niin hyväksikäytetty olo. Puhua hän ei halua tai sitten muuten vaan väsyttää.