Lue keskustelun säännöt.
Mulla on surullinen olo.
26.07.2021 |
Elämäni on jotenkin kovin hankalaa, paljon haasteita. Sattuu kun lapset tulivat viikon lomalta isältään takaisin ja siellä heillä on "kaikki", isän uusi vaimo laittaa taloa ja pihaa, he käyvät reissuilla ja elävät kovin erilaista elämää mihin minulla yksin on rahkeita. Minulle lapset kiukkuavat ja kantavat murheensa - rakkautta ja luottamusta, tiedän - ja siellä viettävät monipuolista ja iloista elämää hyvissä puitteissa. Kun mies toi lapset oli seuraavalle päivälle kuulemma bookattuna aikuisten yhteinen matka.
Minulla ei ole oikein mitään. Voimat menee työhön ja lapsiin. Lapset asuvat minulla monestakin syystä. Arvostan sitä enemmän kuin mitään, mutta nyt vaan on olo alakuloinen. En tiedä.
Kommentit (60)
Kun tapailin kivaa, lapsiin hyvin suhtautuvaa miestä niin lapset oireilivat, potivat, surivat ja kiukkusivat. Se kaikki vei enemmän kuin antoi, miehellekin oli todella vaikeaa. Lapset on todella mustasukkaisia kodista ja perheestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ne rakkaimmat, lapseni, joille annan kaikkeni ja olen joka päivä kiitollinen heistä. Toisiin ei pidä verrata, mutta tuo kun olen yksin arjessani ja kuulen ja näen väkisin exän uutta menoa niin tekee huonommuuden tunnetta ja tosiaan surullisen olon välillä. Olen juurikin se onneton ex, yh, vuokra-asunnossa ilman aikaa itselle tai parisuhteelle tai millekään.. Rakkaimmat on ja heidän kanssa tehdään hyviä asioita, mutta jotenkin ajattelen että pitäisi minunkin saada "elämän laatua" jo lastenkin malliksi - en tiedä aukeaako tämä oloni ja mietteeni miten..
Olin aikoinani samassa tilanteessa. Yritä saada silloin tällöin vapaata omiin menoihisi. Pidä ystäviin yhteyttä äläkä jää sivustakatsojaksi elämässäsi. Omille lapsilleni oli myös vaikea hyväksyä äidille uutta ihmissuhdetta ja siihen pari yritystä kariutuikin. Isän uuden perheen, hienot talot, autot ja matkat, joille eivät "entiset lapset" päässeet mukaan, lapsemme pakosta joutuivat hyväksymään tai ainakin sietämään. Vaimo vaihtui taas uuteen ja yhteyden pitäminen edes näytösluontoisesti väheni olemattomiin. Isä jäi vieraaksi omasta tahdostaan. Itselläni lasten kasvettua hyvä ihmissuhde, joka nyt rakas ukki lapsenlapsilleni. Biologinen ukki tuskin tunnistaisi vastaan tullessa. Elämä on. Toisilla toisenlaista ja toisilla toisenlaista. Pidä itsestäsi huolta!
Sinä joka olit samassa tilanteessa, mistä sait voimia ja iloa arkeen? Millaisia vinkkejä antaisit? Minkä ikäisiä lapset olivat kun onnistui luoda suhdetta? Tekisitkö jotain nyt toisin?
Vierailija kirjoitti:
Sinä joka olit samassa tilanteessa, mistä sait voimia ja iloa arkeen? Millaisia vinkkejä antaisit? Minkä ikäisiä lapset olivat kun onnistui luoda suhdetta? Tekisitkö jotain nyt toisin?
Siihen maailmanaikaan kävin kavereiden kanssa risteilyillä silloin tällöin ja tanssimassa joskus. Tapasimme lasten kanssa myös tuttavia joilla oli suunnilleen samanikäisiä lapsia, ihan vaan tavallisen yhdessäolon merkeissä. Paistettiin pitsaa ja katsottiin leffoja. Rahaa ei ollut penniäkään liikaa. En ole todellakaan hyvä neuvomaan ketään, mutta uskoisin, että toisten aikuisten kanssa puhuminen, kanssakäyminen yleensäkin, pitää ihmisen järjissään. Jos elät vain lapsille, työlle ja elämä rajoittuu kodin seinien sisälle jää elämästä paljon elämättä. Muutin yhteen uuden kumppanin kanssa vasta kun nuorempi lapsistani oli lukiossa. Sitä ennen molemmilla oli omat asunnot. Jos osaisin paremmin, yrittäisin ehkä saada lapsia hyväksymään äidillekin uuden elämän aikaisemmassa vaiheessa. Silloin se ei onnistunut. Vanhempi lapsista oli silloin teini, kipuili paljon eroa ja koki isän lähdön hylkäämisenä. Siihen tilanteeseen en voinut enää ottaa uutta ihmistä omine tapoineen ainakaan saman katon alle. Monilla se on onnistunut ja monilla ei. Mahdoton sanoa. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi!
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut vastauksenne moneen kertaan, kiitos. Tulee lämmittävä olo. Minulla tosiaan etenkin nyt kesällä on jotenkin itsetunto maassa, kun vertaan omaa arkea siihen mitä ex elää. Nauttii ajastaan uuden puolison kanssa milloin missäkin, soitellessa lasten kanssa kuulostaa niin tyytyväiseltä ja lässyttää lapsille, jotka minä käytännössä hoidan 90% ajasta perusarkeen keskittyen. Hakevat lapset uuden puolison kanssa välillä heille ja juttelevat tekemisiä, hetki lasten kanssa hyvissä puitteissa perhettä leikkien ja taas lapset minulle. Korostan että lapset on kaikki kaikessa, mutta tuo jotenkin tekee näkyväksi tämän tilanteen. Koen, että ex on saanut ja saa helpolla niin paljon. Minä teen työt yksin.
Vaikuttaa siltä, että miehen suhteessa eletään ja lässytetään vielä alkuhuumassa ja mies haluaa antaa hyvän isän kuvan uudelle naiselle. Toivottavasti lapsia ei heitetä syrjään kun suhteessa arki koittaa ja huuma hiipuu. Lähivanhempi, yleensä äiti saa sitten olla niidenkin tunteiden kaatopaikkana, kun nuoripari alkaa riidellä vaikka siitä, pitääkö niiden lasten taas tulla ja aletaan perumaan sovittuja tapaamisia. Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiinsa. Se tuntuu usein näissä uusperheissä unohtuvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä joka olit samassa tilanteessa, mistä sait voimia ja iloa arkeen? Millaisia vinkkejä antaisit? Minkä ikäisiä lapset olivat kun onnistui luoda suhdetta? Tekisitkö jotain nyt toisin?
Siihen maailmanaikaan kävin kavereiden kanssa risteilyillä silloin tällöin ja tanssimassa joskus. Tapasimme lasten kanssa myös tuttavia joilla oli suunnilleen samanikäisiä lapsia, ihan vaan tavallisen yhdessäolon merkeissä. Paistettiin pitsaa ja katsottiin leffoja. Rahaa ei ollut penniäkään liikaa. En ole todellakaan hyvä neuvomaan ketään, mutta uskoisin, että toisten aikuisten kanssa puhuminen, kanssakäyminen yleensäkin, pitää ihmisen järjissään. Jos elät vain lapsille, työlle ja elämä rajoittuu kodin seinien sisälle jää elämästä paljon elämättä. Muutin yhteen uuden kumppanin kanssa vasta kun nuorempi lapsistani oli lukiossa. Sitä ennen molemmilla oli omat asunnot. Jos osaisin paremmin, yrittäisin ehkä saada lapsia hyväksymään äidillekin uuden elämän aikaisemmassa vaiheessa. Silloin se ei onnistunut. Vanhempi lapsista oli silloin teini, kipuili paljon eroa ja koki isän lähdön hylkäämisenä. Siihen tilanteeseen en voinut enää ottaa uutta ihmistä omine tapoineen ainakaan saman katon alle. Monilla se on onnistunut ja monilla ei. Mahdoton sanoa. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi!
Juuri tämä, lapset kipuilevat eroa ja kokevat että perhe rikottu ja isä etäällä. Tähän yhtälöön ei uusi sovi, kodin pitää olla tuttu ja oma paikkansa. Mutta minulta myös vaatii paljon. On välillä tosiaan epäoikeudenmukainen olo ja elämä meinaa ahtautua vain työn ja kodin välille. Jo aikaresurssien vuoksi, en muuta ennätä. Siksi kirjoittelen pohdinnoistani. Pelkään joskus ettei minusta ole oikein mitään jäljellä kun lapset ovat omillaan. Vuokra-asunto, väsymys ja yksinäisyys? Siinä kauhukuvani. Haluaisin elää kuitenkin niin että pysyn terveenä ja virkeänä, tuntuu vaan välillä mahdottomalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut vastauksenne moneen kertaan, kiitos. Tulee lämmittävä olo. Minulla tosiaan etenkin nyt kesällä on jotenkin itsetunto maassa, kun vertaan omaa arkea siihen mitä ex elää. Nauttii ajastaan uuden puolison kanssa milloin missäkin, soitellessa lasten kanssa kuulostaa niin tyytyväiseltä ja lässyttää lapsille, jotka minä käytännössä hoidan 90% ajasta perusarkeen keskittyen. Hakevat lapset uuden puolison kanssa välillä heille ja juttelevat tekemisiä, hetki lasten kanssa hyvissä puitteissa perhettä leikkien ja taas lapset minulle. Korostan että lapset on kaikki kaikessa, mutta tuo jotenkin tekee näkyväksi tämän tilanteen. Koen, että ex on saanut ja saa helpolla niin paljon. Minä teen työt yksin.
Sellainen neuvo vielä, että älä soittele lapsille, kun ovat isällään. Jos on pakko soitella, pyydä menemään kauemmas isästä, kun puhutte. Ihan jo siksikin, ettei isä häiritse teidän puheluanne ja saatte puhua rauhassa. Toiseksi siksi, ettei sinun tarvitse isän ääntä kuunnella ja kehitellä päässäsi asioita ja vertailla. Ja sitten tuosta, kun olet tulevasta huolissasi, niin keskity tähän hetkeen, älä huolehdi tulevasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä joka olit samassa tilanteessa, mistä sait voimia ja iloa arkeen? Millaisia vinkkejä antaisit? Minkä ikäisiä lapset olivat kun onnistui luoda suhdetta? Tekisitkö jotain nyt toisin?
Siihen maailmanaikaan kävin kavereiden kanssa risteilyillä silloin tällöin ja tanssimassa joskus. Tapasimme lasten kanssa myös tuttavia joilla oli suunnilleen samanikäisiä lapsia, ihan vaan tavallisen yhdessäolon merkeissä. Paistettiin pitsaa ja katsottiin leffoja. Rahaa ei ollut penniäkään liikaa. En ole todellakaan hyvä neuvomaan ketään, mutta uskoisin, että toisten aikuisten kanssa puhuminen, kanssakäyminen yleensäkin, pitää ihmisen järjissään. Jos elät vain lapsille, työlle ja elämä rajoittuu kodin seinien sisälle jää elämästä paljon elämättä. Muutin yhteen uuden kumppanin kanssa vasta kun nuorempi lapsistani oli lukiossa. Sitä ennen molemmilla oli omat asunnot. Jos osaisin paremmin, yrittäisin ehkä saada lapsia hyväksymään äidillekin uuden elämän aikaisemmassa vaiheessa. Silloin se ei onnistunut. Vanhempi lapsista oli silloin teini, kipuili paljon eroa ja koki isän lähdön hylkäämisenä. Siihen tilanteeseen en voinut enää ottaa uutta ihmistä omine tapoineen ainakaan saman katon alle. Monilla se on onnistunut ja monilla ei. Mahdoton sanoa. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi!
Juuri tämä, lapset kipuilevat eroa ja kokevat että perhe rikottu ja isä etäällä. Tähän yhtälöön ei uusi sovi, kodin pitää olla tuttu ja oma paikkansa. Mutta minulta myös vaatii paljon. On välillä tosiaan epäoikeudenmukainen olo ja elämä meinaa ahtautua vain työn ja kodin välille. Jo aikaresurssien vuoksi, en muuta ennätä. Siksi kirjoittelen pohdinnoistani. Pelkään joskus ettei minusta ole oikein mitään jäljellä kun lapset ovat omillaan. Vuokra-asunto, väsymys ja yksinäisyys? Siinä kauhukuvani. Haluaisin elää kuitenkin niin että pysyn terveenä ja virkeänä, tuntuu vaan välillä mahdottomalta.
Yritä rakentaa omaakin elämää samalla, kun kasvatat lapsia kohti aikuisuutta. Yritä löytää harrastuksia, mielenkiinnon kohteita ja uusia ihmisiä elämääsi. Tee vaikka lista, mitä haluat tehdä ja kokeilla budjettisi rajoissa. Siis sellaisia asioita, joihin lapset eivät kuulu. Sulje exän elämä oman kuplasi ulkopuolelle ja yritä tehdä omasta kuplastasi mahdollisimman mukava.
Ymmärrän kyllä surusi. Elämä ei ole aina oikeudenmukaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän. Lapset sanovat että olen tärkein. Arvostan valtavasti. On vaan välillä surullinen olo miten vaikeaa yksin on riittää ja luoda kaikkea mitä haluaisin. Aika ja voimat menee kotitöihin ja perusasioihin. Työ on minun oma asiani, mutta sekinhän kuluttaa paljon. Uutta suhdetta en pysty luoda kun lapset ovat niin vastaan ettei yritykset oikein onnistu, eikä rehellisesti ole voimia tai aikaakaan. Lapset on tärkein. Mutta entä kun elän heille seuraavat 10v tätä nykyelämää niin mitä minusta sitten on jäljellä tai mitä oma elämäni sitten on? Yksin vuokra-asunnossa elämäni?
Tiedän olen kokenut saman. Sitä vaan pitää jaksaa.
Lapset puhuvat isälleen ääni- ja videopuheluita ja loukkaantuvat kovasti jos kiellän/pyydän mennä toisaalle puhumaan. Ekaluokkalainen etenkään ei osaa muuten. Lörpöttelee isän asioita kovasti miten sattuu, samoin kun meidän sinne. Lapset kokevat jotenkin hyvin tärkeäksi että saavat vapaasti toimia näin, isä olla ikään kuin osa koko ajan. Toivoisivat että tämä kävisi joskus meilläkin huoneissaan. Minulle vaikea tietää miten rajata oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset puhuvat isälleen ääni- ja videopuheluita ja loukkaantuvat kovasti jos kiellän/pyydän mennä toisaalle puhumaan. Ekaluokkalainen etenkään ei osaa muuten. Lörpöttelee isän asioita kovasti miten sattuu, samoin kun meidän sinne. Lapset kokevat jotenkin hyvin tärkeäksi että saavat vapaasti toimia näin, isä olla ikään kuin osa koko ajan. Toivoisivat että tämä kävisi joskus meilläkin huoneissaan. Minulle vaikea tietää miten rajata oikein.
Kyllä voit rajata ja sanoa lapsillekin, että sinä et ole isän kanssa enää perhe. Lastenkin on tärkeä ymmärtää, ettet ole mikään isän kakkosvaimo. Saavat vielä ihan kieron kuvan perhe-elämästä tuolla menolla. Kyllä voit myös kieltää videopuhelut, siis kamerakuvan kodistasi. Ihan jo itsesuojeluksi, jos tulee vaikka riitaa ja lasuilmoja (et voi koskaan tietää, vaikka nyt olisi asiat ok), ex voi kertoilla vaikka mitä asunnostasi, jos on vaikka sotkuja näkyvissä. Ja muutenkin, kotisi on sinun yksityisaluettasi. Pidä yksityisyydestäsi kiinni. Voit myös rajata noita lasten lörpöttelyitä puolin ja toisin. Laita aikuisena rajat, lapset eivät noista asioista päätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ansaitset enemmän omaa yksityisyyttä ja tilaus. Enemmän rajaamista.
Kateus ja katkeruus exää kohtaa syö energiat ja aiheuttaa pahaa oloo
Sulla ei ole mielestäni mitään syytä olla exälle kateellinen. Sulla on kaikki avaimet käsissäsi. Lapset. Työ. Koti. Vapaus kun ei parisuhde sido. Ihanne tilanne. Onnea ja mielekästä elämää!
Ymmärrän että työ ja koti vievät enimmän ajasta. Mutta mikset voisi katsella kumppania vaikka puolivakavissasi? Lapset ovat vastaan, sanoit. Eivät he voi kieltää sinua elämästä. Älä uhriudu tai uhraudu. Sinulla on oikeus ystävään, ei sinun tarvitse omistautua 100% lapsillesi.