Lue keskustelun säännöt.
Miten pitäisi toimia?
31.07.2014 |
Mä olen lopen uupunut. Olen lähemmäksi 10 vuotta ollut mieheni kanssa, mutta enään en jaksa. En pysty. Meillä on yksi reipas 2 vuotias lapsi ja toinen kasvaa hyvää vauhtia sisässä. Mä oon jäänyt silti aivan yksin. Oon vaan äiti ja siinä se. Katselen kun toinen elää elämäänsä, ihan kuin lasta ei olisikaan. Ei ole omaa aikaa.. Koko tän reilun 2 vuoden aikana olen ollut 1 illan poissa, niin, että mies vahti lasta... Seinät kaatuu päälle ja tuntuu, että helpompi olisi olla yksin....
Mulla oli syntymäpäivä, vietin sen yksin poissa silmistä. Luulin, että olisin ollut edes sen yhden päivän verran jotain muutakin, kuin vain äiti. Saisin nukkua väsymystä, saisin juoda kahvini rauhassa aamulla, joka olisi valmiina. Mitään muuta en olisi kaivannut. Mutta kun nousen käymään vessassa, todellisuus iskee eteen. Lapsi tulee vastaa, sanoo on nälkä. Mies istuu facebookissa.... No ei auta, kuin alkaa vääntään plikan aamupalaa, laitella kahvia tippumaan jne. Sanakaan ei sanota minulle... Sain totaalisen romahduksen ja lähdin pois ja takasin en halua mennä.
Mulla on niin hirveä raskaus menossa... Kaikki mahdolliset vaivat tullut päälle, viimeisenä raskausdiabetes, vaikka riskejä ei siihen pitänyt olla. En pääse käveleen kunnolla jne. Mies silti huitelee menemään omia menojaan.. Jos sanon näistä jatkuvista jokapäiväsistä puuhista, niin minä olen paska ihminen, en arvosta toisen työntekoa jne. Niin no, mä tarvisin vain apua ja tukea, mutta en mä kelpaa miksikään muuksi, kun panoseuraksi ja siihenkään en tällä hetkellä kykene. Sattuu niin julmetusti....
Eilen taas mies katosi huutaen ja vittuillen. Siinä piti sitten taas lapselle selitellä, miksi isi niin teki, kun näkee, että sillekkin tulee siittä huudosta paha mieli. Yritin sanoa, että voitaisiinko PUHUA ilman huutoa, mutta ei näköjään. Odottelin miestä 1 asti yöllä. Siellä se istuskeli kellarissa tietokoneella facebookissa.. Oli varmaan hyvää juttu-seuraa, johon minä en kelpaa...
Mistä mä haen apua, että pääsen tästä helvetistä. En mä kaipaisi, kuin tukea, juttu seuraa ja apua arjessa johon en vain pystyisi yksin, mutta kun on pakko. Haluisin tuntea itseni, edes kerrankin joksikin muuksi, kuin äidiksi, mutta tässä suhteessa se ei onnistu enään. Mä oon yrittänyt jo liikaa.. Miten mun pitää toimia, että voin muuttaa ja lähteä lapsen kanssa. Oon ihan neuvoton ja ihan helvetin yksin...
Kommentit (12)
OT, tuossa elämänvaiheessa ei juuri kukaan naisista koe olevansa muuta kuin äiti, joten se ei ole kovinkaan kummllaista etttä niin koet. MUTTA sun mies vaikuttaa sangen ikävältä, millainen se oli, kun saitte esikoisen? Halusiko toisen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika surullista luettavaa :(
En ole itse ikinä ollut parisuhteessa joten en kai voi ymmärtää, mutta jos joskus olen niin tämmöstäkö se sit on? Kumppani ei tossa kauheesti vaikuta enää kumppanilta. Eikö sitä vaan kiinnosta naisensa hyvinvointi?
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:05"]
OT, tuossa elämänvaiheessa ei juuri kukaan naisista koe olevansa muuta kuin äiti, joten se ei ole kovinkaan kummllaista etttä niin koet. MUTTA sun mies vaikuttaa sangen ikävältä, millainen se oli, kun saitte esikoisen? Halusiko toisen?
[/quote]
No joo, oon äiti ja äiti, mutta mainittakoon esimerkkinä näin; että meillä oli lapsi tässä muutamia viikkoja sitten hoidossa yhden yön. Mitä tekee mies illalla, lähtee menemään ja mä jäin jälleen yksin. Mainitsin asiasta myöhemmin ja vastaus oli, että olisithan sä voinut soittaa, mulla oli puhelin koko ajan auki. Mitä vitun vittua sanon minä. Meillä ei tosissaankaan ole sitä yhteistä aikaa ja sitten kun siihen on tilaisuus kerrankin niin käy näin. En mä jaksa enään perään soitella... Ja kyllä, kyllä mun mies halusi tätä lasta, jopa enemmän, kuin minä. Tuntuu vain, että hän on jo hommansa tehnyt, kun pani mut paksuksi. Muusta ei tarvi välittää... Kaverit, tietokoneet ja harrastukset menee kaiken edelle... Ja kun esikoinen saatiin, oli siinä omat heikot hetket miehen osalta, mutta loistava isä hän silti on. Aina silloin siis kun haluaa... En todellakaan halunnut tehdä lapsia, jotta jäisin heidän kanssaan ilman isää, mutta en mä voi enään antaa tän jatkua. Kärsiihän tässä lapsikin, kun aina on kyselemässä isin perään, että mihin se on menny ja koska tulee jne...
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:07"]
Aika surullista luettavaa :(
En ole itse ikinä ollut parisuhteessa joten en kai voi ymmärtää, mutta jos joskus olen niin tämmöstäkö se sit on? Kumppani ei tossa kauheesti vaikuta enää kumppanilta. Eikö sitä vaan kiinnosta naisensa hyvinvointi?
[/quote]
Ei se tuollaista useimmilla ole. On paljon miehiä, jotk tykkäävät olla oikeita isiä, läsnä lastensa elämässä ja vaimonsa apuna kodin ja lasten hoidossa. Kuulostaa siltä, että ap teki virheen kun tuollaisen miehen valitsi lastensa isäksi. Itselläni on vähän vastaava tilanne kotiäitinä (vauva tosin jo syntynyt, 4 kk), tuntuu että olen vain äiti, mutta luojan kiitos jaan vanhemmuuden mieheni kanssa. Ap on käytännössä yksinhuoltaja... Olen pahoillani puolestasi, ap!
Oletko varma, että mies ei ole mustasukkainen uudelle vauvalle ja hätääntynyt omalla tahollaan siitä, että joutuu nyt jo toisen kerran pois perheen tärkeimmän ihmisen paikalta ja hänet sun elämän tärkeimpänä ihmisenä korvaa jo toinen vauva? Miehille on yllättävän rankkaa se, kun perheeseen syntyy lapsia ja he joutuvat epämääräiseen marginaaliin sen vuoksi. He kostavat hylätyksitulemisen ja syrjäytetyksi tulemisensa liesuamalla poikien illoissa, pelaamalla netissä ja näytätmällä, että ovat yhtä hylkääviä kuin mitä he tuntevat itsensä hylätyiksi.
Tarkkailepa miestäsi tuon ajatuksen kautta. Voit ehkä keksiä tavan saada hänet tuntemaan itsensä vähemmän hylätyksi, joten alkaa ehkä osoittaa vastavuoroisesti huomiota sulle.
Yllä olevalla en tarkoita, että sinä olisit tehnyt jotain väärin ja sinulla olisi velvollisuus paapoa miestäsi. TArkoitan vain, että hänellä on hylätyksitulemisen tuntemuksia, se saattaa tehdä hänet ällistyttävän kylmäksi ja julmaksi. Sellainen syy on sikälikin surullinen, että mies ei osaa yleensä itse tajuta, mikä käytöksen takana on.
Jos hommaa ei auta mikään, niin sinuna en ensin juttelisi neuvolan tädin kanssa. Voi olla niin, ettei se osaa ottaa suruasi vastaan ja sitten sinusta tuntuu nololta käydä siellä muiden syiden takia. Toivoisin kovasti, että voisit jutella toisen veljesi kanssa. Veljistä löytyy yllättäviä puolia hätätilanteissa. Samoin toivoisin että vositi jutella miehesi kanssa. Älä kirjoittele sille mitään kirjeitä, sellainen on naurettavaa ja aiheuttaa vain myötänoloutta.
Terveystilanteessasi ei ole fiksua nyt miettiä eroa. Ehkä sitten, kun lapsi on syntynyt ja vähän vanhempi. Keskity nyt kestämään tämä raskaus loppuun ja pidä se diabetes ehdottomasti kurissa. Tsemppiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:24"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:07"]
Aika surullista luettavaa :(
En ole itse ikinä ollut parisuhteessa joten en kai voi ymmärtää, mutta jos joskus olen niin tämmöstäkö se sit on? Kumppani ei tossa kauheesti vaikuta enää kumppanilta. Eikö sitä vaan kiinnosta naisensa hyvinvointi?
[/quote]
Ei se tuollaista useimmilla ole. On paljon miehiä, jotk tykkäävät olla oikeita isiä, läsnä lastensa elämässä ja vaimonsa apuna kodin ja lasten hoidossa. Kuulostaa siltä, että ap teki virheen kun tuollaisen miehen valitsi lastensa isäksi. Itselläni on vähän vastaava tilanne kotiäitinä (vauva tosin jo syntynyt, 4 kk), tuntuu että olen vain äiti, mutta luojan kiitos jaan vanhemmuuden mieheni kanssa. Ap on käytännössä yksinhuoltaja... Olen pahoillani puolestasi, ap!
[/quote]
Parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta ihan tyypillistä vielä, edelleenkinn, monelle miehelle...
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:20"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:05"]
OT, tuossa elämänvaiheessa ei juuri kukaan naisista koe olevansa muuta kuin äiti, joten se ei ole kovinkaan kummllaista etttä niin koet. MUTTA sun mies vaikuttaa sangen ikävältä, millainen se oli, kun saitte esikoisen? Halusiko toisen?
[/quote]
No joo, oon äiti ja äiti, mutta mainittakoon esimerkkinä näin; että meillä oli lapsi tässä muutamia viikkoja sitten hoidossa yhden yön. Mitä tekee mies illalla, lähtee menemään ja mä jäin jälleen yksin. Mainitsin asiasta myöhemmin ja vastaus oli, että olisithan sä voinut soittaa, mulla oli puhelin koko ajan auki. Mitä vitun vittua sanon minä. Meillä ei tosissaankaan ole sitä yhteistä aikaa ja sitten kun siihen on tilaisuus kerrankin niin käy näin. En mä jaksa enään perään soitella... Ja kyllä, kyllä mun mies halusi tätä lasta, jopa enemmän, kuin minä. Tuntuu vain, että hän on jo hommansa tehnyt, kun pani mut paksuksi. Muusta ei tarvi välittää... Kaverit, tietokoneet ja harrastukset menee kaiken edelle... Ja kun esikoinen saatiin, oli siinä omat heikot hetket miehen osalta, mutta loistava isä hän silti on. Aina silloin siis kun haluaa... En todellakaan halunnut tehdä lapsia, jotta jäisin heidän kanssaan ilman isää, mutta en mä voi enään antaa tän jatkua. Kärsiihän tässä lapsikin, kun aina on kyselemässä isin perään, että mihin se on menny ja koska tulee jne...
[/quote]
KOSKA naiset oppisivast tekemään enemmän kuten itse haluaa, eikä VAIN toiselle mieliksi.
Mies tahtoi lasta enemmän kuin nainen... ei hyvältä kuulosta, ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:32"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:20"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:05"]
OT, tuossa elämänvaiheessa ei juuri kukaan naisista koe olevansa muuta kuin äiti, joten se ei ole kovinkaan kummllaista etttä niin koet. MUTTA sun mies vaikuttaa sangen ikävältä, millainen se oli, kun saitte esikoisen? Halusiko toisen?
[/quote]
No joo, oon äiti ja äiti, mutta mainittakoon esimerkkinä näin; että meillä oli lapsi tässä muutamia viikkoja sitten hoidossa yhden yön. Mitä tekee mies illalla, lähtee menemään ja mä jäin jälleen yksin. Mainitsin asiasta myöhemmin ja vastaus oli, että olisithan sä voinut soittaa, mulla oli puhelin koko ajan auki. Mitä vitun vittua sanon minä. Meillä ei tosissaankaan ole sitä yhteistä aikaa ja sitten kun siihen on tilaisuus kerrankin niin käy näin. En mä jaksa enään perään soitella... Ja kyllä, kyllä mun mies halusi tätä lasta, jopa enemmän, kuin minä. Tuntuu vain, että hän on jo hommansa tehnyt, kun pani mut paksuksi. Muusta ei tarvi välittää... Kaverit, tietokoneet ja harrastukset menee kaiken edelle... Ja kun esikoinen saatiin, oli siinä omat heikot hetket miehen osalta, mutta loistava isä hän silti on. Aina silloin siis kun haluaa... En todellakaan halunnut tehdä lapsia, jotta jäisin heidän kanssaan ilman isää, mutta en mä voi enään antaa tän jatkua. Kärsiihän tässä lapsikin, kun aina on kyselemässä isin perään, että mihin se on menny ja koska tulee jne...
[/quote]
KOSKA naiset oppisivast tekemään enemmän kuten itse haluaa, eikä VAIN toiselle mieliksi.
Mies tahtoi lasta enemmän kuin nainen... ei hyvältä kuulosta, ikinä.
[/quote] Tottakai siis minä tahdoin lasta myös. En todellakaan ole myötäelänyt näin suuressa asiassa vain toisen mieliksi. Sanoin Jopa enemmän. Mulle se asia oli niin, että tulee jos tulee ja mies "kuumeili" enemmän.. eh, ehkä en osaa nyt selittää tätä oikein, että tajuaisit..
Aloita avun hakeminen neuvolasta, kun olet muutenkin sen asiakas. Äläkä hyväksy sitä, että kaikki kokemuksesi laitetaan 'raskaushormonien' piikkiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:31"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:24"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 19:07"]
Aika surullista luettavaa :(
En ole itse ikinä ollut parisuhteessa joten en kai voi ymmärtää, mutta jos joskus olen niin tämmöstäkö se sit on? Kumppani ei tossa kauheesti vaikuta enää kumppanilta. Eikö sitä vaan kiinnosta naisensa hyvinvointi?
[/quote]
Ei se tuollaista useimmilla ole. On paljon miehiä, jotk tykkäävät olla oikeita isiä, läsnä lastensa elämässä ja vaimonsa apuna kodin ja lasten hoidossa. Kuulostaa siltä, että ap teki virheen kun tuollaisen miehen valitsi lastensa isäksi. Itselläni on vähän vastaava tilanne kotiäitinä (vauva tosin jo syntynyt, 4 kk), tuntuu että olen vain äiti, mutta luojan kiitos jaan vanhemmuuden mieheni kanssa. Ap on käytännössä yksinhuoltaja... Olen pahoillani puolestasi, ap!
[/quote]
Parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta ihan tyypillistä vielä, edelleenkinn, monelle miehelle...
[/quote]
Miten niin parempaan suuntaan? Minun keski-ikäisessä sukupolvessani mies saattoi olla juoppo, joku harva ehkä jopa nisti, mutta monikaan ei ollut riippuvainen tietokoneesta saati peleistä. Kotikasvatettujakin oli joka iikka. Ei oltu vielä niin läpikäyvästi päiväkotisukupolvena kasvettu myöskään - se tutkimusten mukaan kai johtaa laajempiin kaveripiireihin, jotka tietysti vaativat aikaa. Lisäksi käytännössä isättömiä oli vähemmän, koska erolapsia ei ollut niin paljon. Nyt kasvaa miehiä, joilla on ihan helvetillinen halu olla jossain muualla, eikä mitään käsitystä siitä, mitä mieheyteen kuuluu. Naiseen ei osata suhtautua itseään heikompana edes tilanteessa, jossa vaikea raskaus vie voimat, eikä naiseen kohdistuvaa kateutta osata edes hävetä.
Mies voi olla kateellinen sekä lapsille että naiselle - kohtukateus on ihan totta sekin. Olisi kivaa olla perheen keskipiste, ja koska mies ei koe väsymystäsi, on ihan liian helppo kateuskiukussaan pitää sinua laiskana.
Ota lapsi mukaan, lähde kylään sinne veljillesi, jätä mies miettimään asioita. Ja kirjoita niin paljon kuin osaat, kirjoitettu sana jostain syystä on vaikeampaa vastustaa, ehkä siksi, koska siinä joutuu reagoimaan sanoihin enemmän kuin äänensävyihin, ilmeisiin jne ärsyttävään.
Onko sokeriarvot huonolla tolalla? Nekin väsyttää ja vie mielen matalaksi, enemmän kuin ehkä uskotkaan.
Ensinnä: Voimia tilanteeseesi, kyllä sä tästä selviät!!
Ja sitten itse asiaan. Voisitko rauhallisena hetkenä kirjoittaa tunteistasi miehellesi? Jos menisi paremmin perille... Onko sulla ketään läheistä ystävää jonka luo voisit hetkeksi mennä lepäämään ja pohtimaan? Entä äiti/sisko tai muu sukulainen?
Millainen neuvolan tätisi on? Voisitko puhua hänelle? Voisit saada tukitoimia jaksamiseesi, esim perhetyöntekijän.
Mä oon yrittänyt ihan kaiken, ei tässä kirjoittamiset enään auta. Hetken voi mies muistaakkin mitä olen sanonut ja hän luvannut tehdä muutoksia. Mutta se on vain se hetki, joka tarkoittaa hyvällä säkällä maksimissaan viikkoa...
Mun ystävät on jääneet/lähteneet kauas, siis ne läheiset sellaiset, joille pystyi puhumaan. Sekin tässä painaa, kun ei ole ketään kenen kanssa murheitansa jakaa. Mulla on vaan mun tyttö. Vanhemmat ja veljet mulla kyllä on, mutta veljet asuu toisella puolella Suomea ja vanhemmilla on itsellään elämässä menossa todella "kurja" vaihe, että heidän niskaan en halua kaataa enään mitään lisää, vaikka tottakai he apua antaisi, mutta tässä on viime aikoina menty niin, että minä olen vanhempia ollut avustamassa heidän asioissaan. Mä en vain halua heidän elämää enempää sekottaa omilla asioilla... Neuvola tätini on ihan ok, mutta palailee lomiltaan viikon päästä. Kai se olisi hyvä alkaa edes siellä tätä purkamaan, mutta jotenkin on vaikea vain avata sitä suutaan... Huoh... -Ap